Ensi silmäyksellä juuri monipuolisuus tekee vaikutuksen, kun astuu sisään moskovalaiseen tai pietarilaiseen kirjakauppaan. Siellä on täydellisiä klassikkosarjoja, jatkuvasti kasvava ulkomaisen käännöskirjallisuuden röykkiö ja hyllymetreittäin ajankohtaista venäläistä laatuproosaa ja runoutta. Ja lisäksi kaikkea fantasiasta, uskonnollisesta mystiikasta ja nyyhkyromantiikasta väkivaltakirjallisuuteen, jossa on usein rasistisia piirteitä ja jollaista ei julkaistaisi juuri missään länsimaassa.

Putinin Venäjällä kirjallisuus on nimittäin yhä vapaata, toisin kuin lehdistö tai televisio. Voi tosin olla vaikea löytää ankaraa hallinnon kritiikkiä sisältäviä kirjoja kuten Eduard Limonovin tai Anna Politkovskajan teoksia, mutta jostain pienestä sivukujan kirjakaupasta sekin voi olla mahdollista. Eikä sensuuri ole tähän mennessä iskenyt kaunokirjallisuuteen.

Miten kirjailijat käyttävät hyväkseen vapauttaan? Nykyään juuri samalla tavalla kuin länsimaiset kollegansa, eli vailla mitään pakkoa muodostaa ”kansakunnan omaatuntoa”. Mitä tulee Venäjän sisäisiin konflikteihin, kirjailijat ovat itse asiassa pysytelleet hämmentävän hiljaa.

Poikkeuksen tekee erittäin suosittu Boris Akunin (s. 1956), Grigori Tshartishvilin pseudonyymi, jonka hienostuneet rikosromaanit myyvät Venäjällä useita miljoonia kappaleita ja joita on käännetty myös useille kielille. Akunin on muun muassa moittinut Venäjällä asuvien georgialaisten syjintää ja julkaissut pitkän kirjeenvaihtonsa yhä vangittuna istuvan Mihail Hodorkovskin kanssa.

Dystopian renessanssi

Avoimia protesteja on kuitenkin vaikea välittää muuten kuin internetin tai joidenkin harvojen pienten oppositiolehtien ja radiokanavien kautta. Samanaikaisesti suuret kysymykset Venäjän identiteetistä ja tulevaisuudesta ovat tietenkin läsnä laatukirjallisuudessa. Osa merkittävimmistä nykykirjailijoista on nimittäin päättänyt kuvata Venäjän nykyhetkeä dystopiana, ja he ovat saaneet herätettyä henkiin genren renessanssin.

”Dystopia on houkutteleva genre, sillä se antaa kirjailijalle mahdollisuuden luoda historiaa”, sanoo Vladimir Sorokin (s. 1955), joka on sukupolvensa luultavasti eniten uutta luova kirjailija. Hänen loistava satiirinsa Pyhän Venäjän palveluksessa: 2027 on käännetty sekä suomeksi että ruotsiksi ja sijoittuu kahdenkymmenen vuoden päähän tulevaisuuden Venäjälle, josta on tullut brutaali yhdistelmä Iivana julman 1500-lukua ja nykyajan huipputeknologiaa.

Sorokin ironisoi kotimaansa ajankohtaisia suuntauksia, kuten eristäytymistä, julkista hurskastelua, Kremlin itsevaltiutta… Lukija nauraa – pala kurkussa. Vielä pahemmalta alkaa näyttää, kun huomaa, että kokonaista kolme maan johtavista kirjailijoista on kirjoittanut dystopioita, joissa uhkakuvat ovat pitkälti samoja kuin Sorokinilla.

Myös Olga Slavnikova (s. 1957) on valinnut kuvauskohteekseen lähitulevaisuuden palkitussa romaanissaan 2017, joka on vallankumouksen satavuotisjuhlavuosi. Tapahtumapaikkana on miljoonakaupunki Jekaterinburg, Slavnikovan kotikaupunki, joka sijaitsee myyttien ympäröimän Uralvuoriston luona ja on tullut surullisen kuuluisaksi korruptoituneista poliitikoistaan, uusrikkaista liikemiehistään ja kovakouraisista rikollisistaan.

Kun asukkaiden on sitten määrä juhlia vallankumouksen vuosipäivää puna- ja valkokaartilaisten paraatilla, pinnan alla piilleet sosiaaliset konfliktit leimahtavat liekkeihin. Tilanne johtaa paniikkiin ja verisiin mellakoihin, jotka leviävät koko maan poikki, ja laaja, monitasoinen romaani päättyy pahaenteiseen vallankaappaukseen.

Väkivalta on voimakkaasta läsnä myös Dmitri Bykovin (s. 1967) puhutuimmassa romaanissa ŽD, josta on sanottu, ettei sen poliittisesti tahdittomampaa romaania kirjoiteta enää tällä vuosisadalla. Erittäin tuottelias Bykov, joka kirjoittaa käytännössä kaikkia genrejä ja esiintyi vastikään runoilijan ominaisuudessa Huvila-teltassa, sanoo itse, että hän syntyi kirjoittaakseen tämän kirjan. Se on harvinaisen rankka dystopia Venäjästä, jossa historia on muuttunut ja tulevaisuus hukataan etnisten konfliktien kaaokseen.

