Nykyään olen melko skeptinen, kun avaan nuorehkon, 1960-luvun lopulla tai 1970-luvun alussa syntyneen suomenruotsalaisen naiskirjailijan kirjoittaman teoksen. Luettuani Monika Fagerholmin eri suuntiin laajentuvat romaanit Diiva (Diva, 1998) ja Amerikkalainen tyttö (Den amerikanska flickan, 2004) sekä Catharina Gripenbergin vähintään yhtä laajentuvaa runoutta kokoelmassa På diabilden är huvudet proppfyllt av lycka (1999) kuuloni on vääristynyt. Aivan liian usein olen kuulevinani vastikään avaamissani kirjoissa Fagerholmin ja Gripenbergin kaikuja: Leikkisyyttä, jonka pinnan alla piilee vakavuus. Repsottavia lauseita ja kerrontarakenteita. Pelotonta suomenruotsalaista Girl Poweria?

Eräässä varhaisimmista 2000-luvun Tyttökirjoista tämä temperamentti tulee esiin heti romaanin ensimmäisellä sivulla. Sanna Tahvanainen (joka on jo jättänyt tämän kaiken taakseen, lukekaa vaikka hänen myöhempiä, kypsiä proosarunoteoksiaan!) aloittaa romaaninsa Silverflickan (2002, Hopeatyttö, pankaa merkille teoksen nimi!) näin:

”Jag skriver vykort med stadspanoramamotiv fotograferat uppifrån luften till min Mamma:

Tamara Ladylike
Vindpusten
25860 Daglösa

Kära Mamma, Här är allting bara bra. Lene och Sanne och jag sitter på betongbalkongen med fin fältutsikt på kvällarna och inandas de svalnade luften genom Prince-filter (bara så där fem sex stycken per dag), dricker lite vin (bara på veckosluten), skrattar (nästan hela tiden) och pratar (konstant, även på nätterna). Jag lär mig nya ord varje dag. Hälsa Pappa riktigt mycket.
Kram, Sanna”

(”Kirjoitan Äidilleni kortin, jossa on ylhäältäpäin valokuvattu kaupunkipanoraama:

Tamara Ladylike
Tuulenpuuska
25860 Päivätön

Rakas Äiti, Täällä on kaikki hyvin. Lene ja Sanne ja minä istumme betoniparvekkeella, josta on hienot näkymät iltaisin, ja hengitämme viilenevää ilmaa Prince-filtterin läpi (vain noin viisi kuusi kappaletta päivässä), siemailemme viiniä (vain viikonloppuisin), nauramme (lähes koko ajan) ja puhumme (jatkuvasti, öisinkin). Opin joka päivä uusia sanoja. Sano Isälle paljon terveisiä.
Halauksin, Sanna”)

Sitaatista kuulen seuraavaa: Äidin ja paikkojen fantastiset, fantasiaa täynnä olevat nimet, leikkisä ja rento tapa puhutella äitiä, nykyhetkestä nauttiminen. Nuoren naisen menneisyydessä on sotkuisia asioita, mutta hän seisoo jo niiden ylä- ja ulkopuolella, kirjaimellisesti, jossain kaukana parvekkeella, jossa elämä tuntuu helpolta.

Miksi en koskaan kuule samaa suvereenin luonteenlaadun ääntä saman sukupolven suomalaisten naiskirjailijoiden teoksissa?

***

Koko syksyn aikana en päässyt kahta ensimmäistä kappaletta pidemmälle Hannele Mikaela Taivassalon romaanissa Viisi veistä Andrei Kraplilla (Fem knivar hade Andrej Krapl, 2007). Kuulin Diivan rivien välistä, näin varjoja Amerikkalaisesta tytöstä. Tyttö, joka seisoo omilla jaloillaan ja joka on miltei järjettömän rohkea. Hänestä on tullut 2000-luvun suomenruotsalaisen naiskirjallisuuden arkkityyppi, joka näyttäytyy myös Söderströmin julkaisemissa, Linda Bondestamin kuvittamissa kuvakirjoissa. Hänet voi nähdä prinsessa Bulleribångissa Hannele Mikaela Taivassalon kuvakirjassa Sagan om prinsessan Bulleribång (Satu prinsessasta nimeltä Bulleribång, 2006) tai neiti Citronin hahmossa Malin Kivelän kuvakirjassa Den förträfflige herr Glad (Oivallinen herra Glad, 2004). Molemmat ovat itsenäisiä hahmoja, varmoja asenteistaan, ja Bondestam on piirtänyt heille vahvat ääriviivat.

