Anu Kaaja luki viisi seksuaalista väkivaltaa käsittelevää kaunokirjaa ja löysi mustia aukkoja, ääriviivojen katoamista, ulostesymboliikkaa ja yllättävää toivoa – mutta ei oikeutta.  

Sana raiskaus on muuttunut viinirypäle-emojiksi. Sosiaalisen median sensuuri ja algoritmiennakointi pakottavat ihmiset etsimään luovia kiertoilmaisuja, joten s*ksuaalinen väkivalta on r@iskaus tai r4iskaus – tai englanniksi grape. Tämä tarkoittaa, että vakavista aiheista ei vaieta täysin, mutta sanojen tabuluonne korostuu erikoisella kirjoitusasulla. Samalla kun seksuaalinen väkivalta on yhtä aikaa sekä purkautuva että uudelleenmuotoutuva tabu, se on nyt kirjallisuudessa suosittu aihe. Kaunokirjallisuudessa sensuuria ei onneksi tarvitse noudattaa. 

Tällä hetkellä elämme seksuaalisen väkivallan suhteen taitekohdassa. Suostumusperustainen seksuaalirikoslaki tuli Suomessa voimaan vuoden 2023 alusta, ja #metoo-liike toi seksuaalisen väkivallan maailmanlaajuiseen keskusteluun jo 2017. Suostumuksesta puhuminen ja uudenlainen seksuaalietiketti ovat silti vasta opetteluvaiheessa. Siirtymävaihe tarkoittaa, että moni tunnistaa menneisyydestään kokemuksia tai tekoja, jotka nyt määriteltäisiin rikolliseksi väkivallaksi. Epämiellyttävä itsetarkastelu herättää ihmisissä vastareaktioita ja vastustusta, mutta myös toivoa paremmasta. 

Onkin kiinnostavaa tutkia, miten seksuaalista väkivaltaa ja sen seurauksia kuvataan kirjallisuudessa juuri nyt. Mielestäni yksi taiteen tärkeimmistä tehtävistä on toimia peilinä yhteiskunnan eri ilmiöille, ja heijastuksia katsomalla voi tehdä havaintoja esimerkiksi yhteiskunnallista arvoista, etiikasta ja estetiikasta. Tässä esseessä tarkastelen viittä keväällä 2024 ilmestynyttä kotimaista kaunokirjaa – neljää romaania ja yhtä muistelmateosta, jotka kaikki käsittelevät seksuaalista väkivaltaa.  

Helmi Kekkosen Liv! kertoo lyyrisesti muutamasta päivästä mökillä saaristossa. Parikymppinen Liv päättää mennä treffeille kallioilla kohtaamansa tuntemattoman miehen kanssa, mutta salaa asian perheeltään.  

Meri Kuusiston Liila on toipumiskertomus, jossa nuori aikuinen koettaa löytää (kirjaimellisesti) kadonnutta ääntään puhekurssilla, muistettuaan aiemmin äitinsä käyttäneen häntä hyväksi lapsena.  

Reetta Aallon Musta aukko -kirjan alussa kertoja, monogaamisessa suhteessa oleva keski-ikäinen elokuvaohjaaja, valmistautuu promoamaan #metoo-aiheista elokuvaansa, mutta herää baari-illan jälkeen tuntemattoman miehen vierestä – eikä muista, mitä on tapahtunut. Puolivälissä kirjaa alkaa myös Ukrainan sota, joka järisyttää Venäjällä asunutta päähenkilöä, ja hän koettaa saada puhuttua ukrainalaisen ystävänsä lähtemään turvaan ennen kuin Venäjän joukot etenevät tämän kotiseudulle. 

Irene Kajon Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta (jatkossa Epäasiallinen kohtelu) seuraa, kun Taideyliopistossa opettava menestynyt esitystaiteilija lähtee tutkimaan projektissaan ruumiillisuutta ja kipua, mutta opastajaksi lupautunut kollega H manipuloi ja käyttää seksuaalista väkivaltaa. Kertoja lähtee hakemaan oikeutta, mutta työnantajana ja draaman näyttämönä toimiva Taideyliopisto ei suostu tunnustamaan H:n toimineen väärin.  

Laura Juntusen Tyttö joka en on lapsuudesta aikuisuuteen ulottuva selviämismuistelmateos, jossa teini-ikäinen päähenkilö hakee yhteisöä miesten ja poikien hallitsemista sekakäyttöporukoista, joissa ”pojat on poikia ja tytöt huoria” (s. 11). Hallinnan tunnetta ja helpotusta toistuviin seksuaalisen väkivallan kokemuksiin tuovat anoreksia, viiltely, pakko-oireet ja päihteet.  

Näiden lisäksi siteeraan joitakin kertoja Elina Nikulaisen esseemäistä tietokirjaa Haluatko – pieni kirja suostumuksesta, joka on myös ilmestynyt keväällä 2024. Teos opettaa lukijalleen suostumusta käyttäen esimerkkeinä tunnettuja elokuvia ja tv-sarjoja. Näiden lisäksi nostan esiin muutamia muita saman aihepiirin fiktioteoksia. 

 

Kuva: Anu Kaaja

Yhteistä lukemilleni kirjoille on niiden ilmestymisajankohdan lisäksi se, että seksuaalinen väkivalta edelleen pakenee hahmottamista ja nimeämistä: traumoja kuvatessa tämä näkyy sekä konkreettisena että vertauskuvallisena ääriviivojen ja ympäristön hämärtymisenä. Usein niin uhri, yhteisö kuin tekijäkin haluaisivat mieluummin kieltää kuin kohdata väkivallan.  

 

 

Tabujen äärellä 

 

Mieti jos se olisi ollut isäsi […] silloin sinun ei olisi tarvinnut pohtia yksin niin kauan, mistä on kyse. 

