Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Voivatko sanat parantaa?

Eeva Lehtovuori, kirjall.tutkija ja kirjallisuusterapeutti, 1.10.2008

(Kirsi Kunnaksen runosta Sataa, 1956)

/ Anna minulle / oikeat sanat / että osaisin lohdutuksen.//

Ihmisellä on voimakas tarve itsensä ilmaisemiseen. Tunteiden ja ruumiillisuuden kaaos vaatii purkautumistietä. Oman sisäisyyden kanavoiminen johonkin ilmaisumuotoon sallii psyykkisen todellisuuden tarkastelemisen etäisyyden päästä, sen käsittelemisen ja tämän myötä itsetuntemuksen lisääntymisen. Ihmisen kokonaisvaltaisen kohtaamisen avuksi ovat kehittyneet eri luovuusterapiamuodot, taide- ja ilmaisuterapiat.

Ajatus sanan voimalla lääkitsemisestä on ikivanha. Parantavat loitsut ja rukoukset tunnetaan jo varhaisista uskonnoista, ja Aristoteleen Kreikassa katharsis-käsite kuvasi puhdistavaa tunnevaikutusta, jonka katsoja kokee tragedian loppuhuipennuksessa.

Mikä ihmeen kirjallisuusterapia?

Taideterapioista kirjallisuusterapia on Suomessa yhä lapsipuolen asemassa – väheksytty tai ainakin outo ja huonosti tunnettu – vaikka alan ensimmäinen eurooppalainen yhdistys, Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys, perustettiin Helsingissä jo vuonna 1981. Yhdistyksen tavoitteena on lisätä kirjallisuusterapian tuntemusta ja käyttöä sekä järjestää koulutusta ja tapahtumia. Yhdistyksen kuukausittaiset opintopiirit ovat avoimia kaikille kiinnostuneille.

Kirjallisuusterapian menetelmät soveltuvat apuvälineiksi monenlaiseen ammatilliseen työskentelyyn: hoitoon ja kuntoutukseen, kasvatus- ja opetustyöhön sekä vapaan sivistystyön harrastus- ja virkistystoimintaan, samoin ihmissuhde- ja itsetuntemuskursseille. Ehkä juuri tästä moniammatillisuudesta johtuen suomalaista kirjallisuusterapiatoimintaa on vaivannut jonkinlainen profiloitumattomuus. Nyt onneksi alalla järjestetään jo melko säännöllisesti täydennyskoulutusta. Helsingin yliopiston Palmenian Lahden yksikössä on meneillään jo toinen perättäinen Kirjallisuusterapian perusteiden kurssi: 26 opintopisteen kokonaisuuteen sisältyy lähiopetusta ja etätyöskentelyä, kokemuksellista oppia ryhmätyöskentelystä sekä osallistujana että ohjaajana ja kirjallinen lopputyö.

Toivoa sopiikin, että kirjallisuusterapian status nousee muiden luovuus- tai ilmaisuterapioiden tasolle. Yhteyksiä onkin kuvataide-, musiikki- tai valokuvaterapian toimintamuotoihin. Soveltavana tieteenalana kirjallisuusterapian tutkimusperinne puuttuu Suomesta lähes kokonaan. Muutamia yliopistollisia opinnäytteitä kirjallisuusterapiasta on kuitenkin jo tehty, muun muassa Tampereen, Jyväskylän ja Oulun yliopistoissa.

Käytännön kirjallisuusterapian juuret ovat Yhdysvalloissa, ja etenkin 1980-luvulta lähtien myös Isossa Britanniassa. Angloamerikkalaisessa maailmassa sanaa literature therapy ei tunneta, vaan siellä käytetään ilmaisuja biblio/poetry therapy (kirja/kirjasto- tai runoterapia) ja ns. itsetuntemuskirjoittamisesta (esimerkiksi osana luovaa kirjoittamista) therapeutic/reflective writing tai expressive writing. Tunnettu esimerkki jälkimmäisestä on Texasin yliopiston psykologian professorin James W. Pennebakerin johtama tutkimus ilmaisevan kirjoittamisen elämänlaatua parantavista vaikutuksista. Brittiläinen kirjallisuusterapiakouluttajan ja persoonallisen ja ammatillisen kasvun (personal and professional development) kirjoittamisen ohjaaja Gillie Bolton vieraili viime toukokuussa Suomessakin ja piti workshopin kirjallisuusterapiasta kiinnostuneille.

