Yhteyden kuvittelemista ja kielentämistä

Mitä suomenkielisessä runoudessa tapahtui vuonna 2024? Helmi Nöjd tarkastelee teemoja, muotoja sekä teosten materiaalisia piirteitä. Kirja itse esiintyy monissa rooleissa.

 

Monin tavoin kammottavassa maailmantilanteessa sekä toisaalta maassa, jossa kirjan arvonlisävero on kaikkea muuta kuin kevyt, tuntuu osuvalta, että viime vuoden runoudessa on käsitelty omaa alaa – kirjoja ja kirjallisuutta. Tällainen ajankohtainen teos on esimerkiksi Vilja-Tuulia Huotarisen Menettämisestä, säilyttämisestä (Siltala 2024), joka tarttuu kirjallisuuden yhteiskunnallisiin ongelmiin napakasti, mutta ei ainoastaan julistaen. Runot käsittelevät kirjojen historiaa, kirjailijuutta, sisaruutta ja lukijuutta sekä ennen kaikkea kirjallisuuden luomien yhteyksien vaalimista: ”Kirja / kirja kirja, askel. Ei kuolemaa, lukija, lukija, lukija.” (s. 29.) Teoksen viimeinen runo, jonka lähdemateriaalina on 1800-luvun suomalaista kirjakulttuuria käsittelevä teos, kuvaa Turun palon, jossa tuhoutuivat myös akatemian kirjasto ja sen kokoelmat. Onnettomuuden keskellä arkinen yksityiskohta on merkityksellinen, sillä palolta säilyivät vain ne kirjat, jotka olivat lainassa pitäjissä ja ihmisten kodeissa. Samaa tematiikkaa lähestyy Miika Osamitsun toisinkoinen väkivalo (ntamo 2024), joka tosin ottaa käsittelyyn kirjan kuoleman ja lukutaidon heikkenemisen huomattavasti tuhoisammissa merkeissä. Kahden tällaisen teoksen ilmestyminen lyhyen ajan sisällä kuvaa ajankohtaista tilannetta surullisen hyvin, mutta samalla on iloittava näin vimmaisilta ja eläviltä tuntuvista kirjoista.

Kaipuu yhteyteen tematisoitui runoudessa myös laajemmalla, luonnon, ekologian ja lajienvälisyyden tasolla. Ekologinen katastrofi ja tuho saattavat heijastua runouteen poispyyhkiytyneenä kirjoituksena ja aukkoisuutena, mutta toisaalta pitkä ja ryöppyävä runous voi kuvata esimerkiksi tarvetta taltioida vielä olemassa olevaa elämää. Kiiltomadon yhteisarvioon päätyneet yli satasivuiset kokoelmat, Sirpa Kyyrösen Talviunia (Otava 2024) ja Tiina Lehikoisen Mutta armo on kukka joka laulaa (Poesia 2024), hyödyntävät runsautta tavoillaan. Lehikoisen kokoelma toteaa alkavaksi valtateiden sijaan polkujen ajan (s. 20) ja havainnoi ja rakentaa verkostoja eri lajien sekä taiteiden ja kirjallisuuden välillä: ”Alku on tapa ajatella. Yhden sijaan monikko, / kaikkien kaikki elämät.” (s. 108.) Vaikka kokoelma käsittelee pyhimysten ja naisten aseman kaltaisia suuria aiheita, lopulta olennaisinta on heinä.

Kaipuu yhteyteen tematisoitui runoudessa luonnon, ekologian ja lajienvälisyyden tasolla.