Myös Viktor Pelevinin (s. 1962) uusimmassa romaanissa, Viides maailmanvalta, syvät kuilut ovat repineet Venäjän kansaa. Romaani on yhtä aikaa surumielinen ja katkera kertomus Romasta, välinpitämättömästä nuoresta moskovalaisesta miehestä, joka vedetään sattumalta mukaan vampyyrien salaiseen seuraan. Vampyyrit muodostavat kätketyn eliitin, joka hyväksikäyttää ja ainakin kuvainnollisesti imee verta ympäröivistä ihmisistä. Romaani päättyy Roman henkilökohtaiseen katastrofiin, joka on eräs armottomimmasta ja illuusiottomimmista kuvauksista, jonka Pelevin on koskaan kirjoittanut.

Neljä merkittävintä Venäjän nykykirjailijaa on siis yhden ja saman vuoden (2006) sisällä kirjoittanut syvästi huolestuttavan tulevaisuudenvision maastaan. Ja kaikilla neljällä on muutamia keskeisiä, yhteisiä uhkakuvia: muusta maailmasta eristäytynyt Venäjä, jossa kansakuntaa repivät kuilut kasvavat kauhistuttavasti ja valta ja väkivalta ratkaisevat.

Nämä dystopiat toimivat tietenkin myös konkreettisina nykyajan kuvauksina, joista löytyy tilaa myös vähemmän vakaville havainnoille. Erityisen hauskaa on Pelevinen pilkka, joka kohdistuu niin kutsuttuun glamourkirjallisuuteen, paljon myyvään kioskikirjallisuuteen Moskovan raharikkaiden piireistä, jotka elävät samppanjalla, sushilla ja ”kokoškalla” eli kokaiinilla.

Bykov on puolestaan jatkanut uraansa romaanillaan Spisannyje (Lista), jossa selittämättömästi koottu ihmisryhmä huomaa olevansa salaisella listalla. Kukaan ei tiedä, kuka on listan takana tai mikä sen tarkoitus on, mutta listalle joutuneen elämä muuttuu. Jos haluatte tietää, miten me nykyään elämme, lukekaa tämä kirja, eräs venäläinen kriitikko sanoo.

Uusi realismi

Venäläisestä elämästä ”juuri sellaisena kuin se on”, voi lukea myös sellaisen suuntauksen edustajien teoksista, joka kutsuu itseään ”uudeksi realismiksi”. Suuntauksen kärkihahmoja on Roman Sentjin (s. 1971), joka on kasvanut myrskyisien vuosikymmenien aikana ja laskee itsensä kuuluvaksi ”siihen sukupolveen, joka on kärsinyt ja menettänyt eniten”. Sentjinin pitkälti omaelämäkerralliset novellit ja romaanit ovat pikkutarkkoja, tummanharmaita kuvauksia elämästä maalaiskaupungeissa, joissa nuoret miehet yhäkin ”huojuvat hämmentyneinä nuoruutensa komsomol-ihanteen ja postneuvostoliittolaisen todellisuuden välillä”.

Iloisempi ”uusi realisti” on sen sijaan Jevgeni Grishkovets (s. 1967), joka on kotoisin Siperiasta, Kemerovon kaupungista, ja jota on kutsuttu Venäjän Woody Alleniksi. Grishkovets on nimittäin eräänlainen monitaiteilija, joka kirjoittaa, ohjaa ja esittää itse näytelmiään. Viime vuosina hän on yhä enemmän keskittynyt kirjoittamaan romaaneja ja novelleja spontaanilla, elävällä proosatyylillä, joka on lähellä puhekieltä.

Uusi realismi ei ole missään nimessä ainut vastareaktio rönsyilevään ja vaikeasti määriteltävään venäläiseen postmodernismiin (johon myös Sorokin ja Pelevin on laskettu mukaan), joka hallitsi perestroikan jälkeisiä vuosia. Nykyään muotokokeilut eivät tunnu kiinnostavan, sen sijaan kirjailijat haluavat ymmärtää maataan ja sen väkivaltaista historiaa – hyvin erilaisin tavoin. Tämä voi tarkoittaa niin panslavistista historiankuvaa kuin yritystä selittää elämää uskonnollisesti. Samanaikaisesti neokonservatiivinen neuvostonostalgia jatkaa raivoisaa välienselvittelyä neuvostoajan kanssa, sekä kauno- että muistelmakirjallisuudessa.