Suomessa harjoitettavalle kirjallisuusterapeuttiselle toiminnalle ominaista on, että terapia- ja kasvuryhmissä useimmiten yhdistetään kaksi toimintamuotoa: ”passiivinen” eli lukeva ja ”aktiivinen” eli kirjoittava. Käytännöllinen suomenkielinen perusteos on Silja Mäen ja Terhikki Linnainmaan toimittama Hoitavat Sanat. Opas
kirjallisuusterapiaan
(Duodecim 2005).

Runot ja tarinat terapeutteina

Ehkä juuri kirjallisuusterapian yhdyssanan luonne osaltaan vaikuttaa epämääräisyyteen, joka koko käsitettä vaivaa. Onko kyse kirjallisuudesta vai terapiasta? Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen puheenjohtajanakin toiminut Riitta Papunen on määritellyt, että ei kummastakaan yksin vaan niiden synteesistä. Taideterapiamuotona kirjallisuusterapia ei ole tarkoitettu vain erityisryhmille kuten psyykkisesti tai somaattisesti sairaille, vaan siitä voi hyötyä jokainen. Sen takia voi mielestäni pitää perusteltuna, että kirjallisuusterapeutti-nimikkeeltä puuttuu TEO-suoja – kyseessä kun ei ole Terveydenhuollon Oikeusturvakeskuksen lainsäädännöllisesti rajaama psykoterapiamuoto vaan (itse)hoitomenetelmä inhimillisen hyvinvoinnin lisäämiseksi. Taide kuuluu kaikille!

Sanalla kirjallisuus tarkoitetaan tässä yhteydessä sanataidetta ylipäänsä, sekä valmiita kaunokirjallisia tekstejä keskustelun virittäjinä että kirjallisuusterapiaan osallistuvien itsensä kirjoittamia tekstejä. Näitä ei arvoteta esteettisin kriteerein – siksi sanataidekaan ei välttämättä kovin onnistuneesti kuvaa kirjallisuusterapian työvälinettä. Kirjallisella ilmaisulla on henkilökohtaiseen merkityksenantoon liittyvä tehtävä. Oman tunnekokemuksen ja vaikeidenkin elämäntapahtumien ja muistojen sanoiksi pukeminen ja samalla etäännyttäminen itsestä on eheyttävää ja tervehdyttävää.

Samaa tarkoitusta palvelee henkilökohtaisen tunnevasteen ilmaisu hyvin valitun kaunokirjallisen tekstin pohjalta. Jokaisen lukukokemus on oikea, koska se on hänen oma kokemuksensa, ja kaikki, mitä joku kirjoittaa, on oikein, jos ja kun kirjoitus pulppuaa omalla äänellä, omista tunteista ja tarpeista käsin. Tällaisen kirjoittamisen ongelmia ja esimerkiksi ihmissuhdesotkuja ennaltaehkäisevä vaikutus on kiistaton, sen tietää jokainen joskus päiväkirjaa kirjoittanut.

Suomalaiseen pohdiskelevaan ja introverttiin mentaliteettiin kirjallisuusterapia sopii hyvin, sillä luemme paljon ja myös kirjoitamme paljon – ainakin pöytälaatikkoon. Jos omassa kammiossaan kirjoja lukevat ja niistä mielessään voimaa saavat saataisiin jakamaan kokemuksiaan muillekin, jos pöytälaatikkorunoilijat ja -novellistit toisivat joskus tekstinsä tai päiväkirjansa toisten nähtäville, oltaisiinkin jo lähellä vuorovaikutuksellisen kirjallisuusterapian toteutumista. Alan klassikko on Arleen McCarty Hynesin ja Mary Hynes-Berryn Bibliotherapy – The Interactive Process (1986). Taitavan ohjaajan avulla keskustelu voi viedä antoisiin oivalluksiin oman elämän tärkeistä kysymyksistä.

Tämä edellyttää tietysti halua murtautua ulos omien ajatuskuvioittensa kehästä ja valmiutta vuorovaikutukseen. Kirjallisuuden ja kirjoittamisen arvostusta meillä kyllä on. Kirjallisuusterapiassa kirjallisuus tulee kuitenkin käyttöön uudesta näkökulmasta: avuksi ihmisen – myös toisen ihmisen – ymmärtämiseen.

Ei tarvitse osata kirjoittaa; lapsena opittu kirjoitustaito on riittävä. Ei tarvitse tuntea kirjallisuutta – sen sijaan se saa tuntua, ja näitä tunteita voi oppia tietoisesti kuulostelemaan. Lukiessamme peilaamme itseämme aina tekstistä tavalla tai toisella. Olof Lagercrantz toteaa kirjassaan Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta (WSOY 1986): ”Hyvä kirja antaa lukijan tuntea, että luemme omasta kokemuksestamme. Kun kirjallisuus on parhaimmillaan, meistä tuntuu että äkkiä muistamme jotain tärkeätä jonka olemme tienneet mutta unohtaneet.” Wolfgang Iserin vaikutusteoria-ajatuksen mukaan lukija luo lukiessaan paitsi teoksen myös itsensä. Reader-response– ja reseptiotutkimuksella onkin annettavaa kirjallisuusterapialle. Fokus on silti aina todellisessa lukijassa, ei tekstin rakenteesta abstrahoidussa implisiittisessä konstruktiossa.

