Kirjallisuuden lukeminen ei ehkä tee kenestäkään geopolitiikan asiantuntijaa tai ole paras apu sotaan joutuneelle kansalle, mutta teemojen pysyvyydestä se muistuttaa.

Tätä kirjoittaessani Venäjän sotatoimet ovat jatkuneet Ukrainassa viikon. Ymmärrettävästi monen huomio on nyt muualla kuin kirjallisuuslehtien annissa. Toki samalla huomion siirtäminen muuhun voi auttaa pelossa ja ahdistuksessa, jota tilanne helposti aiheuttaa. 

Ehkä sitä ennen voi myös omien kykyjensä ja tilanteensa mukaan lahjoittaa (rahaa, jotta konfliktialue ei hautaudu sekatavaraan), kehottaa muita lahjoittamaan ja jakaa oikeaa tietoa alueelta.

Selvää on sekin, että sotatilanne ajaa kirjailijat, taiteilijat ja kulttuuriväen Ukrainassa ahtaalle. Oma erityinen kysymyksensä on Venäjä, jossa kulttuuriväessäkin on havaittavissa jos jonkinlaista jakautumista leireihin.

Samalla täällä on syytä pysäyttää kaikenlainen viha Suomessa asuvia venäläisiä, venäläistaustaisia ja kaksoiskansalaisia kohtaan. Kuten osa heistä on huomauttanut, moni saattaa olla jopa ukrainalaissyntyinen tai monella on vähintäänkin sukulaisia ja ystäviä Ukrainassa.

 

Satiiri osuu enemmän Venäjään

Kun tarkistin, mitä kirjallisuutta Ukrainasta on julkaistu Kiiltomadossa, kävi nopeasti ilmi, että maan kirjallisuudessa yhteiskunta ja maantieteellinen asema Venäjän vieressä on vakioaihe. Osassa kritiikeistä oli suorastaan kiusallisen ajankohtaisen kuuloisia huomioita:

Ann-Christine Snickars kirjoittaa Andrej Kurkovin romaanikäännöksestä Döden och pingvinen:

”Ukraina i dag [2007] har fångat världens intresse. Man minns det inte längre bara för katastrofen i Tjernobyl, i själva verket tvekar folk ofta om var orten finns. Var det i Vitryssland eller i Ukraina? Eller bara nånstans i Sovjet? Ukraina är intressant också för något vi känner till för egen del nästan som ett mantra från förr: det geopolitiska läget. Tätt intill Ryssland, och med andra sidan mot Europa och världen.”

Ville Ropponen puolestaan kirjoittaa Vasyl Koželjankon menevästä romaanista Hopeinen hämähäkki seuraavasti:

”Myös Hopeinen hämähäkki muovaa historiaa uusiksi. Sen satiiri nationalistista uhoa kohtaan iskee myös nykyaikaan, tosin ehkä enemmän Venäjän kuin Ukrainan asianlaitaan.”

Tai kuten Ville Hänninen kirjoittaa kiovalaissyntyisen Mihail Bulgakovin – ja neuvostoajan satiirikon – lyhytproosasta:

”Myös muissa novelleissa näkyy ajan karuus. Bulgakovin paikoitellen jopa maanisesti kerrottujen tarinoiden kautta voi tuntea nuoren Neuvostoliiton sekavat olot ja suoranaisen kurjuuden käytännössä. Varsinkin Ukrainan kansallissodan kuvaukset hyytävät.”

Kirjallisuuden lukeminen ei ehkä tee kenestäkään geopolitiikan asiantuntijaa, parempaa ihmistä tai auta parhaiten sodan keskellä olevaa kansaa. Kirjallisuus kuitenkin eräänlaisena kollektiivisena muistina voi auttaa hahmottamaan sitä, kuinka tietyt teemat toistuvat tai pysyvät ja vaivaavat ihmisiä samalla tapaa halki vuosikymmenten ja -satojen. 

Kirjallisuus voi myös auttaa ymmärtämään sitä, kuinka erinäköisyys, -kielisyys tai -kansalaisuus ei estä nauramasta samoille asioille, ihailemasta taidokasta kirjaa tai ymmärtämästä toistenkin näkökulmia. Voi se toki lisätä eripuraa, kuohuttaa, olla propagandan väline tai aiheuttaa epäluulojakin. Toivottavasti vaikutus on kuitenkin tuota ensin mainittua laatua.

Pienenä panoksena maailmanpolitiikan mannerlaattojen liikahduksiin Kiiltomadon etusivulla on nyt koostettuna muutama kritiikki ukrainalaisesta kirjallisuudesta ja ukrainalaislähtöisiltä kirjalijoilta. Ja hakemalla löytää lisää – yli 20 vuoden ajalta. Se on pitkä aika, kun näemmä suuret muutokset tapahtuvat tunneissa, päivissä ja viikoissa.

Kiiltomato on julkaissut runsaasti kritiikkejä myös anglosaksisen kielialueen ulkopuolelta. Vahvuutena on ollut laaja avustajakunta, jossa on esimerkiksi Venäjän, Baltian ja Itä-Euroopan tuntemusta.

Loppuun ei maailman-, vaan kirjallisuuspoliittinen kannanotto: julkaistaan enemmän käännösteoksia myös ei-englanninkielisistä maista!

Kirjoittaja on Kiiltomato-Lysmaskenin päätoimittaja.