Talviunien paljoudessa ehkä kiihkeimmän vaiheen muodostavat polveilevat ja puheenomaiset runot, joissa säkeet ovat pitkiä eikä sivuille juuri jää tyhjää tilaa. Niissä puhuja siirtyy lähiympäristön havainnoinnista muistoihin ja Keski-Euroopan tulviin. Pitkän runon mahdollisuudet ovat tunnustuksellisessa ilmaisussa ja näkökulman vaihtamisessa yksityisestä yleiseen. Välissä puhuja palaa omiin ajatuksiinsa toteamalla, että haluaisi lopettaa kirjoittamisen, ja sättii itseään: ”Kuumuus sytyttää ruohikkopaloja / minä levitän lisää / suojakerrointa, suojan tuoksu kiinnostaa erästä hyönteistä / Olen kadottanut hyönteisen nimen / Olen kadottanut linnun nimen / Olen kadottanut varsinkin perhosten ja niittykukkien nimet / Kukan nimi on häpeä. Minä olen hyvä tuntemaan häpeää” (s. 22).

Muutosta ja vuodenkiertoa hahmoteltiin useammassa teoksessa: Johanna Osváth nostaa esiin Runografissa arvioimansa V. S. Luoma-ahon Teorian (Poesia 2024) ja sen rinnalle Milka Luhtaniemen Tauottoman (Gummerus 2024). Teoria pohtii sitä, voiko muutosta käsittää, ja toteaa kaiken muuttumattoman jo kadonneeksi. Myös Tuukka Pietarisen Sitruunahappokierto (WSOY 2024) käsittelee sitä, miten yksikään asia ei toistu täysin samanlaisena enää koskaan: ”Taivas valuu yhdestä sävystä toiseen, eikä ikinä tiedä, milloin se on uusi / väri, kokonaan uusi, ennennäkemätön” (s. 10). Pietarisen teoksessa vaihtelevat proosarunot ja väljästi asetellut aforismimaiset säe- tai riviparit, joiden rytmi on tasaisen meditatiivinen ja toteava. Rivit palauttavat mieleen Elina Sallisen kahden vuoden takaisen Kehät-teoksen (Poesia 2023), jossa tekstin sommittelu on rytmiltään samankaltaista ja jossa siinäkin käsitellään muutoksen ymmärtämistä: ”Ajatus on laaja. Mutta kuten puutarhat usein, / se kasvaa kerros kerrokselta ja lopulta sen kehitys / luonnollistuu, on ymmärrettävää.” (s. 7.)

Toisinaan ote ekologisiin ja elämän säilymisen kysymyksiin on kohosteisen keskittynyt kielen rakenteisiin ja ilmiöihin. Kristiina Wallinin seitsemäs runokokoelma Ilmaan uurtuva (Tammi 2024) käsittelee kirjoittamista ja kielen merkkijärjestelmää lempeästi ratkaisuja pohtien. Näissä lingvistisiksi ehdotuksiksi nimetyissä runoissa kieltä pyritään taivuttamaan asentoihin, joissa toisin havaitseminen olisi mahdollista: ”Veistää kirjaimia siitä, mikä hajoaa / muotoilla plastisia foneemeja” (s. 22). ”Yhden sijaan monikko” on Lehikoisen kokoelman eetoksen lisäksi osa Ilmaan uurtuvan me-muotoa hyödyntävää kielioppia: ”Ja niin me kietoudumme toistemme hiuksiin ja raajoihin ja ajatuksiin / kietoudumme semanttiseen ja foneemiseen, pelkäämättä” (s. 82).

Niin ikään yhteyden ja huolenpidon kysymyksissä Pauliina Haasjoen Valenssi (Otava 2024) puolestaan puhuttelee sinää. Teoksen nimi on kemian termi, mutta kielitieteessä se merkitsee sitä, kun jokin kielen rakenne edellyttää toteutuakseen toista. Valenssi on erityisesti verbien ominaisuus, ja teonsanojen toiminnallinen luonne yhdistyy Haasjoen teoksessa jonkinlaiseen aktiiviseen myötätuntoon tai ”luomatuntoon”, kuten teos itse määrittelee: ”Lupaan ja sitoudun elämään ominaisluontoni mukaisesti. / olemaan elossa / käyttäytymään kuten elossa sopii” (s. 12). Vuorovaikutus on runojen tasolla aaltomaista liikettä, ja se kurottaa myös havaintoihin kirjoituksen rytmeistä:  ”se on sinun, kas, se on minussa / huomaan että kirjoituksen kärki aaltoilee vasten / rankani piirtämää aaltoa, / nyt tuolla, nyt täällä, piirrämme / ja otan mielelläni nyt tämän mitä ojennat: / jotakin mikä tarttui sinuun matkallasi pintoja pitkin” (s. 25–26). Lainauksen mukainen kirjoitus on ruumiillista, sellaista, joka voi tarttua elollisesta toiseen. Turkin tai ihon pinta rinnastuu kielen ja paperin pintaan, ja viimeisen materiaalisuutta korostaa esimerkiksi se, että teoksen keskellä teksti ylittää keskiaukeaman ja jatkuu aukeaman toisella sivulla.