 (Kuusisto: Liila, s. 60) 

 

Suurinta tabua kirjoista käsittelee Kuusiston Liila. Muistan lukeneeni äidistä hyväksikäyttäjänä aiemmin vain Jennette McGurdyn teoksesta Onneksi äitini kuoli (2022). McGurdyn kirja on viihdyttävästi kirjoitettu muistelmateos, ja myös Kuusiston tekstissä on paljon mustaa huumoria. Joskin toipumiseen liittyvissä luvuissa sarkastisen huumorin korvaa juhlavampi lyyrisyys: Ystävän ylläpitämä toipumispaikka ”kolonisoiduissa maissa” (s. 50) sekä uuden elämän aavikkoympäristö kelluvat kuvina ilmassa, kun arkiset havainnot eivät ankkuroi niitä, jolloin vaikutelma on utooppinen.   

Kirjan kahta tekstuaalisesti erilaista todellisuutta kuvaa kaksi hyvin erilaista kommunikaatioon liittyvää esinettä. Puhekurssia ja kadonnutta ääntä varten hankitaan proosallisesti megafoni. Opastajahahmo eli kolonisoidussa maassa asuva ystävä taas lahjoittaa kertojalle suljetun kirjeen. Kirjeen kirjoittajasta Liilasta kertoja löytää ensimmäistä kertaa kohtalotoverin – kun viimein uskaltaa avata ja lukea kirjeen. 

Virkistävää Kuusiston teoksessa on itsesyytösten ja epäilysten puute, jotka yleensä liittyvät seksuaaliseen väkivaltaan. Esimerkiksi Kekkosen Liv!in nimihenkilö ja Kajon Epäasiallisen kohtelun kertoja syyttävät toistuvasti itseään väkivallasta. Asetelma on tietenkin täysin erilainen, kun väkivalta kohdistuu pieneen lapseen.  

Liilassa äiti itse ei esiinny varsinaisena hahmona, vaan on jatkuva uhka ja muisto. Päähenkilön isä toimii viestinviejänä aikuisen lapsensa ja tämän äidin välillä. Kun kertoja uskoutuu hyväksikäytöstä isälleen, joka kysymättä välittää tiedon äidille, äiti lähettää kertojalle nipun tulosteita valemuistoista väittäen, että kertoja on keksinyt kaiken. Kertoja ei kuitenkaan suostu kyseenalaistamaan omaa tietoaan hyväksikäytöstä. Isän muovitaskussa tuomat paperit saavat ensin pudota märkään lumeen, sitten palata lähettäjälleen.  

Liila kuvaa myös uuden, luottamuksellisen rakkaus- ja seksisuhteen syntymistä. Kertojalla on ensimmäistä kertaa rakastettu, jonka keho voisi muistuttaa kertojan äidistä. Rakkaussuhde kuitenkin syvenee ja rakastettu B tukee kertojaa toipumisessa. Teos on lukemastani joukosta ehdottomasti kväärein – Liila kuvaa kauniisti myös päähenkilönsä pohdintoja sukupuolikokemuksesta, kun hän kuvaa olevansa yhtä aikaa ”dekadentti nuorukainen, tyttö ja cowboy” (s. 115).  

 

 

Näkymättömät tekijät 

Yhdessäkään viiden kirjan fiktiivisessä maailmassa seksuaalisen väkivallan tekijät eivät joudu vastuuseen, eivät tunnusta tai edes tunnista tekojaan ja päätöksiään. Väkivalta kun on aina päätös. Päätös voi tapahtua päihtyneenä, nopeasti, ”kilahtaen”, mutta mahdollisuus tehdä toisin on olemassa. Väkivalta loppuu, kun väkivallan tekijät sen lopettavat. Tämän vuoksi minua kiinnostaa se, millaisina väkivallan tekijät kirjoissa näyttäytyvät.   

Kekkosen teoksessa Paul tai Pauli – Liv ei ole varma miehen nimestä – päättää uhkailla ja nöyryyttää Liviä, kun ei saa tältä odottamaansa seksiä. Kajon Epäasiallisen kohtelun H päättää toteuttaa omia halujaan taiteen nimissä, kertojan kustannuksella. Juntusen Tyttö joka en -teoksen bileissä tavattu poika päättää, ettei tytön vastustelulla ole väliä: myöhemmin joukko nuoria päättää leikkiä sammuneella tytöllä ja parisuhdeväkivallalta pelastanut tuttu lunastaa ”palkintonsa” raiskaamalla. Kuusiston Liilassa päähenkilön äiti päättää pakottaa lapsensa osallistumaan seksuaalisiin tekoihin ja raiskaa tämän. Aallon Mustassa aukossa tuntematon mies päättää viedä kotiinsa naisen, joka on todella vahvassa humalassa, ja parhaankin tulkinnan mukaan harrastaa tämän kanssa seksiä, vaikka suostumusta ei voi varmistaa – pahimman tulkinnan mukaan huumaa tämän suunnitelmallisesti. Myöhemmin kun kertoja pyytää miestä käymään varmuuden vuoksi seksitautitesteissä – miehen kertomuksen mukaan kondomi hajosi – mies ei vaivaudu. 

Fiktiivinen, tavallisen oloinen mieshahmo, joka pohtii aktiivisesti suostumusasioita, on kirjallisuudessa edelläkävijä. 

Väkivallan loppumisen kannalta tekijän itsetutkiskelu on ensiaskel ratkaisuun, mutta kirjojen maalaama kuva on tältä kannalta lohduton. Tekijät eivät vaikuta pohtivan väkivaltaa: Liilassa äiti kuittaa hyväksikäytön valemuistoiksi ja Epäasiallisessa kohtelussa H väittää kertojan olleen halukas ja muuttaneen tulkintaansa myöhemmin. Kaikki viidestä kirjasta on kerrottu uhrin näkökulmasta, eikä väkivallan tekijöiden ajatuksiin mennä. Emme tiedä pitävätkö he itseään väkivallan tekijöinä vai eivät.   

