Korvalehden löytäminen voi johtaa arvaamattomalle tutkimusmatkalle. Saara Laakso kaivautuu kirjastoon ja perehtyy 90-luvun kotimaiseen runouteen ja runouskeskusteluun.

 

Seisoskelen Ilkka Koposen Korvalehti-teos (Nihil Interit 1998) kädessäni runoyhdistys Nihil Interitin toimistolla. Muutto Tekstin talolle Sörnäisiin on nostanut alahyllyille ja takarivin mappeihin sedimentoituneet lehtijutut, hankkeet ja kirjat kasojen päällimmäisiksi. Nihil Interitin perustivat Tommi Parkko ja Markus Jääskeläinen vuonna 1993. Nuo varhaiset ajat ovat nyt silmäiltävinä huoneessa, johon muuttaa seuraavaksi hiuspohjan analyysejä tekevä yrittäjä. Kuka lie tämä Koponen, mumisen. ”Koponen oli suuri lupaus 90-luvulla”, ilmoittaa toiminnanjohtaja Jari Nikkola papereiden seulomisen lomasta. Imaisen muutaman säkeen teoksen viimeisestä runosta: 

 

En kuole kokonaan, 

sanon pojalleni älä katso surua, 

tämä musta hiljainen auto on kuin meidän farmari, 

kuvittele arkun sijaan retkieväät, telttakepit, 

 

kuvittele kevät ja takalasiin sormenjälkiä 

(s. 77) 

 

Jotakin tuudittavaa tässä on, melkein hypnoottista, mutta surua on mahdotonta olla katsomatta. Juuri retkieväät ja ”meidän farmari” tekevät lähenevästä menetyksestä hirveän ja konkreettisen. Tämä musta hiljainen auto, onko hän itse jo siellä, arkussa? Säkeisiin sekoittuu meidän oranssin huvilateltan homeinen haju. Isä nosti sen farmarista kuin painavan ruumissäkin leirintäalueen nurmikolle. ”Kaverin kohtalo oli surullinen, lähti oman käden kautta. Pyöri jonkin aikaa samoissa porukoissa Jenni Haukion kanssa”, Jari kertoo Koposesta. 

Katselen kirjojen läjää lattialla. Ehkä siellä olisi muutakin löydettävää, 90-luvun teoksissa siis. Mitä silloin edes tehtiin, jotakin rentturunoja Turussa? Ysäri tuntuu mielikuvissani laimealta. Vuonna 2000 Antti Arnkil kirjoittaa: ”En voi yhtyä Markku Koivusalon näkemykseen (Nuori Voima 3/2000), jonka mukaan 80-luku oli tähänastisista vuosikymmenistä ’tylsin, tyylittömin ja tyhmin’. Olihan se nyt sentään parempi kuin 90-luku, jolloin totuuden (tapahtumisen) karppi ryhtyi kokonaan nälkälakkoon.” (NV 6/00, 38.) 

Täytin 7 vuonna 1991. Minulle 90-luku heijastuu pellinpalasesta Virpi Alasen Lento-teoksessa (Poesia 2023) ja haisee pajupusikossa Sini Silverin tuotannossa. ”Yksityinen minun-paikkaisuus on ollut 90-lukulainen tapahtuma” (Silveri 2020, 15). Silloin oli sellaisia romukoita, pellinpaloja ja pajuja. Maita, jotka levittyivät marketin takana, tyhjiä tontteja, joihin ihmiset toivat risoja patjoja ja vhs-kasetteja. ”Alueiden välisissä metsissä on valkovuokon omia pieniä asioita kaikkialla, pystyssä ilman lupia” (Silveri 2023, 25). Pellinpalan tai valkovuokon tapaisten, vähäisten vihjeiden tarkoituksellisuudesta ei voi olla varma. Viittaavatko ne 90-lukuun? Kuitenkin niiden äärellä tuntuu kuin teos iskisi juuri minulle silmää tai joskus jopa enemmän: ”Kuin Alanen olisi nähnyt lapsuuteeni, valaisisi yllättäen sitä taskulampulla tarkasti, välähdyksenomaisesti”, kirjoitin lukupäiväkirjaan Kunnes luut iloiset -teoksen (Enostone 2022) ääreltä. 