 

Säkeitä ja proosarunoutta

Aaltomaisia säkeitä löytyy myös Luhtaniemen Tauottomasta, joka on esikoisteos Kirnun (Gummerus 2021) tavoin moniaistinen ja liikkeessä. Toisinkoisessa tauottomuuden ajatus toteutuu erityisesti säkeenylityksessä: ”Herään ennen itseäni / sanomaan sinulle jotain. Paikallesi on tullut / hanki, eilisen kehräämä / hengitys ripustaa kattoon varjon.” (s. 15.) Juha-Pekka Kilpiö kirjoittaa säkeenylityksen erityisyydestä runouden omimpana piirteenä Tauottoman alun perin Parnassossa julkaistussa arviossa. Kilpiö kertoo toivoneensa, että fragmentin tarjoamien uusien suuntien jälkeen myös säemuodon mahdollisuuksia tutkittaisiin samanlaisella kiinnostuksella. Mieleeni ovat jääneet pyörimään Tiina Lehikoisen jo mainitun tuoreen kokoelman säkeet, jotka pohtivat säkeen tietoa ja tunnetta: ”mitä voisivat säkeeni tietää? / mitä kuulla? / surussa ei voi kirjoittaa / mutta sen läpi voi löytää, lyödä sanat” (s. 15). Luulen, että ne voivat tietää paljonkin ja että säkeessä ja säkeenylityksessä on aina löydettävää.

Luulen, että säkeessä ja säkeenylityksessä on aina löydettävää.

Teoksellinen ajattelu ja fragmentti ovat näkyneet runoudessa voimakkaasti lähivuosina, eivätkä ne toki ole minnekään hävinneet, mutta viime vuonna runokokoelmat, itsenäiset runot sekä säe- ja proosarunous saivat kenties jälleen enemmän sijaa: joitain kokoelmia mainitakseni Jusu Annalan Ilman runoutta siivet (Kulttuurivihkot 2024) sekä Aija Anderssonin postuumisti julkaistu säkeitä ja proosarunoa sisältävä Ehjä (Kulttuurivihkot 2024). Elsa Töllin toisinkoinen Diiva räjähtää nurmikoksi (Otava 2024) koostuu puolestaan kertovasta proosarunosta tai lyhytproosasta, joka saa tenhonsa lauseiden välisen suhteen koettelemisesta. Vaikuttaa siltä, että Töllin jokainen lause pyrkii lataamaan itseensä mahdollisimman suuren määrän energiaa: ”Tuijotin heitä kuin tulta. Yksin olimme hukassa, yhdessä olimme dynamo.” (s. 20.)

