Ensi kosketukseni Helsingin virtuaalisiin kirjamessuihin on suuri ”Osta pysäköintiä” -painike Messukeskuksen sivuilla. Lähes yhtä suurella yläreunassa lukee: ”Live-lähetyksessä on tällä hetkellä teknisiä ongelmia.” Lipun linkki vie ostamaan uuden lipun, mutta näin en sentään tee. Jotain kautta pääsen seuraamaan ohjelmaa, mihin olen riittävän tyytyväinen.

En ole ollut erityinen kirjamessufani. Olen viihtynyt ollessani siellä jonkin näytteilleasettajan töissä. Messuhäly on esittelypöydän takaa miellyttävää seurattavaa. Jos osallistuisin joka vuosi, kaipaisin varmasti messuja vuodenkierron osana. Vähintään kaipaisin satunnaisia kohtaamisia muiden messutyöläisten kanssa ja bäkkärin ravintolan notkuvia pöytiä. Tähän mennessä messuille osallistumiseni on ollut siinä määrin satunnaista, etten ole kokenut menettäväni mitään niinä vuosina, jolloin en ole messuille osallistunut. Messut ovat menneet ohi.

Kirjamessuilla ahdistun kirjojen määrästä. Näinkö paljon meillä näitä julkaistaan? Kuka nämä kaikki lukee? Paperikasojen vyöry uuvuttaa viimeistään siinä kohtaa, kun messuhallin perällä alkavat 1, 2, 5 euron alepöydät. Kirjamessut muistuttavat realiteeteista: kirjoja kirjoitetaan itsekkäistä syistä. Ne ovat monen elantoa – kirjoja kirjoitetaan, jotta saadaan laskut maksettua, koska on tämäkin luvattu tehdä ja koska ei muutakaan halua tehdä – ja egoistista näyttämisen halua – haluan saada tämän sanotuksi, haluan kirjoittaa kirjan, haluan päästä esille. Mikään näistä syistä ei ole huono tai väärä mutta todennäköisesti tosi.

Puitteet menivät kuitenkin hukkaan. Katsomissani keskusteluissa oltiin usein huolissaan ajan loppumisesta. ”Meillä alkaa valitettavasti aika loppua.” ”Tästä olisi voinut puhua pidempäänkin.”

Ohjelman tai keskustelujen vuoksi en ole kirjamessuille osallistunut. Ajatus siitä, että yrittäisin puoli tuntia keskittyä kaiken hälyn, virtaavan väen ja muiden lavojen pauhun keskellä kirjallisuuskeskusteluun, on järjetön. Tavanomainen messumiljöö kutsuu seuraamaan vähän alusta, saapumaan vähän kesken ja lähtemään viimeistään ennen yleisökysymysten vuoroa.

Virtuaaliset kirjamessut olivat harras kokemus. Liekö missään kirjallisuuskeskustelu on saanut yhtä häiriötöntä areenaa?

Puitteet menivät kuitenkin hukkaan. Katsomissani keskusteluissa oltiin usein huolissaan ajan loppumisesta. ”Meillä alkaa valitettavasti aika loppua.” ”Tästä olisi voinut puhua pidempäänkin.” Kun keskustelussa lähes jokainen alkanut keskustelu joudutaan katkaisemaan, jotta ehditään juosta seuraavaan aiheeseen, on hyvä ja tasokaskin keskustelu raskasta seurattavaa. Ymmärrän, että puoli tuntia on hälyisille messuille sopivan mittainen ohjelmaslotti. Sellaiselle keskustelulle, jota joku keskittyneesti katsookin, puoli tuntia on liian vähän.

