Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Väärin luettu?

Aleksis Salusjärvi, 11.2.2015

Viimeistään Tekijän kuolemasta (1968, RIP) lähtien taideteoksen tekijän intentiot on tavattu irrottaa teoksen vastanotosta. Kriitikon työssä teosta arvioidaankin ennemmin tekijästä huolimatta kuin tekijää varten. Kritiikin rinnalla viime vuosien kirjallisuutta on määrittänyt poetiikan avautuminen. Moni teos ei lainkaan ole (pelkästään) sitä miltä ne ensisilmäyksellä vaikuttavat.  Markku Paasonen kirjoittaa panneensa merkille, ettei asiantuntevinkaan kriitikko aina osaa etsiä ns. avantgardessa tyypillisesti esiintyviä keinoja, elleivät ne hyppää silmille. Avatakseen havaintoaan hän lähetti Kiiltomadon toimitukseen kritiikin kritiikkiä romaanistaan Pienet kalat syövät suuria kaloja.

*

Pieni kirja joka on syönyt suuria kirjoja

Eräästä kirjasta ja sen vastaanotosta

Kritiikin kommentoiminen on monesta syystä epäkiitollista puuhaa. Ei vähiten siksi, että kirjailija on asiassa jäävi. Hänellä on niin sanotusti oma lehmä ojassa. Mutta jos asia onkin niin, että kriitikot arvioivat kirjoja, pätee myös päinvastainen. Kirjat arvioivat kriitikoitaan, ja joskus kirjailijan täytyy hiukan auttaa niitä siinä.

Esa Mäkijärvi luonnehtii varsin myötämielisessä kritiikissään (Kiiltomato 29.1.2015) kirjaani Pienet kalat syövät suuria kaloja tyylikkääksi Bernhard-pastissiksi. Asiassa on rutkasti perää. Kirja on saanut vaikutteita Thomas Bernhardin myöhäiskauden tyylistä, ja onpa siinä muutama sellainenkin kohta, jossa vaikutteet näkyvät selvästi.

Tämä on kuitenkin vain osa totuudesta, sillä kirjasta on mitä ilmeisimmin tyylillisesti paljon muuksikin. Savon Sanomien kriitikko Hannu Poutiainen kutsui sitä uudemman suomalaisen proosakirjallisuuden beckettmäisimmäksi teokseksi. Poutiaisella oli mielessä Molloy. Tähänkin vastaan mielelläni myöntäen, tosin sillä varauksella, että Molloyn sijaan inspiraation lähteenä oli ennen muuta Watt.

Kysymys tyylillisistä vaikutteista on hankala, sillä asia on yleensä vahvasti tulkinnanvarainen. Toisinaan kysymys on siinä määrin lukijoiden subjektiivisista vaikutelmista, että mielipiteet jakautuvat – niin kuin nyt on tapahtunut Mäkijärven ja Poutiaisen kohdalla. Kumpikin näkee tekstissä vain oman lukuhorisonttinsa.

Tässä tapauksessa kysymys on kuitenkin tavallista helpompi ainakin minulle itselleni, sillä olin kirjaa kirjoittaessani poikkeuksellisen tietoinen vaikutteistani. Tiedän hyvin, mistä hankin materiaalini. Huolellinen analyysi paljastaisi esimerkiksi sen, että kirjassa tiuhaan käytetty ylipedantti toisto- ja permutaatioapparaatti on muunnelma Wattin vastaavasta, eikä sillä toisin kuin Mäkijärvi uskoo ole paljonkaan tekemistä Bernhardin kanssa. Kirjaa kirjoittaessani pelkäsin toisinaan, että minua syytettäisiin Wattin ryöstelystä. Sellaista eivät kriitikot kuitenkaan ole toistaiseksi panneet merkille.

Ja kun nyt kerran olen päässyt tunnustamisen makuun, tunnustetaanpa vielä tämäkin: Bernhardin ja Beckettin lisäksi kirjassa on tietoisia tyylillisiä vaikutteita ainakin W.G. Sebaldilta, Roberto Bolañolta, Hugo von Hofmannsthalilta ja muutamalta surrealistilta. Lukuisissa siirtymissä, juoksutuksissa ja kuvailuissa käyttämäni tyylin olen omaksunut suoraan Bolañon Chileläisestä yösoitosta. Esimerkiksi kirjan loppupuolella on viiden sivun mittainen jakso, joka on tässä mielessä silkkaa Bolañoa. Nähtäväksi jää, keksiikö joku kriitikko kutsua kirjaani Bolaño-pastissiksi.