Väitän, että monet todellisen elämän hyväksikäyttäjät eivät ajattele olevansa raiskaajia. Kajon Epäasiallisen kohtelun asianajajahahmo ohjeistaa kertojaa, että tämän on turha odottaa tekijältä tunnustusta tai anteeksipyyntöä. Edes tunnetuimmat ja pahamaineisimmat kirjallisuuden epäluotettavat minäkertojat ja raiskaajat, Vladimir Nabokovin Lolitan Humbert Humbert tai Anthony Burgessin Kellopeli Appelsiinin (kyllä, nimi kirjoitetaan suomenkielisessä romaanissa erikseen!) Alex eivät suoranaisesti miellä itseään raiskaajiksi. Humbert romantisoi raiskauksen ja hyväksikäytön, ja 15-vuotiaalle Alexille väkivalta on kiertoilmaisuin kuvailtavaa huvia, osa veijaritarinan muodossa kerrottua nuoruutta.  

Poikkeuksia tästä kuitenkin näkyy viime aikojen kirjallisuudessa. Erkka Mykkäsen Something Not Good -kirjassa (2018) päähenkilö, nuoruuden suuntiaan kipuileva Veikko pohtii lähestymisissään vastapuolen halukkuutta näin: ”Eihän nyt toista saa pussata, jos se ei halua, sehän on saatana raiskaus” (s. 12). Kirjassa myös kuvataan rajojen ylityksiä, kun Veikko harrastaa seksiä tyttöystävänsä Kaisan kanssa, kun pariskunta on jo etääntynyt ja eroamassa, ja ”rajummat otteet” menevät pieleen:  

 

Kaisasta oli tuntunut pahalta, vaikka se ei sanonut mitään. Veikko oli itkenyt, että oliko se sitten raiskaus, oliko hän raiskannut, hän ei ollut takaapäin nähnyt Kaisan ilmettä. Kaisalla kesti aika pitkään vastata, että ei ollut. (s. 89.) 

 

Kohtaus ei ole mitenkään suuressa osassa, mutta herättää toivoa. Fiktiivinen, tavallisen oloinen mieshahmo, joka pohtii aktiivisesti suostumusasioita, on kirjallisuudessa edelläkävijä. 

Monika Fagerholmin palkittu romaani Kuka tappoi bambin? (2019) ottaa päähenkilökseen raiskaajan, joka – kuten useimmat väkivallan tekijät – ei ole hirviö, mutta osallistunut hirviömäiseen tekoon. Teos kertoo erään huvilakaupungin yhteisön kyvyttömyydestä käsitellä sitä, kun neljä varakkaiden perheiden teinipoikaa joukkoraiskaavat Sascha-nimisen tytön kotibileissä. Väkivallan johtajana toimii Nathan, Saschan entinen poikaystävä. Näkökulmahenkilö on Gusten, yksi joukkoraiskaukseen osallistuneista pojista, joka joutuu kohtaamaan rikoksen uudelleen kymmenen vuotta myöhemmin.  

Gusten on muutama päivä rikoksen jälkeen, uhrin vastustuksesta huolimatta, mennyt tunnustamaan asian poliisille ja sekoittanut yhteisön pasmat, sillä raiskaajien vanhemmat ovat jo neuvotelleet lahjuksesta uhrille ja tämän äidille, jotta asia saataisiin selviteltyä salassa ja skandaali vältettäisiin. Päätekijä Nathanin isä syyttää Gustenia Juudakseksi. Fagerholm kuvaa kipeästi myös sitä, miten itseään feministeiksi luonnehtivat raiskaajien äidit syyttävät uhria ja ovat kykenemättömiä edes käyttämään raiskaus-sanaa. Halu lakaista rikos maton alle on koko yhteisön jakama. Ainoastaan Gusten tunnustaa väkivallan:  

 

Kun Gusten Grippe oli teini-ikäinen, hän osallistui johonkin, jota voi parhaiten kuvailla sanalla ”joukkoraiskaus”. ”Voi parhaiten kuvailla”. Pois sellaiset puolustelut. Raiskaus on raiskaus.  

(Fagerholm: Kuka tappoi Bambin, s. 114.) 

 

Myös Juntusen Tyttö joka en -kirjassa nousee esiin kertojan lähipiirin ja hoitokontaktien kyvyttömyys käsitellä seksuaalista väkivaltaa. Juntusen kertoja on lastensuojelun piirissä ja raiskaus tiedossa. Kun kertoja kieltäytyy puhumasta, asiaa ei käydä enempää läpi, eikä traumaterapiaa tarjota: 

 

Me emme palaa seksuaaliväkivaltaan – emmekä missään nimessä käytä sanaa väkivalta. Viittaamme joskus siihen, mitä tapahtui. Aivan kuin aikuisetkin pelkäisivät sanoa sitä ääneen. 

(Juntunen: Tyttö joka en, s. 139.) 

 

Myös lukijan saattaa olla vaikea kohdata lasta, joka kokee toistuvaa seksuaalista väkivaltaa. Silti toivon, että mahdollisimman moni löytäisi ja lukisi Juntusen taidokkaasti kirjoitetun kirjan.   

 

Väkivallan tunnistamisesta 

 

Sanokaa, että näin ei saa tehdä. Teidän täytyy sanoa, että näin ei saa tehdä. Jos te ette sano, että näin ei saa tehdä, näin saa tehdä.  

(Kajo: Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta, s. 78–79.) 

 

Törmään University of the Southin klassisen kirjallisuuden professori Stephanie McCarterin artikkeliin, jossa hän kertoo miten monet Ovidiuksen Muodonmuutoksien kääntäjistä ovat pehmentäneet alkuteoksen selkeitä raiskauksia tai piilottaneet ne eufemismien alle. Raiskaus-sana on niin voimakas, että sitä on vältelty aiemminkin.  