Kirjallinen tapaus vuodelta 1994 voi periaatteessa olla tämän ajan lukijoille yhtä hieno kuin se oli aikalaisvastaanottajille. Mahdollisuus tuntuu todelliselta etenkin, kun keskiössä ovat runoteokset. ”Kirjat unohtuvat. Jotain olennaista pyyhkiytyy pois. Kirjallisuuskritiikit ovat osasyyllisiä noidankehään, sillä niissä huomion kohteiksi nostetaan ainoastaan kyseisen kevään tai syksyn kirjat”, toteaa Tiina Lehikoinen Tuli & Savun juhlakirjassa Ikuinen kertosäe (2015, 11). Juuri siksi olisi tärkeää palata 30 vuotta sitten kirjoitettuihin kritiikkeihin. Kaivaudun lehtiarkistoihin etsimään entisten kirjakeväiden tapauksia. SKS:n kirjastolla jokainen Nuoren Voiman numero 20-luvulta lähtien seisoo vuosikertakansiin nidottuna hyllyssä. Kannan vuoden 1992 lehdet ja Tuli & Savun varhaisten numeroiden kansion alakertaan. 

Yllättävän nopeasti sanoihin tulee vieras katku, kuin avaisi vanhan laatikon ja saisi vastaansa moniselitteisen hajun. 90-luvulla käytettiin sellaisia sanoja kuin senttaaminen ja maakuntakirjailija.  Ajankohtainen, mikä ikinä onkaan ajan kanssa kohdakkain, on äkkiä menneisyyttä. Sen sävyjen tavoittaminen tuntuu samalta kuin yrittäisi löytää yhteyden rikkoutuneeseen lantionpohjaan synnytyksen jälkeen: yhteys vaatii lukuisia yrityksiä. Osa jutuista hämmentää ajankohtaisuudellaan: ”Aiomme vaatia runojen säilyttämistä kustantajien listoilla ja sättiä leikkauksia. Puhua niitä vastaan jotka vaativat kirjastoistakin lähinnä massojen tarpeiden tyydyttäjää. Markkinapopulistit eivät tiedä mitä tekevät”, manifestoi Jukka Koskelainen pääkirjoituksessaan (NV 5/92, 1). 

Runous taistelee säännöllisesti hengestään, mutta tuskin se on etenevästi sairas. Luultavasti se vain siirtyy karuissa oloissa lepotilaan kuten jerikonruusu, joka voi näyttää kuivalta pallolta vuosikymmenenkin. Jyrki Kiiskinen muistelee 90-luvun ahdinkoa elävästi: ”Oli Suomen taloushistorian pahin lama, jonka syvyydestä sai käsityksen, kun käveli Töölön läpi Manskua pitkin kolme kilometriä ja toljotti tyhjiä liikehuoneistoja. Kustantamot olivat lirissä ja kaupallistuivat nopeasti, oli ihan reaalinen riski, että ne lopettavat runouden julkaisemisen kokonaan.” (Santanen & Tavi 2015, 138.) 

 

 

90-luvun runousoppi: kuvia vielä kuvien jälkeenkin

Olen lukenut liki parikymmentä kokoelmaa 90-luvulta. Keskityin tätä kirjoitusta ajatellen runoilijasukupolveen, joka on julkaissut esikoisensa 80-luvulla tai sen jälkeen. Valikoin kirjat pääosin vanhojen kritiikkien perusteella, ummikkona ajan tuotteille ja keskusteluille. Halusin lukea teoksia kuin vasta hehkutettuja tai teilattuja uutuuksia ja liittyä noin 30 vuotta myöhässä keskusteluun.   