Vaikutteet eivät jää tyylin mukailemiseen, sillä kirjaan sisältyy myös mittavia kätkettyjä lainauksia sekä muokattujen ja muokkaamattomien tekstien uusiokäyttöä. Kirjan keskivaiheilla on peräti toistakymmentä sivua pitkä muunneltu lainaus eräästä von Hofmannsthalin teoksesta. Kiinnostavaa olisi pohtia sitäkin, millä tavalla von Hofmannsthal -sitaatti mukailee Bernhardin (tai Beckettin) tyyliä.

von Hofmannsthal -lainauksen kaltaisten massiivisten vierasesineiden lisäksi teksti vilisee vähäisempiä fragmentteja, väärennettyjä tai keksittyjä sitaatteja sekä muita kummajaisia, joita ei välttämättä nopealla lukemisella huomaa. Eräs Mäkijärven teräväksi sivallukseksi kiittelemä ajatus on peräisin 1-luokka­laisen kirjoituksesta, joka on julkaistu Kevätpörriäisessä. Kirjassa esiintyvät latinankieliset fraasit eivät ole latinaa vaan graafikkojen täyttökieltä lorem ipsumia. Eräs ”vanha sananlasku” on sitaatti kanadalaiselta nykyrunoilijalta Christian Bökiltä. Kirjassa esiintyy myös varsin säädytön hahmo nimeltä suomalaisten isä, jonka puhe on suoraa lainaa äärioikeistolaisessa Sarastus-verkkolehdessä saarnaavan Kai Murroksen artikkelista. Voisin jatkaa tätä luetteloa vaikka kuinka pitkälle, mutta en jatka. Pääasia on tämä: mikään ei ole sitä, miltä näyttää.

Mikään ei ole autenttista, kaikki on lainaa. Kaikki on peräisin toiselta, omaa ei ole. Tämä on nostettu kirjassa myös suorasanaisesti temaattiselle tasolle, joten asian havaitsemisen ei luulisi olevan vaikeaa. Kirjan kertoja valittaa sitä, ettei hänellä ole omaa ääntä. Hän on pelkkä fraasiautomaatti, joka kykenee tuottamaan ainoastaan jäljennöstä ja lainaa. Tästä hän puhuu muun muassa pitkässä sitaatissa, joka on peräisin Sebaldilta. Ei edes kaipuu autenttisuuteen ole autenttista.

Ehkei ole kaukaa haettua väittää, että oman äänen kriisiytyminen on eräs kirjan keskeisistä teemoista. Tähän viittaa sen nimikin. Mistäpä muusta olisi kyse, kuin pienestä kirjasta, joka on halkeamaisillaan suurista ja mahtavista edeltäjistään?

Tämä teema kytkeytyy monenlaisiin traumaattisiin miehisyyden mekanismeihin. Koska kertojalla ei ole omaa, hänestä itsestään lähtevää ja maailmassa olevia todellisia asioita koskettelevaa kieltä, hänen kirjoituksensa ei penetroi, ja hän kokee itsensä runkkariksi. Toisinaan käy niinkin, että hän yrittää kirjoittaa, mutta häneltä ei tule spermaa. Voisi kai sanoa, että olen pitänyt hauskaa vaikutusahdistuksen kustannuksella. Ehkäpä sellaisen täytyy heijastua kerronnan muodossakin.

Kertoja on siinäkin mielessä jakautunut, että hän koettaa kirjoittamalla jäljittää aiempia tekemisiään ja ajatuksiaan. Hänen muistinsa on kuitenkin niin viallinen, ettei siitä tule mitään. Hän joutuu puntaroimaan erilaisia vaihtoehtoja – aivan kuin hän kirjoittaisi jostakusta toisesta ihmisestä puutteellisen informaation pohjalta. En muista nähneeni Bernhardilla tällaista muistin taiteen systemaattista parodiaa. Kysymys ei myöskään ole puheesta – siitä että kirja muodostuisi kertojan yksinpuhelusta, niin kuin Mäkijärvi esittää – vaan kirjoituksesta (tämä käy eksplisiittisesti ilmi monessa kohdassa; kertoja mm. puhuttelee lukijoitaan), joka epätoivoisesti ja epäonnistuen yrittää esittää ja jäljitellä puhetta. Tässäkin mielessä epäautenttisuus on taattua.