Nykyisen suostumusajattelun näkökulmasta useiden vanhojen kirjojen sankarihahmojen teot ja ”viettelyt” näyttäytyvät kyseenalaisina. Väitän kuitenkin, että teoksia voi silti arvostaa ja analysoida, vaikka raiskaukset nimeäsikin suostumusnäkökulmasta. McCarter kirjoittaakin, että opiskelijat eivät ole nykyään sen herkempiä tai kyvyttömämpiä käsittelemään seksuaalista väkivaltaa kuin aiemmin, vaan enemmän heitä häiritsee, jos jotain raiskausta ei nimetä tai tunnisteta sellaiseksi.  

Raiskaus-sana on niin voimakas, että sitä on vältelty aiemminkin.  

Myös itselleni häiritsevimpinä näyttäytyvät sellaiset seksuaalisen väkivallan kuvaukset, joita ei käsitellä väkivaltana. Erityisesti mieshahmojen kohtaama seksuaalinen väkivalta jää edelleen usein nimeämättä. Eräs yllättävistä, viimeaikaisista kevyen viihteen parissa kohtaamistani raiskauksista on Julia Quinnin kirjoihin perustuvan Bridgerton-sarjan ensimmäisellä kaudella: byroninen sankari on vannonut, ettei halua hankkia lapsia ja käyttää ehkäisykeinona keskeytettyä yhdyntää. Kun hänen nuori, tietämättömänä pidetty vaimonsa Daphne ymmärtää lasten syntymisen mekanismin, hän pakottaa miehen tulemaan sisäänsä ja isäksi lapselleen. Jos roolit kääntäisi toisin päin, olisi törkeä rajojen rikkominen selkeästi nähtävissä. Myös edistyksellisenä tunnettu Sex Education -sarja laittaa neljännellä kaudellaan keski-ikäisen opettajamiehen koomisena esitettyyn seksuaalista väkivaltaa kuvaavaan kohtaukseen, jossa hänen naiskollegansa ei kuuntele miehen epäröintiä ja vastalauseita. 

”Virheitä ja rajan ylityksiä voi tapahtua myös turvallisissa seksisuhteissa, mutta pelko ja painostus eivät niihin kuulu” (s. 10), toteaa Nikulainen Haluatko-kirjassa ja korostaa myöhemmin, että rajanylitykset tulisi silti käsitellä.  

En tietenkään väitä, että Bridgertonin Daphnen, muiden hahmojen tai tarinoiden ylipäänsä tarvitsisi olla ihanteellisia. Haluan viihteeseeni epämiellyttäviä, rikollisia hahmoja, ja viattoman debytantin kehittyminen suunnitelmallisen seksuaalisen väkivallan tekijäksi voi olla kiinnostava hahmon kaari. Mutta Bridgerton ei millään tavalla käsittele esittämäänsä parisuhdeväkivaltaa. Myös Sex Education -sarja ohittaa tarjolla olevan tarinalinjan: sen sijaan, että kerrottaisiin miehen kohtaamasta seksuaalisesta väkivallasta, päädytään vain väittämään, että erektio-ongelmat ovat hassuja ja deittailu eron jälkeen vaikeaa.  

Kuten seksuaalisen väkivallan tekijöillä, myös uhreilla on usein vaikeuksia tunnistaa tai nimetä väkivaltaa. Aallon, Juntusen, Kajon, Kekkosen ja Kuusiston kirjoissa päähenkilöt käyvät aluksi sisäistä kamppailua kokemuksensa sanoittamiseksi ja nimeämiseksi, vasta sen jälkeen heidän on mahdollista alkaa toipua, ja hakea oikeutta – tai ainakin yrittää.  

 

 

Lakinne ja oikeutenne  

Voisi ajatella, että seksuaalista väkivaltaa käsittelevät omaelämäkerralliset kirjat antaisivat uhrille/selviytyjälle mahdollisuuden kertoa kaiken. Tekijän nimeämistä ja muihin ihmisiin kohdistuvia syytöksiä joutuu kuitenkin välttelemään, mikäli rikoksesta ei ole virallista tuomiota. Epäasiallisen kohtelun kertoja kirjoittaa kärjistetyn päättelyketjun siitä, että kun kokemastaan väkivallasta ei saa kertoa, oma olemassaolokin lakkaa:  

 

(Kajo: Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta, s. 122) 

 

Kiinnostavaa on, että väkivallan tekijä on lähes kaikissa viidessä kirjassa nimetön tai nimimerkin suojaama hahmo. Paul tai Pauli, mies, H, poika, ”Ahma”, äiti.  

Kuusiston teos kommentoi asiaa metatasolla Liilan päähenkilön miettiessä väkivallasta kirjoittamista ja sitä, ettei ”voisi koskaan käyttää epiteettiä omaelämäkerrallinen, sillä silloin olisi äitini haastekirje oven takana odottamassa ennen kuin kirja työntyisi ulos painosta” (s. 141). 

Kuusiston Liilassa äiti kuitenkin kuolee lopulta tapaturmaisesti ja kertoja pääsee jatkamaan elämäänsä ja toipumistaan. Muissa kirjoissa väkivallan tekijät eivät kohtaa minkäänlaista suoraa tai epäsuoraa rangaistusta. Kekkosen Liv!in lopussa jätetään avoimeksi, hakeeko Liv oikeutta vai ei. Kuva vastaa hyvin todellista maailmaa, jossa seksuaalinen väkivalta todella harvoin etenee tuomioon saakka. 

Juntusen Tyttö, joka en -kirjassa Laura menee yksin poliisikuulusteluun, mutta usean ihmisen tekemä väkivalta ei etene oikeuteen. Sen sijaan teinitytölle kerrotaan, että voidaan harkita, onko hän itse syyllistynyt kunnianloukkaukseen pyytäessään, että tehty väkivalta selvitetään. Asia kuitenkin luvataan jättää niikseen. Tämän seurauksena kertoja päättää, ettei koskaan enää hae oikeutta.  

Kajon teoksessa H:n taide-bdsm:n yhteydessä harjoittama väkivalta menee erityisen inhottavaksi käsitellä sen vuoksi, että H itse ei tunnusta tehneensä mitään väärin. Myös lakitermit sekoittavat, sillä lakitekninen oikeus ja yleinen oikeudenmukaisuus ovat eri asioita.  