Juutalaista tematiikkaa

Aiemmista tabuaiheista on tullut nyt keskeisiä teemoja venäläisessä kirjallisuudessa. Ljudmila Ulitskaja (s. 1943) käsitteli ensimmäisenä antisemitismiä ja etnistä identiteettiä, kun sellainen keskustelu tuli mahdolliseksi perestroikan jälkeen. Ulitskaja, jonka juutalainen perhe on joutunut antisemitismin kohteeksi, näkee kuitenkin juutalaisuuden vahvana ja integroituneena osana venäläistä kulttuuria. Hän on myös erittäin suosittu kirjailija, jonka viimeisintä suurta romaania, Daniel Stein, perevodtšik (Tulkki Daniel Stein), puolalaisen juutalaisen kohtalosta toisessa maailmansodassa on myyty satojatuhansia kappaleita ja se on saanut Venäjän nykyisin suurimman kirjallisuuspalkinnon nimeltä Bolshaja kniga vuonna 2007.

Koska juutalaisten osuus venäläisestä intellektuellien joukosta on yhä huomiota herättävän suuri, juutalaisista tulee helposti ”toinen”, kun määritellään omaa identiteettiä. Tuntuu oireelliselta, että Solženitsynin viimeisin suuri teos Dvesti let meste (Kaksisataa vuotta yhdessä) käsittelee venäläisten ja juutalaisten suhdetta. Juutalaisella puolella se on käsitetty venäläisten vuosisatojen ajan harjoittaman sorron puolustuspuheeksi. Tätä kritiikkiä Solženitsyn ei ole halunnut niellä. Samaan aikaan monet kirjailijat, kuten pietarilaiset Elena Tšitžova ja Aleksandr Melihov ovat kirjoittaneet syrjinnästä omasta, juutalaisesta näkökulmastaan.

Nämä ovat vain joitakin nimiä, joitakin suuntauksia. Olisin yhtä hyvin voinut mainita Eduard Limonovin vahvat vankilakuvaukset, Juri Mamlejevin maagisen venäläisen realismin, Vladimir Makaninin palkitun Azanin, joka kertoo Tšetšenian sodasta, Mihail Šiškinin panoraamamaiset romaanit, Ljudmila Petrushevskajan kiehtovan dystopian Nomer odin (Numero yksi) tai…

Ei uutta Bulgakovia

Venäjällä on siis elävä ja monipuolinen kirjallisuuskulttuuri, joka tarjoaa mielenkiintoista luettavaa ja uusia oivalluksia. Samaan aikaan kirjallisessa rakenteessa on kuitenkin monesti puutteita, jo siitäkin syystä, että useilla kirjailijoilla on grafomaanisia piirteitä ja he tuottavat yli 500-sivuisia romaaneja. Harvoin mikään kirja tuntuu täysin tyydyttävältä, eikä uutta Dostojevskia tai Bulgakovia ole ilmestynyt. Nobel-palkinnon yhteydessä ei myöskään enää mainita venäläisiä nimiä. On kuin kukaan ei enää odottaisi mitään idästä päin, ja kiinnostus käännöksiä kohtaan on sekin vähentynyt rajusti maissamme.

Miksi venäläinen kirjallisuus ei enää tavoita muuta maailmaa? kysyy nykyään Yhdysvalloissa toimiva venäläinen kulttuurintutkija Mikhail Epstein. Kirjallisista perinteistä tai historiallisista kokemuksista ei ainakaan ole puutetta. Eikä Venäjältä ole kuitenkaan vuosikymmeniin tullut yhtä ainutta laaturomaania, josta olisi tullut kansainvälinen bestseller Ruusun nimen tai Sadan vuoden yksinäisyyden tapaan.

Lahjakkaista kirjailijoistakaan ei ole pulaa – Epstein luettelee kymmenkunta nimeä, joista suurinta osaa olen käsitellyt yllä. Mutta, hän kirjoittaa, heidän tekstinsä eivät ole tarpeeksi selviä ja tiiviitä, heidän teostensa tasot eivät yhdisty loogisesti eikä teema kehity kuin tiukkaan painettu vieteri, joka avautuu vähitellen…

Tästä kritiikistä monet Venäjällä ovat valmiita olemaan yhtä mieltä. Suuria kirjallisuuspalkintoja on muun muassa moitittu siitä, että ne tukevat aivan liian perinteistä, valtavirtaan suuntautuvaa kirjallisuutta – niinpä esimerkiksi Sorokin ei ole vielä saanut yhtään suurta palkintoa.

Nyt on kuitenkin Mihail Prohorov-säätiö (MP on kuulemma nykyään Venäjän rikkain mies) perustanut uuden suuren palkinnon tarkoituksenaan kamppailla kirjallista keskinkertaisuutta ja totunnaisuutta vastaan. Säätiö haluaa kannustaa innovaatioita ja toivoo, ettei se tarkoittaisi vain tyylikokeiluja vaan myös ”uutta sosiaalista metaforiikkaa”, kirjallisuutta, joka voisi ilman perinteiden paineita kohdata huimaavan nopeasti muuttuvan venäläisen todellisuuden.

Kristina Rotkirch
kriitikko ja kääntäjä