Viime vuonna kirjallisten lajien tulkintaa ja taiteellista ajattelua työstettiin Humahduksen julkaisemissa esseevihkoissa. Taneli Viljasen Queerneobarokki (Humahdus 2024) käsittelee lukuisia aiheita, kuten latinalaisamerikkalaista kirjallisuutta, transfeminismiä, uudelleenkuvittelua ja queer-erotiikkaa. Näitä teos punoo yhteen autoteoreettisesti yhdistelemällä runoutta, esseetä ja manifestia. Aurora Ala-Hakulan Hybridimanifesti (Humahdus 2024) tarkastelee taiteen ja kirjallisuuden hybridejä esimerkiksi luennoilla Maria Matinmikon Kolkasta (Siltala 2019) ja Valohämystä (Siltala & Parvs 2023), mutta vähintään yhtä tärkeitä lähteitä ovat kesäjuhlissa tehdyt havainnot ja kasvien kuunteleminen. Teksti avaa hybridien mahdollisuuksia uudelleenkuvittelun ja toisaalta nykytilan ymmärtämisen kannalta ponnekkaasti: ”Hybridien muoto ilmaisee jatkuvaa fragmentaarisuutta ja katkosta, joita ekokatastrofit aiheuttavat planeetan elämälle” (s. 9).

 

 

Kirjaesineet ja kielen materiaalisuus

Minusta pienet eleet ja kynnystekstit ovat usein kiinnostavia tarkastelukohtia, jotka parhaimmillaan moninaistavat lukukokemusta antamatta liian lukitsevia ohjeita. Joskus ne ovat yksinkertaisesti herttaisia tekoja. Ei ole harvinaista, vaan pikemminkin toivottavaa, että runoteoksen lopussa ilmoitetaan sitaattien lähteet ja muu hyödynnetty aineisto. Satu Erran Tämä kaikki on liikaa (Tammi 2024) tekee tämän esineaiheisen kokoelman ideaa kunnioittaen: ”Lopuksi haluan vielä palauttaa osan lainoista sinne, mistä arvelen ne alun perin ottaneeni. Anteeksi, jos tuli säröjä.” (s. 80.) Erran kokoelma käsittelee siis esineitä ja niiden järjestämistä, mutta aika paljon myös ihmisiä ja heidän tavaroille antamiaan merkityksiä. Esinerunoutta voi kaiketi kirjoittaa ainakin konkreettiseen ja visuaaliseen runouteen nojaten, erilaisilla kirjoitusvälineillä tai esineen näkökulmasta. Tämä kaikki on liikaa taas yhdistää runouteen ammattijärjestäjä Marie Kondon itseapukirjojen neuvoja tavaroiden lajittelusta, kodin järjestämisestä ja siivoamisesta. Myös runot luottavat yksinkertaiseen ja puhemaiseen ilmaisuun. Tavaroiden fyysinen olomuoto kuitenkin rinnastuu kieleen, ja erityisesti typografia mukailee esineiden ja kodin muotoja (s. 21):

Lainauksessa puhutaan kodista, mutta voitaisiin tarkoittaa myös runoja ja niiden asettelua – tulkintaa vahvistaa se, että tekstit voivat olla liehuva- tai tasareunaisia. Ajatuksia tiloista ja esineistä muovaavat runot vievät ohittamattoman aiheen, kirjojen ja kielen materiaalisuuden äärelle. Erran lisäksi esimerkiksi jo esille tullut Haasjoen Valenssi vetoaa kielen materiaalisuuteen kurottamalla kohti lukijaa typografisin ja syntaktisin keinoin, kun taas Tuula Sipilän tms. (Kulttuurivihkot 2024) ammentaa kielen rakenteista ilostellen ja korostaa sen eloisuutta ja toimijuutta: ”koska unohdan että voinkin pirskahdella, riehuvainen raivopäinen / istuen ja oleskellen lienen yhtä aikaa adjektiivi kaksoisroolissa / mielissään ja suotuisasti asenne kuin otollinen rakenne yms. / somissa puitteissa” (s. 53). Tuija Välipakan paikkakeskeisen kokoelman Saari josta olen poissa (Siltala 2024) yksi materiaalinen ele on alkusivulle muovin alle aseteltu pieni havunneulanen, jonka yllä lukevat oletettavasti saaren koordinaatit.