 

Mikä on raiskaus, mietin. 

[…]  

Opin, että määritelmä on maakohtainen. Se, mitä minulle tapahtui, olisi Tanskassa raiskaus, mutta ei Suomessa.   

(Kajo: Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta, s. 108, 109.) 

 

Se, että ympäröivä Taideyliopiston yhteisö ei tunnista seksuaalista väkivaltaa ja pyrkii vaientamaan sen, näyttäytyy Kajon kertojalle lähes yhtä pahana kuin itse raiskaus. Se, ettei uhri tule nähdyksi, on kaikkia viittä teosta yhdistävä asia. 

Yhdessäkään viiden kirjan fiktiivisessä maailmassa seksuaalisen väkivallan tekijät eivät joudu vastuuseen, eivät tunnusta tai edes tunnista tekojaan ja päätöksiään.

Yhteisön on helpointa käsitellä seksuaalista väkivaltaa, kun tekijä on yhteisön ulkopuolinen. Sen vuoksi niin monet valkoiset suomalaiset tuomitsevat maahanmuuttajien tekemät raiskaukset, mutta eivät omien ystäviensä tai ihailemiensa ihmisten tekemää väkivaltaa. Epäasiallisen kohtelun H on arvostettu taiteilija, joka jatkaa opettamista Taideyliopistolla väkivallasta huolimatta. Kertoja, joka niin ikään opettaa laitoksella, joutuu itse viestittelemään tilojen käytöstä H:n kanssa, jotta voisi välttää kohtaamisen kasvotusten. Kajon kertoja käy myös tapaamassa asianajajaa, mutta tämän mukaan tuomion saaminen olisi ”fifty fifty” (s. 112). Lisäksi asianajaja suhtautuu karsaasti kertojan miespuoliseen ystävään, jota H on myös hyväksikäyttänyt. Yritys hakea oikeutta Taideyliopiston sisällä saa kafkamaisia piirteitä, ja toimittajat taas eivät halua tehdä juttua, koska uhreja tarvittaisiin enemmän. Halu saada oikeutta muuttuu kostonhimoksi ja taideprojektit koston välineiksi.  

Myös Emily Carringtonin hienossa muistelmasarjakuvateoksessa Our Little Secre (2021) kuvataan kertojan yritystä saada hänet lapsena toistuvasti raiskannut naapuri oikeuden eteen vuosikymmeniä myöhemmin. Prosessi menee pieleen huijaavan lakimiehen vuoksi, ja systemaattinen raiskaaja saa pitää vapautensa. Carringtonin kertoja kuitenkin löytää oman vapautensa ja oikeutensa sarjakuvamuistelmien kautta. Sarjakuvan Emily kohtaa hyväksikäytetyn itsensä osan ja vapauttaa tämän. Kertoessaan tarinansa hyväksikäytöstä aikuinen Emily myös kommentoi raiskaajansa tekoja tavalla, joka auttaa lukijaa hahmottamaan, miten groomaus etenee väkivallaksi.  

 

 

Kadonneet ääriviivat ja mustat aukot 

Toistuvia vertauskuvia seksuaalisen väkivallan seurauksista kaikissa viidessä kirjassa ovat ääriviivojen häviämisen kokemus, tyhjyys ja pimeys. Aallon kirjassa musta aukko toimii symbolina unohdetulle yölle ja kulkee konkreettisesti mukana myös kertojan teini-ikäisen lapsen kiinnostuksenkohteena. Myös Kekkosen Livissä musta aukko esiintyy vertauskuvana:  

 

 […] missä vaiheessa hän oli tullut pihalta sisälle ja vaihtanut vaatteet, hän ei ole varma, hänen mielensä on aivan tyhjä, valkoinen paperi, musta aukko […]  

(Kekkonen: Liv!, s. 140) 

 

 Kajon Epäasiallisessa kohtelussa kertoja kuvaa traumakokemustaan varjona:  

 

Kuin Maameren tarinoiden varjo, sille muotoutuu olemus, joka kääntyy minua kohti ja tulee osaksi minua. Nyt se on ulkona ja asettuu taakseni, itseäni isompana. […] Varjo puhuu kauttani, itseni ohitse, ja vie tilan joka oli tarkoitettu minulle. 

(Kajo: Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta, s. 60.) 

 

Kajon romaanin kerronnassa näkyy myös tavanomaisen muodon hajoamista: minäkerronnan lisäksi osa luvuista on listoja, kirjeitä, osittain sensuroituja asiakirjoja, runoja, sitaatteja, kuulusteluja, tehtävänantoja, ohjeita, aikatauluja, Whatsapp-keskusteluja, valokuvia ja niin edelleen. 

Lyyrisen varjokuvaston lisäksi väkivaltaa kuvataan Kajon teoksessa groteskin kautta. Epäasiallisessa kohtelussa uloste on toistuva motiivi, sekä vertauskuvallisena että konkreettisena. Kanteen on rajattu lähikuva Hieronymus Boschin Maallisten ilojen puutarhan helvettiosioista, kuvassa lintupäinen sininen demoni syö ihmistä, jonka takapuolesta lentää lintuja. Sama demoni myös ulostaa alastomia ihmisiä, sivummassa kyyristelee kauhuorkesteriin kuuluva ihmishahmo, jonka takapuoleen on tungettu huilu.  

Kajon kertojahahmon ”taiteellinen työskentely” H:n kanssa tuottaa demoesityksen, johon leivotaan paskasta kakku ja esitellään virtsaboolia samalla kun Putte-possun nimipäivät soi. Kertoja kuvaa H:n luikkivan esityksessä alasti ”kuin Klonkku” (s. 55). H:n tavoin Sormusten herran Klonkku on epäluotettava ja väkivaltainen opas, varjoissa liikkuva pimeyden olento.  