Narratiivinen näkökulma on myös vaikuttanut kirjallisuusterapiaan. Roland Barthes kirjoitti lajirajoja rikkovassa omaelämäkerrassaan Barthes Barthesista: ”Olen tarina, joka tapahtuu minulle”. Kirjallisuusterapeuttisissa kasvuryhmissä ja erilaisissa elämäntarinaryhmissä, joiden ohjaajalla on kirjallisuusterapeuttinen ote, oman elämän tarinat voivat hahmottua uusista, korjaavista näkökulmista. Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen on Liisa Enwaldin mukaan aina matka minään, myös silloin, ”kun minä näyttää väistelevän ja pakenevan, moneutuvan ja jakautuvan, niin ettei siitä saa otetta”.

Oma elämäntarina ja muisteluprosessi valottuu siitä kokemuksellisesta näkökulmasta, joka kirjoittajalla on kirjoittamisen hetkellä. Fakta ja fiktio sekoittuvat kaikessa kirjoittamisessa – myös omaelämäkerrallisessa. Tämä on selvää ainakin kirjallisuusterapeuttisesti orientoituneelle kirjoittajaohjaajalle. Jokaisella on tekijänoikeus omaan elämäntarinaansa ja myös oikeus muuttaa sitä, milloin ja miten itse haluaa.

Minäkertomukset muuttuvat ja vaihtavat näkökulmaa joskus villistikin. Juuri siinä piilevät niiden terapeuttiset mahdollisuudet, kuten kokenut kirjallisuusterapiavaikuttaja, dosentti Juhani Ihanus tuo esiin artikkelissaan ”Minäkertomuksia” (Järjen äänestä minäkertomuksiin. Psyyken ja psykoterapioiden muodonmuutoksia, Yliopistopaino 2005). Keskeiset itseä määrittävät muistot, oman elämäntarinan ydinepisodit, mahdollistavat korjaavan prosessin, kun niitä työstetään kirjoittamalla. Narratiivisen terapian keinot vahvistuvat kirjoitusryhmän kannattelevasta palautteesta kirjoittajalle.

Laajat näkymät: palvella ja olla palveluksessa

Näen kirjallisuusterapialla valtavat kehitysmahdollisuudet suppeasta sosiaali- ja terveysalan hoitotyöstä koko laajaan työn ja harrastusten elämänpiiriin: ennaltaehkäisevään mielenterveystyöhön, henkilöstökoulutukseen, työhyvinvointiin ja työnohjaukseen. Erityisen motivoituneita kirjallisuusterapian käyttöön ovat tietysti kirjallisuutta ja kirjoittamista rakastavat ihmiset. Menetelmiä on jo sovellettu menestyksellisesti esimerkiksi erilaisissa kuntoutuksissa, erityisopetuksessa, nuorten kriisiterapissa, vanhustyössä ja lastenpsykiatriassa, samoin päihdevieroitusasiakkaiden ja vankien ryhmissä. Milloin nyky-yhteiskunnan kiireisessä, minuuttiaikataulutetussa työelämässä, jossa koulutettu aikuisväestö voi yhä huonommin, ennakkoluulottomat suunnittelijat ottavat yhteistyökumppaneikseen kirjallisuus¬terapiaan perehtyneet ohjaajat?

Syvää viisaus kätkeytyy ajatukseen, että ihmisen tekee ihmiseksi ihmisen kieli. Hän on ainutlaatuisella tavalla kielellinen olento, puhuva subjekti. Kehollammekin on kieli: eleet, tunteet, unet, kosketus – kaikki sanaton viestintä. Voidaksemme tavoittaa toisen on osattava myös kommunikoida, välittää sanan laajassa merkityksessä. Sitä tarkoitusta varten meillä on sanat. Kirjallisuusterapia on sanoilla palvelemista ja niiden palveluksessa olemista.

***
Kirjoittaja on filosofian tohtori, kirjallisuudentutkija ja kirjallisuusterapeutti. Hän ohjaa kirjoittavia kasvuryhmiä ja toimii Helsingin yliopiston Palmenian Kirjallisuusterapian perusteet – täydennyskoulutuksen kurssin johtajana.