Näiden lisäksi on puhuttava Bokehista ja kuvataiteen ja kirjallisuuden rajalla liikkuvista ”kirjahkoista”. Antti Nylénin vuonna 2020 aloittanut niin kutsuttu julkaisuprojekti perustuu manifestiin, jossa tuomionsa saivat kustannusalan kaupallisuus ja massapaino. Bokehin taiteilijakirjoja lähenevät julkaisut suhtautuvat tekstisisältönsä lisäksi vakavuudella materiaaliseen ja graafiseen muotoonsa. Teosten valmistuksessa huomioidaan kirjahistorian tuntemus ja tekninen perinne: vuonna 2023 Bokeh julkaisi P. Puntarpään Dandyiltain tarinoita, jonka runot avautuvat vanhaan tyyliin luettavaksi paperiveitsellä leikkaamalla. Bokehin Instagram-tililtä selviää (1.2.2024), että Aki Salmelan Saudade do Porto -teoksen (2024) valmistuksessa käytettiin vanhaa ja kunnostuksessa ollutta kohopainokonetta, jonka puutteet olivat jo ennakkoon tiedossa. Tällaisten kirjojen lukukokemus ei ole kliininen, vaan siihen vaikuttavat tekoprosessissa käytetyt materiaalit ja välineet. Myös mahdolliset ”virheet” ja laitteiden persoonallinen jälki asettuvat tulkittavaksi ja koettavaksi.

Runoilija Toni Lahtisen ja kuvataiteilija Lotta Nevanperän monitaiteinen teos Puut ovat täynnä lapsia (Bokeh 2024) käsittelee äidin muistisairautta runouden ja kollaasikuvituksen avulla. Nevanperän toteuttamissa kollaaseissa vanhoja valokuvia ihmisistä on asetettu päällekkäin luonnosta otettujen kuvien päälle. Tavallisen paksuisten sivujen välissä on ohuempia, läpikuultavia sivuja, jotka puolestaan asettavat runoja lomittain eri kerroksiin, jolloin sivuja kääntämällä runoon tulee jotain lisää tai osa sen kontekstista katoaa. Tekstimateriaali on äidin ja Lahtisen kävelyretkiltä ylöskirjattua puhetta, jota on myöhemmin sommiteltu runoiksi. Menettely asettaa kiinnostavan kysymyksen tekijyydestä, kuten Lahtinen teoksen paneutuneissa jälkisanoissa kirjoittaa. Runoissa esitetään kysymyksiä tai ohjeistetaan keskustelukumppania: ”annetaan peurojen syödä rauhassa” (s. 23). Vaikka toteamukset ovat tarkoituksellisen aukkoisia, on niiden sävyssä jotain rauhoittavaa ja luottamusta herättävää.

Samankaltaiseen, ja silti todella erilaiseen, tunneilmastoon on kuljettanut Stina Saaren Onninno (Kosmos 2023), jossa tekstin huhuilut ja vastaamattomiksi jäävät kysymykset kaikuvat visuaalisesti väljässä mutta lämmöntuntua hapuilevassa kirjassa. Myös viime vuonna julkaistu Miska Revon esikoisteos Pilvet (Kulttuurivihkot 2024) on kielen ja muodon tasolla aukkoinen, ja sen poistoa hyödyntävät runot tuovat esiin hiljaisia yhteyksiä. Vaikuttaa ylipäätään siltä, että elliptisyys on usein sidoksissa yhtä lailla kieleen, typografiaan ja kirjan materiaaliseen tuntuun.

