Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tulevaisuuden kirjat

Sanna Nyqvist, kirjallisuudenopiskelija, toimituksen jäsen, 13.9.2001

Nyt kirja on kuitenkin saanut ensimmäistä kertaa historiansa aikana vahvan haastajan: digitaalitekniikan ja sähköiset tallennusmenetelmät. Paperia ja painomustetta ei tarvita, kun tekstejä tuotetaan, luetaan ja levitetään sähköisessä muodossa. Kirjan kuolemaa ovat profetoineet niin piilaaksojen propellipäät kuin uusia joukkoviestinnän muotoja kammoava konservatiivinen kulttuuriväkikin – tosin eri syistä. Parisen viikkoa sitten Suomen suurimman päivälehden mielipidepalstalla ehdotettiin, että kirjastojen kirjat siirrettäisiin vanhainkotien laitoskirjastoihin, jotta saataisiin tilaa kirjat sisältäville, mutta niitä paljon monipuolisemmille tietokoneille. Ehdotus on punainen vaate niille, jotka pelkäävät kirjallisuuden häviävän internetin ja massaviihteen hyökkäyksen myötä.

Sana kirjallisuus kertoo jo itsessään, mistä siinä on kyse: kirjoista, tai tarkemmin sanottuna kirjan muodossa leviävistä ja säilytettävistä teksteistä. Yhdeltä laidalta kiinnitetyistä arkeista koostuva kirja, codex, on ollut olemassa jo miltei kahdentuhannen vuoden ajan. Tällä on väistämättä ollut vaikutusta kirjallisuuteen, sillä sisältöä ei olisi ilman muotoa, jossa se voidaan esittää.

Sarvitta ja hampaitta: kirjan – ja samalla kirjallisuuden – asema on jo muuttumassa uuden tekniikan myötä. Uhkakuvat tai utopiat, joita julkisuudessa on esitetty, eivät kuitenkaan kerro, mitä konkreettisia muutoksia lukijat tulevat nyt ja lähitulevaisuudessa kohtaamaan. Mitä oikeastaan on se tekniikka, joka nousee perinteisen kirjan rinnalle ja ehkä jopa osittain korvaa sen?

Lukijan kannalta uuden tekniikan tärkeimmät sovellutukset ovat hyperteksti, sähkökirja sekä tarpeesta painettava kirja eli book-on-demand. Book-on-demand, jonka edelläkävijöitä ovat ainakin Suomessa pienet ja keskisuuret kustantamot, on uutuuksista ehkä helpoiten omaksuttava. Se on sähköisessä muodossa varastoitava kirja, jota painetaan paperille yksi kerrallaan aina tarpeen mukaan. Näin markkinoilla voidaan pitää kirjoja, joista ei ole taloudellisesti kannattavaa ottaa useiden satojen kappaleiden painoksia tai joiden painos on jo loppuunmyyty. Book-on-demand -kirjat alkavat jo olla arkipäivää – niitä on esimerkiksi arvosteltu Kiiltomadossa.

Sähköisessä muodossa olevaa kirjaa voidaan myös lukea erillisen laitteen, niin kutsutun sähkökirjan avulla. Sähkökirja, jonka ensimmäiset versiot tulivat markkinoille jo kolmisen vuotta sitten, muodostuu kirjan sivun kokoisesta ja muotoisesta tietokoneen näytöstä sekä ohjauspaneelista. Se on kirjan lukemiseen suunniteltu taskutietokone, jota voi yhdellä latauskerralla käyttää 5–40 tuntia. Sähkökirja ei sinänsä muuta kirjallisuutta tai tuota uusia tekstityyppejä: sen avulla luetaan perinteisiä romaaneja, runoja, tietokirjallisuutta.

Hinnakas ja teknisesti kömpelö sähkökirja tuo mieleen 1980-luvun puolivälin matkapuhelimet. Ei kuitenkaan ole varmaa, tuleeko siitä kännyköiden kaltainen menestystarina. Mihin tarvitaan kallista ja haavoittuvaa teknologiaa, kun on jo olemassa kätevä ja suhteellisen halpa paperinen kirja? Kehittyneemmässä muodossa sähkökirja voi olla hyödyllinen väline käyttökirjallisuuden – nopeasti vanhenevan tiedon ja muun hetkelliseen tarpeeseen tarvittavan kirjallisuuden – lukemiseen ja varastoimiseen. Arvokkaaksi koettu kirjallisuus kuitenkin säilyttänee perinteisen muotonsa, sillä kirjalla on ylivertaisen käyttömukavuuden lisäksi tunnearvoa. Vaikka Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä vie miltei neljännesmetrin verran tilaa kirjahyllyssä ja tekee kolon suomalaiseen metsään, omistan sen mieluummin kauniina niteinä kuin nollina ja ykkösinä tietokoneen muistissa.

