Yöllisiä merkintöjä
Hämeenlinnassa vietetään vuosittain Kirjan yötä. Tapahtuma houkutteli satoja ihmisiä tänäkin vuonna.
Kirjallisuus on paikallista ja paikatonta – ajallista ja ajatonta. Se on yksinkertaisimmillaan kaikki se tieto, jonka voimme jakaa. Se elää vastaanotostaan ja vuorovaikutuksestaan. Hämeenlinnan Kirjan yö -tapahtumassa pienehkö hämäläinen kaupunki muuttui yhtäkkiä kuumaksi pisteeksi, jossa kirjailijat puhuivat avoimesti ja inspiroivasti työstään.
Olin mukana tapahtumassa puhumassa kritiikin kaipuusta ja kauhusta. Keskustelin Miina Supisen ja Kirsti Ellilän kanssa kirjallisuuden julkisesta vastaanotosta ja sen muutoksista viime vuosina. Blogit ovat tulleet jäädäkseen kirjallisuuteen, mutta nekin muuttuvat. Supinen ja Ellilä ovat molemmat huomanneet, että myös bloggaajat kirjoittavat lukijakunnan ehdoilla – ja siksi nettijulkisuudellakin on taipumus polarisoitua.
*
Olli Löytty veti mainion keskustelun Elina Hirvosen ja Ville-Juhani Sutisen kanssa. Aiheena oli matkustaminen, joka aloitettiin pohtimalla kotia.
Hirvonen kertoi ajattelevansa kotia tilana, johon liittyy fyysinen kokemus: alkaa hengittää rennommin, ajatukset kulkevat vapaammin – tämä tunne valtaa hänet etenkin pitkällä matkalla. Sutisen koti syntyy niin ikään yksinkertaisista aineksista: tietokone, muutama kirja ja kynä, ne riittävät tekemään kodin.
”Koti on kuin housut – kodista pitäisi puhua monikossa.”
Kirjallisuuteen liittyy vieraantumisen kokemus ja halu ottaa selvää. Hirvonen kertoi kirjoittavansa tehdäkseen itsensä ymmärretyksi, saadakseen tunnistamisen kokemuksen. Kirjallisuuden kautta kykenee tunnistamaan jotain, mitä ei tiennyt etsivänsä.
”Olen huomannut, että ylipäätään ihmisenä olemiseen kuuluu samanaikainen yksinäisyys ja ulkopuolisuus ja toisaalta yritys kurottaa sen yli. Kirjallisuus on tätä kurottamista, ja on äärettömän tärkeää että tämä yritys säilyy.”
Sutinen kertoi kirjaansa viitaten, että sata vuotta sitten puoli miljoonaa suomalaista lähti Amerikkaan lähes pakolaisiksi. Nyt kun Suomen suhtautuminen siirtolaisiin on kiristynyt, on paljastavaa, että menneisyydessä sama asia oli meille käänteisesti akuutti. Moni suomalainen ryhtyi Jenkeissä poliittisesti radikaaliksi. Heistä tuli kommunisteja, jopa anarkisteja.
”Tämähän on juuri se, mitä tällä hetkellä tuomitaan meillä Suomessa. Tätä meneillään olevaa tilannetta voi ymmärtää oman historiamme kautta.”
Hirvonen kertoi että Suomessa yhteiskunnallinen keskustelu on täynnä vihaa. Hän kokee välttämättömäksi siitä kirjoittamisen.
”Viha tekee keskustelusta äärettömän hapetonta. Kun viha astuu johonkin, kun siihen liittyy väkivalta ja väkivaltainen uhka, ei ole mahdollisuutta kuin alkaa vastustaa sitä. Se on painitilanne.”
Netin nopeassa kirjoittamisessa ja kommentoinnissa tärkeille kysymyksille ei jää tarpeeksi tilaa. Ei ole rakoa tunnistaa tietämättömyyttä.
”Me emme pohdi, miten tulisi toimia, kun siirtolaiskriisi ei ole lievenemässä vaan kärjistymässä – viha ei jätä tilaa tälle asialle.”
Molemmat kirjailijat lukivat myös otteen uusimmasta kirjastaan, Kun aika loppuu ja
Ismailiitti ja lännenmies. Matkustamista ja muukalaisuutta käsitellyt keskustelu kudostui Löytyn johdattamana hienolla tavalla näihin teoksiin.
*
Illan viimeinen keskustelu oli nimeltään ”Taiteesta toiseen”. Minna Lindgren haastatteli taidemaalarikirjailija Hannu Väisästä sekä näyttelijäkirjailija Reidar Palmgrenia.
Palmgren kertoi, ettei ollut ennen esikoiskirjaa kirjoittanut oikeastaan mitään. ”Ylioppilaana aloin harrastaa teatteria, jolloin kirjallisuus jäi pois. En edes lukenut, tein vain teatteria.”
1990-luvun puolivälissä hän näytteli 60-osaisessa Elämän suola -sarjassa, jolloin käsikirjoituksia tuli luettua paljon.
”Aloin hahmottaa, että näin näitä tehdään: Sivun alkuun pannaan, ollaanko sisällä vai ulkona, sitten listataan henkilöt, sitten kirjataan vuoronperään kaikki mitä he sanovat. Se ei vaikuttanut minusta vaikealta.”