Vertauskuvallinen ja lyyrinen ääriviivojen katoaminen tai putoaminen pimeyteen toimii tarkempana kuvauksena traumasta kuin konkreettinen, selkeästi etenevä kerronta. Erityisen hyvin tämä näkyy Juntusen Tyttö joka en -kirjassa. Muutoin kronologisesti etenevää tekstiä värittää kiinnostava kerronnallinen ratkaisu, jossa lukuja ennen on usein Omakanta-kirjausta muistuttava, kirjoituskonefontilla kirjoitettu kuvaus päähenkilöstä potilaana. Varsinaiset luvut taas alkavat aina runokatkelmilla, jotka luovat kontrastia asialliselle raportoinnille:  

 

Potilaalla on ollut 15-vuotiaana toistuvia seksuaaliväkivaltakokemuksia ja näiden myötä rajua oireilua […] 

(s. 147) 

 

 Omenapuun oksilta 

 putoaa terälehtiä sun silmiin, 

 yöllä ompelet ne kiinni luomiin, 

ja huuto jatkuu, vaikka ovet ovat lukossa, 

kuulen unessakin niitä vinkaisuja 

 

mut en uskalla katsoa  

en uskalla katsoa.  

(s. 149) 

 

Lyyrinen ja dramaattinen ilmaisu vievät ulkokohtaisesta potilaan tarkastelusta elävän ja tuntevan ihmisen sisälle. Runojen kirjoittajaa ei nimetä, mutta kertoja kuvaa kirjoittavansa paljon, joten runot voi halutessaan tulkita teoksen Lauran runoiksi.  

Konkreettinen jungilaistyyppinen varjo seksuaaliseen väkivaltaan liittyen löytyy taas Satu Leiskon nuorten aikuisten fantasiakirjasta Ihmisenhaltija (2023), jossa alkoholisoituneen isänsä väkivallasta kärsivä Tuuli löytää omat maagiset kykynsä. Tuuli näkee toistuvasti metsässä uhkaavan naishahmon. Kirjan lopuksi selviää, että pimeä haltijahahmo on irtaantunut Tuulista itsestään, ja että hahmo on tappanut muun muassa Tuulia ahdistelleen miehen, isän ryyppykaverin. 

 

 

Epätäydelliset uhrit 

Jossakin olen törmännyt mustalla huumorilla sävytettyyn väitteeseen, että ainoa hyvä raiskauksen uhri on sellainen, jonka raiskaaja myös murhaa. Tällöin ei voida jälkikäteen kysellä halusiko uhri vai ei, vaan voidaan surra menetettyä viattomuutta.  

Helmi Kekkosen Liv! leikkii tietoisesti uhriskenaariolla rakentaen kerrontaa kahtalaisesti. Nimeämättömissä luvuissa seurataan Livin näkökulmasta parin päivän tapahtumia reaaliaikaisesti hän-kertojalla. Noin joka toisessa luvussa minäkertojaksi otetaan joku muista henkilöistä, Livin perheenjäsen tai ystävä, joka muistelee Liviä imperfektissä ja viittaa tulevaan väkivaltaan vain tapahtumana. Asetelma muistuttaa hieman true crime -kaavaa, jossa kauheaa rikosta ja sen tapahtumista rakennellaan lievästi hekumoiden. Liv on viaton ja tavallinen, seikkailunhaluinen ja kaunis valkoinen parikymppinen tyttö, ihanteellinen tositarinarikoksen uhri, ja lukiessani mietin, toteutuuko Laura Palmer -odotus vai ei. 

Muiden hahmojen näkökulmasta kerrotuissa muisteluissa ei missään kohtaa selvennetä, millainen väkivaltarikos Liviä treffeillä odottaa. Lukija tekee omat oletuksensa. Sen vuoksi on yllätys, että väkivalta ei etene raiskaukseen, vaan ”vain” lievään väkivaltaan ja uhkaukseen. Treffikumppani Paul tai Pauli riepottaa Liviä ja sylkee tämän päälle ilmoittaen, että voisi tehdä tälle mitä vain. Sitten hän jättää Livin, joka palaa perheen kesämökille. Lukijan jättäminen vaille raiskauksella hekumointia on tietoinen ja onnistunut kannanotto.  

Liv!issä on myös lähes utooppinen loppu, sillä eripurainen perhe yhdistyy Livin tueksi, ja ottaa pahoinpitelyn vakavasti. Kukaan ei syytä Liviä treffeille menemisestä.  

Liv on kuitenkin monen määritelmän mukaan kunnollinen ja siten sopiva saamaan uhrin statuksen. Juntusen kirjassa mielenterveys- ja päihdeongelmainen ja pikkurikollisissa huumepiireissä liikkuva teinityttö Laura taas kuvaa sitä, ettei tunnista itseään uhriksi: 

 

Sana [uhri] muistuttaa minua jostain, mihin en kykene samaistumaan. Siinä on jotain viatonta ja haurasta, puhdasta hyvyyttä. En näe itseäni sellaisena, en ollenkaan. Kuvittelen uhrin kantavan mukanaan vain kirkasta, käsinkosketeltavaa surua. Ei missään nimessä sitä vihaa, jota minun soluni vuotavat. 

Ja eikö uhri kaikesta huolimatta toimisi järkevästi, hakeutuisi mahdollisimman kauas niistä, jotka satuttavat? Minä en ole koskaan tehnyt niin. 

(Juntunen: Tyttö joka en, s. 205.) 

 

Juntusen kirjassa tuttu poika raiskaa kertojan bileissä. Tilanne alkaa suostumuksellisena suuteluna, mutta päättyy väkivaltaan. Saadakseen hallinnan tunnetta kertoja palaa raiskaajansa luokse tekemään lisää seksuaalisia tekoja, nyt vapaaehtoisesti.     