Uusista keksinnöistä kiinnostavin on tietoverkkoympäristössä kehittynyt hyperteksti. Toisin kuin edellisissä, siinä innovatiivisuus ulottuu teoksen olomuodon lisäksi myös sisältöön ja tapoihin jäsentää sisältöä. Hyperteksti rikkoo radikaalisti perinteisen lineaarisen kerronnan rajat. Se yhdistää tekstiin kuvaa ja ääntä. Se mahdollistaa myös lukijan ja tekstin välisen todellisen interaktiivisuuden. Käsite hyperkirjallisuus onkin ehkä väärä sana kuvaamaan tätä uutta taiteenlajia, joka ei ole siirrettävissä perinteisen kirjan muotoon ja joka pikemminkin sijoittuu mediataiteen alueelle.

Hyperteksteihin pätee toistaiseksi sama kuin moniin muihinkin uutuuksiin: paljon melua tyhjästä. Tekniikan tarjoamia mahdollisuuksia ei vielä käytetä tavalla, joka tuottaisi yhtä kestäviä ja antoisia elämyksiä kuin perinteinen kaunokirjallisuus parhaimmillaan. Hiiren napsautteluun rajoittuva interaktiivisuus on yhtä jännittävää kuin television kanavapujottelu, eikä hienosta grafiikasta ole pelastajaksi, jos siihen liittyvä teksti on epäkiinnostavaa sanahöplää. Lisäksi hypertekstien ongelmana on tekniikan nopea vanheneminen. Gutenbergin Raamattu vuodelta 1455 – ensimmäinen Euroopassa painettu kirja – on yhä lukukelpoinen, mutta kymmenen vuotta sitten luodut hypertekstit voivat jo olla tekniikaltaan niin antiikkisia, etteivät uudemmat tietokoneet pysty niitä pyörittämään.

Hyperkirjallisuudesta tulee meille elävää kirjallisuutta vasta sitten, kun sitä tehdään suomeksi ja tavalla, joka herättää muidenkin kuin tekniikkauskovaisten kiinnostuksen. Toistaiseksi hyperkirjallisuutta ei ole yksittäisten kokeilujen ja muutamien kollektiivisten kirjoitusprojektien lisäksi Suomessa juuri harrastettu, mutta on selvää, ettei kehitys tule jäämään tälle asteelle. Sisällön kypsymiseen tarvittavaa aikaa ei kuitenkaan ratkaisevasti pystytä nopeuttamaan sillä, että rahaa syydetään mihin tahansa tekniikkaa hyödyntävään projektiin. Komeat puitteet eivät peitä sisällön ohuutta.

Nykytekniikalla on paljon annettavaa kirjallisuudelle. Sen ansiosta perinteisen kirjallisuusinstituution (kustantamojen, kirjakauppojen, kulttuuritoimitusten ja -lehtien) ulkopuolelle jäävällä kirjallisella toiminnalla on ensi kertaa kunnollinen leviämiskanava. Kirjallisuuden kenttä monipuolistuu ja kirjavoituu entisestään. Harrastajakirjoittajat saavat teoksilleen suuremman yleisön kuin koskaan. Kollektiiviset tai anonyymit teokset, joita tekijäkulttia ylläpitävä kustannusmaailma hylkii, leviävät internetin ja sähköpostin välityksellä ympäri maailmaa. Myös instituution sisällä tai liepeillä kehittyy uusia toimintatapoja. Kiiltomadon kaltaiset, lukijoille ilmaiset ja laajalle leviävät kirjallisuuslehdet eivät olisi mahdollisia ilman tietotekniikkaa.

Kirjallisuuden uusia muotoja suunnitellessaan visionäärit unohtavat kuitenkin helposti sen, ettei kirjailija elä ilmasta. Vapaasti internetin välityksellä leviävät teokset, olivatpa ne sitten perinteistä kirjallisuutta tai hypertekstejä, eivät tuo luojilleen penniäkään. Kirjallisuuden uudet muodot voivat todella yleistyä vasta, kun tekijöiden oikeudet pystytään turvaamaan ja kun teoksista voidaan käydä laajamittaista kauppaa.

Kirja tulee siis säilymään, muodossa ja toisessa. Puhe kirjan tai kirjallisuuden kuolemasta osoittaa huonoa kirjallisen kulttuurin ja kirja-alan realiteettien tuntemusta. Aika yksin näyttää, missä määrin uudet tekniikat lopulta muuttavat kirjallisuutta ja mihin suuntaan. Se vaara on olemassa, että lukemisen välineiden monipuolistuessa ja teosmäärien kasvaessa hyvät ja tärkeät kirjat jäävät lukijoilta huomaamatta. Kiiltomadon tehtävä on kalastaa kasvavasta kirjojen virrasta kiinnostavia saaliita – olivatpa ne kovakantisia arvoteoksia tai immateriaalisia hypertekstejä.