Malin Kivelästä puheen ollen: hänen romaaninsa Du eller aldrig (Sinä tai ei koskaan, 2006) on jo nyt moderni klassikko, loistava kuvaus yksinäisen naisen elämästä Helsingissä. Kuulostaa ehkä surulliselta kertomukselta, mutta se ei ole erityisen synkkä. Yksinäinen nainen on tyytyväinen elämäänsä. Hän vaeltelee ympäriinsä, tarkkailee ja elää sataprosenttista elämää, vaikka hänellä ei olekaan ihmissuhteita.

Tämä on erikoinen ilmiö, nämä yksinäiset, uteliaat, voimakkaat, traumoistaan vapautuneet suomenruotsalaiset tyttöhahmot. Niinä harvoina kertoina, kun päähenkilö on poika, hänkin muistuttaa näitä tyttöjä. Malin Kivelän esikoisromaanissa Australien är också en ö (Australiakin on saari, 2002) ja Mikaela Sundströmsin teoksessa Till alla hästar och till vissa flickor (Kaikille hevosille ja joillekin tytöille, 2004) päähenkilöt ovat poikia, mutta he voisivat oikeastaan yhtä hyvin olla tyttöjä. He katselevat maailmaa yhtä ihmeissään, ja heidän suhtautumisensa kaikkeen, mitä he näkevät, on kielellinen ja mietteliäs. Taustalla häilyvät eksyneiden ja petollisten aikuisten varjot, jotka paiskivat töitä arkisissa maanviljelijä-, työläis- ja keskiluokkaisissa olosuhteissa, mutta aikuisetkaan ovat harvoin ”vaarallisia”. He eivät ole koskaan raakoja. Lapset saavat tilaa ja aikaa elää omaa elämäänsä, yksin mutta eivät kaltoin kohdeltuina.

***

Olen alkanut etsiä suvereeneja ja ihmetteleviä tyttöjä suomenkielisistä kirjoista. Olen käynyt läpi viime vuosien tarjonnan muistinvirkistykseksi. Muistan vain yhden kirjan, jossa olisi samanlainen energialataus: Merja Virolaisen iloisen runokokoelman Olen tyttö, ihanaa! (2003). Muuten kohtaan kirjojen sivuilta lähinnä ydinperheitä, joissa fyysinen, psyykkinen ja sanallinen väkivalta on nujertanut tytöt; heistä kasvaa päähenkilöitä kertomuksiin aikuisista, surullisista naisista.

Ruotsalainen kirjallisuus on myös viime vuosina täyttynyt surullisista tyttöuhreista ja naisista, ja suomenkielinen kirjallisuus on keskellä 1990-luvun psyko- ja valtarakenneanalyysin postmodernin nykyversion virtaa. Kirjailijat käänsivät silloin valokiilan yksilöiden lähtökohtiin, takaisin siihen, mikä nitisti lapsen, ja puhdistivat nuo kokemukset intensiivisellä ja taiteellisesti tiedostavalla kielellä, joka tekee väkivallan mekanismit näkyviksi.

Jos aihetta tarkastelee kirjallisen tradition näkökulmasta, voi ehkä osoittaa kaksi kirjailijanlaatua, joista Fagerholmin ja Gripenbergin tavoin tuli uuden tyylin luojia 2000-luvun kynnyksellä: Kreetta Onkelin ja Maria Peuran. Kreetta Onkelin Ilonen talo (1996), josta tuli niin suuri hitti, että sen pohjalta tehtiin elokuvakin, ja Maria Peuran On rakkautes ääretön (2001), joka piirsi vähintään yhtä vahvalla kiihkolla esiin menneisyyden painolastin. Minulle juuri tämä jälkimmäinen kirja oli vahva lukukokemus: pieni kylä Lapissa, suojaton tyttö, julmat aikuiset. Sen jälkeen samankaltaisia kirjoja tuli liukuhihnalta eteeni, ja peruutin seinää vasten, sillä halusin suojautua kaikelta, mikä vähänkin muistutti perhekuvausta. Tällainen takakansimuotoilu herättää heti vastarintani: ”On kysymys huoneista, joissa ovat läsnä vanhat vääryydet ja kauan sitten kuolleet ihmiset.”