 

Minun on saatava meidät samaan asetelmaan, jossa olimme rappukäytävässä; tahdon tehdä kaiken nyt toisin. Aivan kuin voisin sillä tavoin ottaa vallan omiin käsiini tai muuttaa tarinaa. Tahdon saada hänet rakastamaan minua. Tahdon saada hänet haluamaan minua.  

(Juntunen: Tyttö joka en, s. 141.) 

 

Myös Aallon Mustan aukon kertoja tapaa uudestaan miehen, jonka vierestä heräsi. Hän flirttailee miehelle, kehuu tämän ulkonäköä ja harkitsee tälle soittamista keskellä yötä – hän kuitenkin luopuu ajatuksesta. Kun mies kysyy romaanin kertojana toimivalta elokuvaohjaajalta viestissä, onko hän ohjaajan mielestä käyttänyt tätä hyväksi, ohjaaja kiirehtii lohduttamaan, että kaikki on ok. Aallon elokuvaohjaajalla kestää pitkään ennen kuin hän myöntää, että hän on mahdollisen seksuaalirikoksen uhri. 

Mustassa aukossa paljastuu, että kertojalla on fantasioita, joissa miehet käyttävät avuttomia naisia seksuaalisesti hyväksi. Fantasian ja todellisuuden ero pysyy kuitenkin selkeänä, eikä kertojan omaa seksuaalisuutta käytetä väkivaltakokemuksen mitätöintiin. 

Myös Kajon Epäasiallisen kohtelun kertoja fantasioi ja harkitsee hakeutuvansa uudelleen äärimmäiseen tilanteeseen: hän kirjoittaa fetissifoorumilla tuntemattomille ja kertoo haluavansa, että hänet ”laitetaan kuoppaan, joka peitetään kivillä ja kasan päälle virtsataan” (s. 141). Hän on jo sopinut tapaamisen innokkaan miehen kanssa, kun kysyy neuvoa ystävältään, joka kauhistuu ja kehottaa olemaan menemättä.  

Kajon kertoja myös laittaa pahaa kiertämään: tultuaan kokemuksineen mitätöidyksi hän juo itsensä humalaan ja alkaa itse ahdistella kollegoitaan juhlissa. Itsereflektio – tällainenko minustakin on tullut – kuitenkin saa kertojan pyytämään käytöstään myöhemmin anteeksi. Myös Aallon kertoja pohtii, miten on aiemmin ollut humalassa piittaamaton ihmisten rajoista, lisäksi hänen miehensä on vaatinut häntä tilille riitojen aikana ilmenneistä väkivaltaisista eleistä, kuten tavaroiden hajottamisesta. 

Lukiessani mietin, toteutuuko Laura Palmer -odotus vai ei. 

Väkivallan nimeäminen voi olla vaikeaa, mikäli väkivallan tekijä on uhrille läheinen ja tärkeä ihminen. Juntusen, Kajon, Kekkosen ja Kuusiston kirjoille yhteistä on se, että seksuaalisen väkivallan tekijä on uhrille tärkeä ja kiinnostava. Kuusiston Liilan ratkaisevassa kohtauksessa päähenkilö istuu tyhjässä satamassa ja kuiskaa megafoniin rakastavansa äitiään – siitäkin huolimatta mitä tämä on tehnyt. Livi!n päähenkilö taas etukäteen haaveilee ja fantasioi Paulista ja odottaa heidän treffejään laskien tunteja tapaamisen alkuun. Kajon kirjassa kertoja ihailee H:ta taiteilijana ja pitää tätä viehättävänä. Kun Tyttö joka enin Lauran rakastama avopuoliso Ahma osoittautuu väkivaltaiseksi, Laura jää pitkäksi aikaa odottamaan muutosta. Vasta Lauran seuraava suhde osoittautuu hyväksi, mutta silloin on kohdattava aiemman väkivallan traumat.  

Ottaessaan tarkasteluun uhrit, joilla on päihdeongelmia, alistumisfantasioita tai jotka itse toimivat väkivaltaisesti, teokset purkavat yksinkertaistavaa hyvä/paha-asetelmaa. Se, että tunnustaa, että väkivallan tekijät eivät välttämättä ole ”pahoja” tai uhrit ”hyviä”, ei mitätöi väkivaltaa, vaan helpottaa sen tunnistamista myös todellisuudessa.  

 

 

Toipuminen 

Kuten aiemmin totesin, yksikään kirjoista ei tuo päähenkilöilleen oikeutta – ainoastaan Kajon Epäasiallisen kohtelun kertoja saa kostonsa polttamalla Teatterikorkeakoulun. Liila, Liv!, Musta aukko ja Tyttö joka en taas kertovat kaikki toipumisesta ja selviämisestä. 

Mustassa aukossa ukrainalainen ystävä saadaan turvaan sotilaiden raiskauksilta, myös eräs ohjaajan #metoo-elokuvan nähnyt nainen tulee kertomaan, että osasi elokuvan nähtyään lähteä uhkaavasta tilanteesta ajoissa pois. Ohjaajakertoja raitistuu ja alkaa tarkastella maailmaa eri tavoin, aiempi suhde sittemmin putinistiksi muuttuneeseen ukkomies-exään alkaa näyttää ikävältä ja tunkkaiselta. Samanlainen tarkastelu ei kuitenkaan ulotu kertojan nykyiseen parisuhteeseen, jossa kirjan alun kaltainen skenaario – yhdynnän pyyhkiytyminen muistista alkoholin vuoksi – on ilmeisesti aiemmin ollut arkipäiväistä:  

 

Toisinaan suostun seksiin, vaikka minua ei haluttaisikaan. Alkoholi auttaa. Joskus herään mieheni viereltä, enkä muista onko meillä ollut seksiä. Jos minulla ei ole alushousuja, päättelen että seksiä on ollut ja olen tyytyväinen. Aviovelvollisuus suoritettu.   

(Aalto: Musta aukko, s. 69.) 