Palmgren laati käsikirjoituksen, mutta vältteli pitkään sanaa ”romaani”, koska se tuntui korskealta. Hän kertoi pitävänsä näyttelemistä sadoin kerroin helpompana kuin kirjoittamista, jota tehdään yksin ja josta maksetaan huonosti.
”Kirjoittaminen on kuin tekisi kokonaisen draaman kaiken työn ja kaikki roolit yksin.”
Väisänen kertoi olevansa sosiaalinen ja haluavansa työskennellä kollektiivisesti. ”Kirjailijantyössä yksintekeminen on tosin vain kaksinkertaistunut. Se ei ole kovin helppoa.”
Hän on kirjoittanut romaaneissaan kuvataiteen tekemisestä, ja siitä on ajoittain piirtynyt monotoninen ja yksitoikkoinen kuva. Hän haluaa kuvata turhautumista ja epäglooriaa, mikä liittyy kuvataiteen tekemiseen.
Kuvataiteilijaan on Väisäsen mukaan sälytetty pitkän aikaa mykkyys. Taidetta ei saa selostaa.
”Matissella on käsky: jos haluat selostaa taidettasi, sinun pitää leikata kielesi poikki. Kuvaaminen ja kertominen on otettu pois. Se on nyt onneksi palaamassa pikkuhiljaa. Taiteeseen on tulossa esimerkiksi videon myötä puhetta ja kieltä. Minä edustan taiteilijapolvea, jonka toivotaan olevan hiljaa, mutta enhän minä tietenkään ole hiljaa, alan vaikka laulaa.”
Myös Palmgren on halunnut purkaa näyttelemisen hohtoa kirjoittamalla.
”Halusin kertoa raadollisuudesta, kun näyttelee 50 kertaa jossain kotiseutunäytelmässä. Toisaalta halusin luoda poikakirjamaista teatterimystiikkaa. Joku isänmurha kuitenkin tapahtui. Laitosteatterin arki on karua. Sen pitääkin olla.”
Palmgrenin mukaan suhtautuminen näyttelijöihin on muuttunut 10 vuodessa.
”Ennen ajateltiin näyttelijöiden olevan opetettuja apinoita, joille annetaan repliikki ja ohjaaja kertoo, miten se esitetään. Kun kirjani tuli ulos, minuun alettiin suhtautua ihan eri tavalla. Sittemmin näyttelijöistä on tullut enemmänkin kirjailijoita, Antti Holma on mainio tulokas, samoin Ville Virtanen ja Petja Lähde.”
Väisänen kertoi Finlandian muuttaneen hänen elämäänsä mielettömästi: ”Sain mediamyllytyksen, jota kuvataiteilija ei koskaan saa Suomessa. Finlandia-viikolla olin aivan sekaisin, kun kuulin että voittajasta voi lyödä vetoa. Palkinnon jälkeen kuvataiteilijoiden parissa toisteltiin, että minun pitäisi keskittyä vain yhteen taiteeseen, että mikä on tällaisen hajoamisen tarve – minkä sä revit auki seuraavaksi. Totuus on, että jos en olisi kirjoittanut, olisin hajonnut kahtia.”
Väisänen tekee 3–6 kuukautta kerrallaan yhtä taidemuotoa. Maalaaminen on kirjoittamista fyysisempää työtä.
”Liikkuminen, värien käyttö, etäisyyden ottaminen, se on tilallista. Kirjoittaminen kestää 8-9 tuntia kerrallaan. Se on koko ajan mustavalkoista, vain joitain huomioita punakynällä. Kun kirjoittaa, kuvataideaihe saattaa kypsyä päässä. Samoin kun maalaan, saatan saada kirjallista ajattelua eteenpäin.”
Palmgren kertoi, että näyttelijän etu kirjoittaessa on kyky lukea tekstiä kuin näkisi kaiken ensimmäistä kertaa.
”Näyttelijän työ on tehdä asioita niin kuin tekisi niitä ensimmäistä kertaa – kuin tulisi tilaan ensimmäistä kertaa, kuin katsoisi toista ihmistä ensimmäistä kertaa. Näyttelemisen taito perustuu tähän. Samalla tavalla katson tekstiäni. Kaiken pohjalla on tietenkin näyttelemisen myötä tullut draamantaju.”
Väisänen kertoi kirjoittamisessaan olevan olennaisinta kaikkien viiden aistin käyttämisen:
”Haluan voimakkaan ja hyvin laajan aistikokemuksen tekstiini mukaan, juonta tärkeämpi asia on aistimukset. Mietin miten hajuaisti tai kuuloaistini toimii, haluan sen kokonaisuuden kirjalliseen maailmaan.”
Palmgren kertoi lopuksi hyvin konkreettisesti kirjoitustyöstään.
”Kirjoitusaamuna nukun pitkään, syön hyvin ja luen Hesarin. Sitten alan kirjoittaa, ja kuuntelen musiikkia koko ajan kirjoittaessani. Edellisessä kirjassani kuuntelin progressiivista musiikkia. Uuden kirjani kanssa soi 80-luvun tukkahevi, musiikki jossa ei ole substanssia. Musiikki on minulle kirjoittamisen työväline.”
Luovaan tilaan pääseminen on kaiken avain. Palmgren kuvasi, että hevissä on tunne kuin katselisi merenrannalla, miten kokonainen armada sotalaivoja on tulossa ulapalta. Tällainen poikamainen mahtipontinen, lapsellinen fiilis, on otollisin luova tila.