Viime vuonna julkaistiin myös ainakin kaksin kappalein visuaalista runoutta ja niukkaa ilmaisua tutkailevaa teosta. Pekka Toivosen Hitaita-esikoiskokoelma (Käsite-Kirjat 2024) pohtii luetun avautumisen hitautta muun muassa sanarunojen ja -taskujen sekä visuaalisen runouden kautta. Kirjaesine on kaunis ja visuaalisesti vähäeleinen, mikä ohjaa hitaan lukemisen äärelle. Moni sanaleikki avautuu kuitenkin tuttuudestaan tai yhteiskunnallisesta kärkevyydestään johtuen melko nopeasti. Yksi runoista ehkä avaakin tulkintamahdollisuuden kirjoitusprosessin välittömyyteen: ”(muista myös se runo sieltä ipadista)” (s. 97). Se tuo mieleen Tuukka Pietarisen Sitruunahappokierron avaavan, tekstiviestiksi tulkittavan tekstin, jossa lähettäjä pyytää kuvaa takintaskuun jääneestä paperilapusta tarkistaakseen, mitä siinä lukee. Helki Kallion teos Neliöitä // Metsiä (Kaarna Kustannus 2024) koettelee visuaalisen runouden eri muotojen sekä aseemisen kirjoituksen keinoin kaupunkiasumisen ankeutta ja etäisiä luontosuhteita. Metsät ovat keskeinen viitepiste, joita teos lähestyy haikealla kaipuulla ja toisaalta tarttuu poliittiseen kysymykseen luonnonmetsien tilanteesta. Kokonaisuudessa ja varsinkin teoksen ideaa avaavissa jälkisanoissa on pamflettimaisuutta, ja vaikutelmaa vahvistavat esimerkiksi kuvarunoille annetut nimet: hakattua puunrunkoa muistuttavan kuvan nimi on ”Hakattu vanhus”. Kirjamuotoisen runouden kentältä en saa mieleeni monia yhtä monipuolisella keinovalikoimalla operoivia teoksia, mutta ehkäpä aseemisuus ja ympäristöteema luovat jonkinlaisen yhteyden Virpi Alasen poeettisiin eläimiin (SERENDIPII: poeettisia eläimiä = poetic animals, Lyhyttavara 2022).

Kuluneena vuonna katse kääntyi kirjaan itseensä.

Taiteilijakirjojen ja muiden visuaalisesti kohosteisten julkaisujen lisäksi on julkaistu spontaaneilta ja muilla tavoilla omaehtoiselta vaikuttavia teoksia. Joitain vuosia käynnissä ollut Karri Kokon Lyhyttavara-niminen kustantamo tai julkaisuprojekti on viime vuonna laajentanut zineihin. Kokon ja Hanna Syrjämäen yhteistuumin julkaisemat vihkoset Lauseita muistista (Lyhyttzine 2024) ja Tamrielin kaikki puut (Lyhyttzine 2024) ovat kooltaan pienet ja ulkoasultaan yhteneväiset mutta itsenäiset teokset. Vaikka zinet eivät sisällön tasolla vaikuta liittyvän toisiinsa, tekemisen eleet ja niiden identtinen numerointi (Lyhyttzine 1–2) tuovat ne läheiseen yhteyteen. Lisäksi molemmissa kirjoittamista suuntaa jokin vaikute: Tamrielin kaikki puut on kirjoitettu ”Youtubea kuunnellessa”, ja Lauseita muistista -zinen tekstiaihio on peräisin tietokoneen syövereistä löytyneestä vuoden 2008 tekstitiedostosta, jonka pohjalta Kokko jatkoi kirjoittamista vuosia myöhemmin.

Kuluneena vuonna katse kääntyi kirjaan itseensä – niin kirjallisuuden kuin esineen materiaalisuuden näkökulmasta. Muodon tasolla on tarkasteltu esimerkiksi säerunoutta ja lajihybridejä, mutta kirjoitettu myös tekstifragmentteja, proosarunoutta ja laulullisia runoja, unohtamatta visuaalisia ja minimalistisia teoksia tai elliptistä runoutta. Moni kirjoitti elämän perusasioista, ja juuri yhteyden kaipuu toistui tai vähintään kaikui runojen taustalla. Aineiden kiertokulku maailmassa tuntuu innoittavan runoilijoita aina, ja tänä vuonna se näyttäytyi pyrkimyksenä ymmärtää nopeiden ja traagisten kehityskulkujen ohella hidasta muutosta.

 

 

 

Kuvat: Anniina Meronen

Kuva kirjan sivulta Milka Luhtaniemen teoksesta Kirnu (2021).