En ole varsinaisesti yllättynyt siitä, että lähes kaikki tässä mainitsemani piirteet ovat menneet kriitikoilta ohi. Huomiotta on jäänyt nimittäin myös paljon keskeisempi ja silmiinpistävämpi seikka, koko kerronnan läpäisevä maatuskarakenne, jossa yhden kertojan sisältä paljastuu toinen, toisen sisältä kolmas ja niin edelleen (sekin on lainaa Sebaldilta). Mäkijärvi ei kuitenkaan ole kuka tahansa kriitikko. Häneltä olisin odottanut tarkkaa silmää mainitsemilleni piirteille, sillä hän on kirjoittanut sekä cut-up -runoja että cut-up -runoudesta. Runokokoelmansa saatesanoissa hän kirjoittaa näin:

”Kirjallisuudessa [cut-up] toimii (pääasiallisesti) periaatteella, jossa tekijä valitsee rykelmän tekstejä, ottaa niistä sieltä täältä pätkiä ja muodostaa näistä osista kokonaan uuden tekstin… En ole kaikissa tapauksissa lainannut tekstejä suoraan. Runoissa on myös omia käyttämättä jääneitä säkeitäni. Olen siis ymmärtänyt cut-upin käsitteen laveasti.”

Tapauksen ironia on siinä, että olisin varsin hyvin voinut luonnehtia omaa kirjaani vastaavilla sanoilla. Vaikkei Pienet kalat syövät suuria kaloja missään tapauksessa olekaan puhdas cut-up -kirja Mäkijärven tarkoittamassa mielessä, voi sen laveasti ymmärtäen sijoittaa samaan perinteeseen. Häkellyttävää on, että kaikista kriitikoista juuri Mäkijärvi äänekkäimmin sivuuttaa käyttämäni autenttisuuden sulkeistamisen keinot ja moitiskelee kirjaani autenttisuuden puutteesta.

Olen pannut merkille, ettei asiantuntevinkaan kriitikko aina osaa etsiä ns. avantgardessa tyypillisesti esiintyviä keinoja, elleivät ne hyppää silmille – tai ellei kirjoittaja mainosta niitä Mäkijärven tavoin kirjan saatesanoissa. Ja jos kriitikko ei niitä nopealla lukemalla löydä, vaihtaa hän tulkintakehystä ja ryhtyy edellyttämään kirjalta perinteisen teoksen hyveitä, kuten eheyttä, todenkaltaisuutta, omaa ääntä ja tyyliä. Ongelmana on usein kirjan lähtökohtainen sijoittaminen – siis se, mihin tulkintakehykseen kriitikko sijoittaa teoksen, ja millä kriteereillä hän sitä sitten valitsemaltaan pohjalta arvioi.

Mäkijärven luenta kirjastani olisi varmaan ollut toisenlainen, jos hän olisi kiinnittänyt huomiota seikkoihin, joista olen tässä tehnyt selkoa. Saan kaiketi syyttää itseäni siitä, etten ole merkinnyt kyseisiä asioita tekstiin selvemmin. Olisin toki voinut tehdä niinkin, mutta en halunnut. Iloitsen nimittäin vaivihkaisesta merkityksen horjuttamisesta huomattavasti enemmän kuin selväsanaisista manifesteista. Nautin saumoista, joissa tavanomaisesti luettavan oloinen teksti yllättäen paljastaakin ei-luettavan puolensa.

Lopuksi vielä vinkki mahdollisia tulevia kritiikkejä ajatellen. Jos itse toimisin kirjani kriitikkona, ryhtyisin ratkomaan sitä auki juuri näistä epäautenttisuuden saumoista. Onko totta, että kaikki on lainaa? Onko totta, että kaikki on peräisin toiselta, että mikään ole omaa tai autenttista? Luulenpa, että tämä asenne on kyyninen. Itse voisin ajatella esimerkiksi niin, että autenttista on kaiken omaksutun kasautuminen ainutkertaisiksi hahmoiksi tietyssä ajassa ja paikassa (vaikkapa tietyssä tekstissä), mutta en usko kirjani kertojan päässeen niin pitkälle. Jos haluaisin osoittaa kohdan, jossa kirja uhkaa paljastaa syvimmän epäonnistumisensa, valitsisin tämän.

Markku Paasonen