Esimerkiksi Suomen Kirjailijaliitolla oli poikkeuksellisen kunnianhimoisia ja kiinnostavia keskusteluja niin siitä, mistä voi tai ei voi kirjoittaa, kuin siitäkin, miten totuudenjälkeinen aika näkyy kirjallisuudessa. Kun messujen ohjelmaa joka tapauksessa karsittiin, olisivat jäljelle jääneet aiheet ansainneet usein vähintään kolme varttia saadakseen kunnollisen käsittelyn. (Toisaalta puoli tuntia voi olla puuduttavan pitkäkin aika, jos äänessä on kirjailija ja haastattelija ja ruodittavana ensin mainitun uusin kirja.)

Keskustelujen tynkämäisyyttä korostaa sekin, että tallenteiden ansiosta kirjamessukävijän ei tarvinnut huolehtia päällekkäisyydestä. Tallenteen voi aloittaa ja katsoa loppuun myöhemmin. Positiivista näissä messuissa oli sekin, että kävijä ei ollut sidottu pitkiin messupäiviin. Itse kävin livenä messuilla ensimmäisen kerran torstaiaamuna ja seuraavan kerran vasta sunnuntaina. Varjopuolena on se, että en katsonut montakaan tallennetta enää messujen jälkeisenä aikana.

Ehkä sivuston hitaus ja tarjousten vyöry tahtomattaan simuloivat messutungosta. Messukeskuksen riisuttu sivusto on yhtä ontto ja ankea kuin Pasilan messuhalli.

Keskusteluja tärkeämpi osa kirjamessuja on messutamppaaminen – se jäi tänä vuonna väistämättä välistä: hallissa käyskentely, samojen myynti- ja esittelypisteiden ohittaminen, vaeltaminen lavalta toisen luo vain jotta ei jäisi kuuntelemaan mitään, kuumehorkkainen turtuminen väenpaljouteen, tungokseen ja hälyyn.

Ennen kaikkea inhotus Selänne / Loiri / muu valitsemasi mieselämäkerta -lakanan edessä kun muistaa senkin realiteetin, kuka tämän kaiken kustantaa: urheilijat ja suurmiehet tuovat kustantamoihin rahaa, jolla kaikkea kokeellista ja kannattamatonta voidaan kustantaa. Mutta missä on virtuaalimessujen irvistyksiä nostattava lakana?

Messukeskus.com ei ole mikään immersiivinen virtuaalitodellisuus. Sivusto latautuu hitaasti ja ohjelmakartan kalenterinäkymästä ei saa yhdellä silmäyksellä selville kuin kryptisiä keskustelujen nimiä. Kenties kammottavin näky on messutarjousten osio. Jokaisen yksittäisen kirjan ja kustantamokohtaiset tarjoukset ovat kaikki yhtenä pitkänä ja puuduttavana listana. Kenties ne ovat aakkosjärjestyksessä? Ehkä sivuston hitaus ja tarjousten vyöry tahtomattaan simuloivat messutungosta. Messukeskuksen riisuttu sivusto on yhtä ontto ja ankea kuin Pasilan messuhalli.

Toisaalta mitään laatukirjallisuuden juhlaa eivät nämä messut tarjonneet. Messumainoksissa komeilivat ohjelmajohtaja Ronja Salmi, elämäkerran kohde Samu Haber ja self help -kirjan julkaissut juontaja Vappu Pimiä. Eivätkö Tuomas Kyrö, Miika Nousiainen ja Kjell Westö ole joka vuosi kirjamessuilla? True crime, dekkarit, elämäkerrat ja self help hallitsivat ohjelmaa. Muistelen, kuinka aikoinaan suurimman vaikutuksen kirjamessuilla minuun teki siellä ollut lavarunousohjelma. Se oli sijoitettu messukeskuksen aulan kahvilaan.

Messut onnistuivat verkkotapahtumaksi poikkeuksellisen hyvin: 53 000 kävijää. Vertailun vuoksi ”livemessuilla” on käynyt viime vuosina noin 80–90 000 kävijää. Asiakkaat ovat puhuneet, pulinat pois. Vähemmän on puhuttu siitä, miten ruoka- ja viinimessut onnistuivat etänä.