 

Tahtoisin lähettää kertojalle Haluatko-kirjasta ainakin kaksi otetta: toisen, jossa todetaan, että seksiä ei koskaan tarvitse harrastaa, jos ei halua, ja sen lisäksi tämän:  

 

On – – hyvin inhimillistä, että rakastamilleen ihmisille haluaa olla mieliksi ja sitä kautta saattaa tehdä omaa suostumustaan vastaan. Mutta omia rajoja rikkomalla kadottaa itsensä. Sinua rakastava ihminen haluaa, että sinun on hyvä olla. Hänelle on tärkeää voida kunnioittaa rajojasi. Hän ansaitsee tietää, mitä oikeasti haluat. 

(Nikulainen: Haluatko, s. 52.) 

 

Onneksi Mustan aukon kertoja sentään käy miehensä kanssa pariterapiassa. Pidän siitä, miten pariskunta alkaa rakentaa seksuaalisuuttaan uudelleen puhumalla avoimesti ja etsien molempia kiinnostavia uusia kokeiluja. Disneyn Robin Hood -hahmoista fantasioimiseen päätyminen tuntuu raikkaalta ja leikilliseltä.  

Liilassa kertojan nimi Pilvi tulee ilmi vasta lähellä kirjan loppua. Aiemmin kertoja on kuvannut, että tunsi lapsena olevansa kotonaan vain lentäjäisän ottaessa hänet mukaansa taivaalle; hyväksikäyttäjä-äidin ajatteleminen puolestaan tuntuu siltä kuin yrittäisi ”pyydystää paljain käsin pilviä” (s. 152). Pilvi löytää kodin itsestään ja nimestään ja perustaa kumppaninsa Bean (jonka nimi lopussa muuttuu B:stä Beaksi) kanssa eräänlaisen turvatalon aavikolle, jonne muut äitinsä hyväksikäyttämät voivat tulla itkemään, oksentamaan, huutamaan – ja lopulta toipumaan.  

Tyttö joka enin Laura joutuu hyväksymään, että uinuva syömishäiriö on osa elämää, mutta hän oppii terapian avulla tunnistamaan omia rajojaan paremmin ja kirjoittaa kokemuksistaan kirjan. 

Edellytys toipumiselle Juntusen, Kuusiston, Aallon ja Kekkosen kirjoissa – ja väitän, että todellisuudessakin – on se, että saa kokemalleen väkivallalle nimen, että yhteisö ymmärtää ja pyrkii toimimaan seksuaalisen väkivallan estämiseksi, tunnistamiseksi ja hoitamiseksi. Aallon, Kajon ja Juntusen kertojilla on myös mahdollisuus ja varaa käsitellä kokemaansa väkivaltaa terapiassa. Oman tarinan kertominen on etenkin Kuusiston, Juntusen ja Kajon kertojien tapauksessa osa toipumista.  

Epäasiallisessa kohtelussa Kajon kertoja viittaa Ursula K. Le Guinin Maameren tarinoihin. Le Guinin fantasiaklassikossa velhojen harjoittama magia perustuu asioiden ja ihmisten tosinimien tietämiseen. Päähenkilö Varpushaukka voittaa itseään seuraavan varjon vasta selvitettyään ja lausuttuaan sen todellisen nimen. Samalla tavoin väkivallan varjo pienenee teosten kertojien voitettavaksi, kun sen pystyy nimeämään. Tällöin epämääräinen hämärä väistyy. Kun haava on selkeästi näkyvissä, se voi alkaa parantua. 

 

Olen piirtänyt sanoilla ääriviivani. 

Tähän loppuu äitini. 

Tästä minun mereni alkaa. 

(Kuusisto: Liila, s. 187) 

 

minun pimeäni on kevään kirkasta valoa. 

(Juntunen: Tyttö joka en, s. 227) 

 

* *

 

Kuva: Jirina Alanko

 

 

Apua uhreille ja tekijöille 

Mikäli teksti herätti muistoja väkivallan kokemisesta tai tekemisestä, toivon tämän jutun lukijan ottavan matalalla kynnyksellä yhteyttä ammattilaisiin. Erilaista keskusteluapua on saatavilla, muun muassa seuraavilta tahoilta:  

Väkivaltaa kokeneille:  

Niille, jotka ovat käyttäneet väkivaltaa tai pelkäävät käyttävänsä sitä: 

 

Aineisto 

Vuonna 2024 ilmestyneet kirjat:

Reetta Aalto: Musta aukko (S&S), 317 sivua 

Laura Juntunen: Tyttö joka en (Into), 251 sivua. 

Irene Kajo: Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta (WSOY), 224 sivua. 

Helmi Kekkonen: Liv! (Siltala), 182 sivua. 

Meri Kuusisto: Liila (S&S) 187 sivua. 

Elina Nikulainen: Haluatko – Pieni kirja suostumuksesta (S&S), 269 sivua 

 

Muut lähteet

Anthony Burgess: Kellopeli Appelsiini, Like (2007) suom. Moog Konttinen, 235 sivua 

Emily Carrington: Our Little Secret, Drawn & Quarterly (2021) 

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? Teos (2019), suom. Laura Jänisniemi, 222 sivua 

Ursula K. Le Guin: Maameren velho, WSOY, suom. Kristiina Rikman (Maameren tarinoiden yhteislaitos 2018, alkuteos 1976), 217 sivua 

Satu Leisko: Ihmisenhaltija, Avain (2023), 297 sivua 

Stephanie McCarter: ”Classical poetry is full of sexual violence. We shouldn’t hide that”, Washington Post, 8.11.2022:  

Jennette McGurdy: Onneksi äitini kuoli, Johnny Kniga (2023), suom. Saara Pääkkönen, 341 sivua 

Erkka Mykkänen: Something Not Good, WSOY (2018), 153 sivua 

Vladimir Nabokov: Lolita, Gummerus (2014), suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari, 384 sivua 

Anu Kaaja on palkittu kirjailija, joka on käsitellyt lähes kaikissa teoksissaan seksuaalista väkivaltaa – usein mustan huumorin keinoin.