Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Unohdettu kirjallisuus voi olla tulevaisuuden kirjallisuutta

Juri Nummelin, 21.8.2016

"Olen puhunut unohdetun kirjallisuuden puolesta, kirjoittanut siitä ja toimittanut sen pohjalta uusia teoksia.”

Isojen kustantamojen katalogeja alkaa elokuussa tippua postiluukusta. Sanomalehtien tekemiä listauksia syksyn uutuuksista jaetaan Facebookissa, onnitellaan kollegoita ja ystäviä uusista kirjoista ja hihkutaan, mikä kirja on pakko lukea. Tuntuu kuin koko kirjallinen kulttuuri tiivistyisi näihin hetkiin, käsillä olevaan katalogiin, joka lähestulkoon mitätöi aiemmin julkaistun kirjallisuuden.

Usein listaukset herättävät minussa kuitenkin vain pientä kateuden makuista kyllästyneisyyttä. Monet kirjoista kuulostavat kopioilta toisistaan tai jopa mielenkiinnottomilta. Joskus kirjauutuudet tuntuvat siltä, että ne on julkaistu pelkästään markkinoinnin ehdoilla: kustannuspäätöksiä on tehty mahdollisimman hyvät mainospuheet silmissä. Kaikki kirjallisuus vaikuttaa katalogeissa kauhean samanlaiselta.

Kaikki kirjallisuus vaikuttaa katalogeissa kauhean samanlaiselta.

Vikaa on varmasti myös minussa. Olen lehtihaastattelussa sanonut, että aina pitää kulkea valtavirtaa vastaan. Voisin elää helpommin ja rennommin, jos antaisin mennä ja nauttisin samoista kirjoista, joista muutkin pitävät.

Sen sijaan olen tehnyt useita teoksia unohdetuista kirjoista, joita ei ole kukaan muu lisäkseni lukenut vuosiin tai vuosikymmeniin. Paikoitellen olen kyllästynyt lukemaani niin pahasti että olen halunnut repiä kirjan, paikoitellen taas olen voinut innostuakin jostain: tämähän voisi toimia edelleenkin uudelleenjulkaisuna! Joitain tällaisia on ilmestynytkin, vaikkapa turkulaisen Harry Etelän kauhunovelleja 1930–1940-lukujen vaihteesta tai kuplettimies Reino Helismaan seikkailu- ja jännitysnovelleja samalta ajalta tai Fredrika Runebergin ja Alexandra Gripenbergin intiaaniaiheisia tarinoita 1800-luvulta.

Vaikea tosin sanoa, unohdetaanko uudelleenjulkaisutkin kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua.

 

Unohdettua kirjallisuuttahan ilmestyy koko ajan. Sellaisia ovat kirjat, joista ei kirjoiteta missään ja jotka sen takia jäävät lukevalta yleisöltäkin väliin. Kirjastot ostavat 30–50 kappaletta velvollisuudentunnosta, mutta kirjat saattavat päätyä alle vuodessa poistomyyntiin. Kirjakaupoissa näitä teoksia ei nähdä.

Kirja, jonka muistaa vain sen kirjoittaja (ja rahallista tappiota manaava kustantaja), on tietysti surullinen ajatus, mutta se ei tarkoita, etteikö tällainenkin kirja voisi oikeasti olla kiinnostava. Osa kurottaa pidemmälle kuin vain ensi viikkoon tai ensi vuoteen. Osa toki kurottaa menneisyyteen, mutta sellainen voi paradoksaalisesti olla kauaskantoisempaa kuin hetken lepatus.

Tänäkin kirjasyksynä on ilmestynyt ja ilmestyy teoksia, jotka kurottavat jonnekin kauemmas kuin lukijan välittömään tyydytykseen. Timo Hännikäisen pieni esseekirja Kuolevainen ilmestyi kesän alussa uudelta tamperelaiselta pienkustantamolta Hexen Pressiltä. Isosiskon kuolemasta kimmonneessa kirjassa Hännikäinen käsittelee kuolemaa ja sen asemaa nykykulttuurissa. Äärioikeistolaisesta aktivismistaan tunnettu Hännikäinen onnistuu pienessä mitassa herättämään paljon ristiriitaisiakin ajatuksia. Oppineen ja sivistyneen kirjan luulisi kiinnostavan niitäkin, jotka eivät Hännikäisen politiikkaa hyväksy.

Oppineen ja sivistyneen kirjan luulisi kiinnostavan niitäkin, jotka eivät Hännikäisen politiikkaa hyväksy.

