Sudenvirsta

Tor-Björn Hägglundin kuudes romaani Sudenvirsta kertoo tarinan vanhasta professorista, joka asuu erämaassa koirasutensa kanssa. Suurin osa kirjan tapahtumisesta on mielensisäistä: Yhä uudestaan tekstissä palataan uniin, historiaan ja niin kreikkalaiseen kuin muinaissuomalaiseenkin
mytologiaan. Paluusta myytteihin ja menneisyyteen juontaa juurensa romaanin vahvasti romanttinen henki. Tarinan sijoittuminen lähinnä vanhuksen päähän kertoo myös jotain vanhuudesta, joka näyttäytyy kirjassa pikemminkin mietiskelynä kuin toimintana.

Punaisena lankana romaanissa kulkee vanha intiaanilegenda punaisesta ja valkoisesta sudesta, Nanabushista ja Toothista. Punainen susi edustaa elämänhalua, Erosta, ja valkoinen susi kuolemanviettiä, Thanatosta. Valkoinen susi on myös ihmismielen tiedostamattoman puolen
vertauskuva. Vanhus joutuu kohtaamaan tämän puolen itsessään sairastuessaan syöpään. Lopulta vanha professori saa elämäntyönsä päätökseen ja kaksi puoltaan, punaisen ja valkoisen suden,
liittymään yhteen.

Metsään muuttamalla romaanin päähenkilö haluaa palata luontoon ja kääntää selkänsä vaatimusten ja ennakkoluulojen täyttämälle ihmisten maailmalle. Romaanin nimi Sudenvirsta tarkoittaa etäisyyttä vanhuksen tuvan ja muiden ihmisasumusten välillä.

Sudenvirsta etsii liittoa ihmisen alkuperän ja kulttuuripuolen, irrationaalisen ja rationaalisen kanssa. Romaanin kantava teema on järkeä edustavan ihmisen ja vaistonsa varassa elävän suden vertaaminen ja asettaminen toistensa kaltaisiksi. Ihmisen palauttaminen eläinkuntaan on
myös romaanin pohjaideologialle, psykoanalyysille, tuttu ajatus. Psykoanalyysin mukaanhan ihminen on viettiensä armoilla. Tietoisen ja tiedostamattoman liitto näkyy paitsi tekstin aiheiden myös kielen tasolla – myyttien runollisuudesta siirrytään tuon tuosta kerrontaan, joka voisi olla peräisin psykologian oppikirjasta.

Se, että Tor-Björn Hägglundilla on vahva psykoanalyyttinen tausta lääkärinä ja kouluttajana, näkyy Sudenvirstasta. Romaanin sivuilla elelevät Oidipukset, Narkissokset ja muut psykoanalyysistä tutut kumppanit. Psykoanalyytikon opettavainen asenne ja toistuva
psykologisointi siitä, mistä mikäkin johtuu, häiritsee ajoittain – varsinkin jos haluaa lukea fiktiota. Sudenvirstaa lukiessa saa harvoin ilon löytää ja tulkita itse.

Kertoja on estottoman postmoderni: Aluksi hän kertoo fiktiivistä tarinaa vanhuksesta, minkä jälkeen hän selostaa esseetyyliin ja vanhuksen tarinan unohtaen 1800-luvulla ilmestyneitä lehtileikkeleitä. Tämän jälkeen kerronta käväisee vanhuksen kertomuksessa ja muissa kirjan tarinoissa kuten esimerkiksi metsästäjä Jounin elämässä. Välillä kertoja vaihtaa kolmannen persoonan kerrontansa sinä-muotoon. Säännöllisesti kertoja ryhtyy selventämään elämän peruskysymyksiä psykoanalyyttisestä vinkkelistä. Toisinaan fiktiivinen kertoja ja esseisti esiintyvät jopa samassa luvussa, ja hyppäys tekstilajista toiseen tapahtuu täysin ilman
ennakkovaroituksia.

Sudenvirstaa on vaikea luokitella fiktiiviseksi, kaunokirjalliseksi teokseksi. Toisaalta se ei sovi puhtaaksi tietopuolenkaan kirjaksi. Se liikkuu näiden kahden kategorian rajamailla. Sama on tullut esiin jo Hägglundin aikaisemmassa kaunokirjallisessa ja teoreettisessa tuotannossa. Ehkä kyse on romaanin pohjalla jylläävästä psykoanalyysistä, joka sekin on jonkinlainen tarina ja teoria samaan aikaan.

Hägglund käyttää romaanissaan maalailevaa kieltä, joka on täynnä herkullisia kielikuvia – runoilijan ote näkyy. Toistoa on usein käytetty kaunokirjallisena tehokeinona.

Sudenvirsta on häkellyttävän täynnä viisaita elämänfilosofisia pohdiskeluja esimerkiksi vallasta, työstä, ajasta ja rakkaudesta. Kirja puolustaa pasifistista ja ekologista ajattelua. Romaani koettaa löytää taiteen ja tieteen rinnalle yhteyttä luontoon. Teksti onnistuukin lähestymään luontoa kuvaamiensa mystisten kokemusten ja kunnioituksen kautta.