Selailen kirjahyllyni kirjoja, joita olen viime vuosina lukenut, löydän sitaatteja tyttöjen haavoittuvuudesta. Sitaatit saavat olla tässä nimettöminä, sillä en halua antaa väärää kuvaa monitahoisista kertomuksista:

”Isä muistaa minut. Vaikken hänen mielestään olekaan muistamisen arvoinen. Hän on ollut levoton sen jälkeen kun [Matti] sairastui ja taas parani”
”Hän ei ole nähnyt äitiä niin pitkään aikaan, ettei kohta muista enää mitään. Mutta tämän hän muistaa. Tämä tapahtui, kun äiti oli vielä kotona.”
”[Hän] kävelee hetken metsässä kuningatarviitta päällään; hän on kaltoin kohdeltu kuningatar. Kukaan ei ymmärrä häntä. Kukaan ei itse asiassa tiedä että hän on kuningatar.”

Yksinäisiä ja surullisia tyttöjä, haavoitettuja, vaikka heillä onkin ollut perhe…

Omalta kohdaltani Kreetta Onkelista ja Maria Peurasta alkanut kronologinen ja temaattinen linja päättyi Laura Lindstedtin romaaniin Sakset (2007). Teoksessa aikuinen nainen joutuu hankaukseen pienen Kiinasta adoptoidun tyttärensä kanssa. He eivät tavoita toisiaan, eivät löydä yhteistä kieltä. Äiti on eksynyt, ei kykene olemaan aikuinen ja vahva tyttärelleen. Teos on minulle äärimmäinen kuvaus haavoittuvuudesta ja suojattomuudesta, sekä äidin että tyttären. Luettuani sen en halua lukea enää yhtä ainutta kirjaa hylätyistä tytöistä, en romaanien päähenkilöinä, en väsyneistä aikuisista naisista kertovien romaanien flashback-jaksoina.

***

Pidän yhtä paljon tai yhtä vähän kummankin kielialueen tyttöhahmoista. Näen kyllä, että monet romaaneista ovat vivahteikkaita, suurenmoisia, kielellisiä mestariteoksia. Niillä on potentiaalia muodostua klassikoiksi, jotka todistavat siitä, kuinka vaikeaa on kuvata aikuisia naisia vuosituhannen vaihteen yhteiskunnassa. Vaikuttaa siltä, että piilopaikkaa etsitään lapsuuden maailmasta, joka ei vaadi turhan mutkikkaita selityksiä poliittisista ja taloudellisista yhteyksistä, ja olenkin alkanut kaivata täysverisiä romaaneja aikuisista ihmisistä suuressa maailmassa.

Ilokseni olen löytänyt Katja Ketun uuden romaanin Hitsaaja (2008), joka on huimaava kertomus mielenkiintoisista ihmisistä, joiden elämää koskettaa vuoden 1994 Estonian onnettomuus. Eikä ole myöskään mikään ihme, että Sofi Oksasen romaani Puhdistus (2008) on saanut niin paljon vastakaikua: Hän on luonut uudelleen aikuisen naiskirjallisuuden standardin – vaikka hän aloitti kuvaamalla tyttöhahmoa esikoisromaanissaan Stalinin lehmät (2003).

Maria Antas

PS 1: Minusta on ikävä verrata suomenkielistä ja suomenruotsalaista maailmaa ikään kuin ne olisivat täysin erilliset. Mehän elämme samassa maassa, samoissa olosuhteissa. Kirjoitamme samasta maasta ja voimme lainata samoja kirjoja kirjastosta. Vai onko näin?

PS 2: Pyydän anteeksi, että olen yksinkertaistanut monia kirjoja tässä esittelyssäni, ja odotan mielenkiinnolla keskustelua!

—
Kirjoittaja on FL ja toimii projektikoornaattorina FILI:ssä, suomalaisen kirjallisuuden asiantuntija- ja vientiorganisaatiossa, joka tukee kääntämistä ja kustantamista sekä edistää suomalaisen kirjallisuuden tuntemusta maailmalla.
Aikaisemmin hän on toiminut muun muassa kriitikkona ja tänä vuonna 90-vuotisjuhlaansa viettävän naisten kulttuurilehden Astra Novan päätoimittajana.
—
Suomennos Salla Simukka