Toinen pienkustantamo, turkulainen Turbator taas julkaisi loppukeväällä Mika Terhon romaanin Syytetty. Siinä Terho kuvailee vimmaisesti ja maanisesti tunnelmiaan, kun hänen edellinen romaaninsa NiittyvillaPattaya All Night Long (2014) joutui rikostutkinnan kohteeksi. Sen tulkittiin loukkaavan forssalaisen hoitokodin asukkaiden yksityisyyttä. Ylivarovainen kustantaja veti kirjan myynnistä. Syytetty on katkera ja hankalasti luettava selvitys marginaaliin ajautuneen kirjailijan tuskallisesta elämästä – ja juuri sellaisena tärkeä dokumentti Suomesta 2010-luvulla. Syytetty voi hyvinkin tarjota tulevaisuuden tutkijoille enemmän kuin monet valtavirtaromaanit.

Tällaisessa lukutavassa oma mielihyvä tietenkin pitää unohtaa – mutta eikö mielihyvä olekin bartheslaisen jaottelun se ikään kuin huonompi puoli? Terhon teksti on liiallista ja häiritsevää, omat piintymänsä, maniansa ja vainoharhansa paljastaessaan se synnyttää ristiriitaista nautintoa, jouissancea, joka jää vaivaamaan.

 

Osittain juuri tällaisten tekstien kanssa olen koko ikäni toiminut. Olen puhunut unohdetun kirjallisuuden puolesta, kirjoittanut siitä ja toimittanut sen pohjalta uusia teoksia. Voisin hyvin kuvitella tekeväni samaa työtä vielä pitkään.

Ongelma on vain se, että työ tuntuu myös lompakossa (ainakin kuvaannollisessa): kun elää kirjallisuuden marginaalissa, uhkaa itsekin jäädä marginaaliin. Kyse on eräänlaisesta pienkustantamoghetosta, josta on vaikea irtautua enää suurempiin kuvioihin.

Termi tulee science fictioniin ja fantasiaan liitetystä fraasista ”paperback ghetto”: aiempina vuosikymmeninä hyvätkään kirjailijat eivät päässeet pois kioskipokkareita tehtailevilta kustantajilta eivätkä saaneet jalkaansa arvovaltaisten kustantajien ovenväliin. Hyvät ideat ja kokeellinen juonenkuljetus saattoivat jäädä pienen lukijapiirin omaisuudeksi – tai sitten kirjoittaja madalsi aitaansa eikä jaksanut panostaa työhönsä, koska kioskikustantajien maksamat kertapalkkiot piti saada tilille tasaisin väliajoin.

Kirjailijaksi ei 2010-luvulla tulla enää perinteistä reittiä, vakiintuneiden kustantajien julkaisemana esikoiskirjailijana.

Toisaalta näissä menneen maailman kioskipokkareissakin ilmestyi kirjoja, jotka ovat omalla tavallaan oman maailmansa Volter Kilpiä. H. P. Lovecraftin ja Philip K. Dickin tuotannon päälle rakennetaan nykyään valtakuntia. Lyhyen hetken elävien bestsellerien varaan ei rakenneta tulevaisuudessa yhtään mitään.

Kirjailijaksi ei 2010-luvulla tulla enää perinteistä reittiä, vakiintuneiden kustantajien julkaisemana esikoiskirjailijana. Kirjailijuuden monimuotoisuus elää samaan aikaan ja usein käsi kädessä kustantamoiden monimuotoisuuden kanssa: ntamo, Poesia ja Osuuskumma, vain muutamia mainitakseni, ovat tehneet kirjailijuuden erinäköiseksi kuin menneinä vuosikymmeninä. Toki kaikenlaisia poikkeuksia on ollut koko ajan ja kirjailijat ovat hyppineet kustantamolta toiselle tai tehneet omakustanteita, mutta nykyään tuntuu, että kiinnostavimmat kirjat tulevat kustantamoilta, jotka eivät lähtökohtaisestikaan suostu vakiintumaan.

Sillä niin kuin kuva nykykirjallisuudesta on vakiintumaton, myös kuvan menneisyydestäkin tulisi olla vakiintumaton – ja juuri siinä työssä meidän kannattaa tutkia unohdettua kirjallisuutta ja nostaa sitä esille. Ja tämä koskee myös kirjoja, jotka unohdetaan jo niiden ilmestyessä.

Juri Nummelin
Kirjoittaja on kirjailija ja kriitikko
Kuva: Daniela Vainio