Heikki Pursiainen pohtii Helsingin Sanomissa taiteen vapautta. Hänen nähdäkseen julkinen tuki ja vapaa taide ovat ristiriidassa toistensa kanssa. Tätä kirjoittaessa kulttuuriväki on jo osuvasti kritisoinut Pursiaisen keskeisiä argumentteja. Muutama seikka kaipaa kuitenkin vielä lisävaloa.

Seikka yksi: Miljardi euroa

Pursiainen rinnastaa kulttuurin julkisen tuen taiteen vapauteen, vaikka tiedossa on, että valtaosa tuesta kuluu kirjastojen ja museoiden kaltaisille instituutioille, ei siis vapaan taiteen tekemiseen.

”Kulttuuri ja taide nähdään poikkeuksellisina asioina, joita mitkään tavanomaiset säännöt eivät koske – taiteella on itseis­arvo”, Pursiainen kirjoittaa. Hän ei mainitse, että esimerkiksi laajan kirjastoverkon ylläpitämä sivistys liittyy taiteelliseen ilmaisuvapauteen vähemmän kuin vaikkapa lasten koulunkäyntiin.

Miljardi on sopivan pyöreä ja raflaava luku, mutta vapaaseen taiteelliseen työskentelyyn tuosta köntistä valuu vain muruja. Valtion budjettiesitystä tutkimalla (http://valtionbudjetti.fi/) huomaa nopeasti, että kovin raflaavaa otsikkoa ei pysty lööppinikkarikaan vääntämään vapaan taiteen rahoituksen sammioista.

Jos kuitenkin tätä miljardia aletaan saksia markkinaehtoiseen suuntaan, lopputulos näkyisi kulttuuripalvelujen eriarvoistumisena. Lyhyesti: harvaan asutut seudut kärsisivät.

Seikka kaksi: Enemmistön tyrannia

Pursiainen haluaa kyseenalaistaa kulttuurin suomalaisen tuotannon. Hän kirjoittaa: ”Mutta yleisemmin pitäisi pohtia, voitaisiinko vauraassa Suomessa nojautua enemmän markkinatalouteen ja ihmisten omiin valintoihin myös kulttuurituotannossa.”

Ajatus siis on se, että Suomessa tehty kulttuuri voidaan korvata tarpeen vaatiessa ulkomaisella, etenkin jos se on kustannustehokkaampaa. Kulttuuri on kuitenkin lähempänä ekosysteemiä kuin tehdasta. Olemme esimerkiksi tähän asti halunneet tukea saamelaista kulttuuria ja taidetta, siitä huolimatta että perinteinen saamelaiskulttuuri on epäilemättä katoamassa. Markkinaehtoisessa kulttuurissa saamelaisten mahdollisuudet vaikkapa omaan radioasemaan ovat tuhoon tuomitut.

Ennen kaikkea esimerkit maailmalta ovat osoittaneet, että kulttuuri polarisoituu siinä missä kaikki muukin yhteiskunnassa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa suurten keskuksien ulkopuoliset kulttuuri-instituutiot kaatuvat ja nousevat talouden suhdanteiden tahdissa. Sen seurauksena New Yorkin kaltaiset keskukset ovat hamunneet esiintyvistä taiteista valtaosan äärelleen. Jatkuvaa rahoitusta, eli instituutioiden säilymistä, ei voi taata muuten kuin julkisella tuella. Kuhmon kamarimusiikki ja Kajaanin nykytanssi ovat tästä meikäläisiä esimerkkejä. Kulttuurin julkisen tuen leikkaaminen alkaisi tällaisista paikoista.

Toisekseen enemmistön tyrannia liittyy ihmiskuvaan laajemmin. Pentti Kurikan Nimipäivät edusti Suomea Euroviisuissa vain ja ainoastaan siksi, että vammaistaidetta tuetaan. Markkinaehtoisesti tällaiset kulttuurin muodot eivät menesty.

Vaikka taidetta tuetaan julkisesti, se ei tuota homogeenista estetiikkaa, toisin kuin Pursiainen pelkää – vaan päinvastoin monimuotoisuutta.

Seikka kolme: Julkisen tuen rakenne

Pursiainen olettaa, että taiteesta suurin osa tehdään valtion kassasta, vaikka todellisuudessa säätiöiden jakamat apurahat ovat ainakin yhtä merkittävässä osassa vapaan taiteen tekemistä. Valtion rooliksi on jäänyt varsinkin instituutioiden ylläpito, kun taas se vapaus – eli sisältö – on yhä useammin yksityisen pääoman piffaamaa.

Jos kulttuuria katsoo elinkeinoelämän vinkkelistä, huomaa että se kasvaa paitsi kaikkialla Euroopassa myös ja etenkin kasvukeskuksissa. Talouskasvu ja kulttuuri tapahtuvat samojen ihmisten toimesta – esimerkiksi niin että helsinkiläisistä lähes joka kymmenes työskentelee kulttuurialalla, kun muualla Suomessa luku on paljon pienempi.

Taiteen julkinen tuki levitetään kuin lanta pellolle, mutta taiteen kukat kukkivat sitä suuremmiksi ja tiheämmiksi (eli siis tuottaviksi) mitä kuumemmalla talousalueella ollaan. Kulttuuri siis paitsi tukee talouskasvua myös synnyttää sitä.

On tietenkin oltava äärimmäisen varovainen tällaisissa yleistyksissä, sillä ne vaarantavat taiteen vapautta. Mutta kun valtio tukee subventoimalla kaikkia muitakin elinkeinoja, ei ole rahan kaatamista kaivoon jakaa pientä siivua myös kulttuurille, harvinaiselle kasvavalle elinkeinolle.

Pursiainen tuntuu käsittävän kulttuurin ja taiteen rahoituksen automaattisena systeeminä, kuten maataloustuet. Siinäkin hän on väärässä, sillä taiteellista työtä rahoitetaan vertaisarvioinneilla. Meillä taiteen ammattilaisilla on yhteis- ja erimielisyytemme tukemisen arvoisesta taiteesta, mutta vain hyvin harvoin olen törmännyt ansiotta tuettuun taiteeseen tai tuhlattuihin apurahoihin.

Mikään järjestelmä ei ole täydellinen ja taiteen julkisen tuen piirissä on asioita pielessä siinä missä julkisessa liikenteessä tai sotessakin – mutta näiden ongelmien käsittelyyn pääsemme vasta sitten, kun perusasiat julkisen kulttuurin mekanismeista on hallussa.