Annukka Peuran Erotus (WSOY 1995) sai minulta heti toisenkin lukukerran. ”Erotus ei ole perinteinen runokokoelma, jossa on erillisiä runoja, vaan pikemmin pitkä runokertomus; rakkaudentunnustus tämänpuoleisuudelle”, kuvaa Maria Säntti (NV 1/1996, 44). Muotonsa ja rakenteensa puolesta se voisi hyvin olla vasta ilmestynyt. Rytmisesti vetoava ja filosofinen teos käsittelee valtavia aiheita: ajankulua, taiteen olemusta ja katoavaisuutta. On vaikea uskoa, että Erotus on vain 63-sivuinen, siinä on korkean tilan tuntu. Kuitenkin konkreettiset havainnot ja paikoin luonnontieteellinenkin tarkkuus estävät teosta menemästä liian abstrakteille vesille. 

 

Katsoin, ja näin saman minkä mystikot näkevät: rajattomuuden. 

Sen edessä pienet lepattavat kasvosi. 

Mirabile visu. 

Ja sen jälkeen, mykkyys. 

(s. 8.) 

 

Latinankielisen säkeen rytmi värisee ja sammuu äkisti, ikään kuin lepattavat kasvot puhallettaisiin sammuksiin. Ihmeen tuntu on läsnä, vaikka ei tuntisi Mirabile visun merkitystä. Erotus ei vältä kaikkia paatoksen karikoita, ja sen ”miten minusta tuli minä” -sävyt tuntuvat puhuvan entiselle yleisölle. Peuran toisinkoinen on silti ihastuttavan rohkea. Se kiipeää kohti isojen aiheiden huippuja jalansijoja tunnustellen.

Halusin lukea teoksia kuin vasta hehkutettuja tai teilattuja uutuuksia ja liittyä noin 30 vuotta myöhässä keskusteluun.

Tuli & Savun 90-luvun viimeisessä numerossa Sauli Kristian Huuhtanen listaa kymmenen mielestään tärkeintä 90-luvun teosta (T&S 4/99). Huuhtasen top kolmeen pääsevät Jouni Inkalan Tässä sen reuna (WSOY 1992), Riina Katajavuoren Kuka puhuu (Otava 1994) ja Juhani Ahvenjärven Hölkkä (Tammi 1992). Hölkkä toi runokentälle jotakin tavatonta: ”Nuoresta kotimaisesta lyriikasta ei löydy mitään Hölkän absurdismiin verrattavaa”, toteaa Tero Liukkonen (HS 10.10.1992). Nykyään löytyy, mutta jos Hölkkä on lukematta, se ja Ahvenjärven Viivoitettu uni (Tammi 1996) ovat vaikuttavimmat teokset, joihin tällä retkellä törmäsin. Hölkän iloisen vinoutuneet proosarunot lukee halutessaan nopeasti, mutta Viivoitettu uni ei tyhjene. Sen kuvat luuppaavat mielessä kuin keskustelu, jonka sävy jää askarruttamaan: lommolle jäänyt nuken otsa ja se palvelutalon kahvihetki, jossa joku on aikeissa työntää kätensä kuppiin. Hesarin mainiossa ”Runo läheltä” -sarjassa Mirkka Rekola kertoo, ettei katsonut ostoskärryjä enää samalla tavalla Viivoitetun unen jälkeen (HS 12.7.2004). Melankolia ja vieraantuneisuus tulevat Ahvenjärven runoihin välillä suoraan, mutta usein vaivihkaa kuin sisään eksynyt eläin: ”Miten puut, miten pilvet, / miten tikkaat eivät ole / niin kuin ne ovat?” (s. 15).

Poimin Huuhtasen listan kahdeksannelta sijalta Seppo Lahtisen Hampaan (Nihil Interit 1998). Siinä tihentyvät kaikki 90-luvun runoutta koskevat ennakkoluuloni: viskiä Matkahuollon vessassa, olutta Hinnerjoella ja annos Regina-lehtien tuhmuutta. Bukowski kiinnosti Lahtista kääntäjänä ja kirjoittajana. Minua kiinnostavat Hampaassa eniten sen tarkat arkistokuvat 90-luvulta:

 

Runoilija Ilkka ”Kallavesj” Koponen 

ryömii kirkkauteen risukimppu selässään. 

Runoilija Tapani ”Fuck” Kinnunen 

juo viskiä paperimukista. 

Minä esiinnyn lautapaavona, 

ruutuflanellipaitaisena uusbiitnikkinä. 

Radiomafian Marika jututtaa meitä nauhalle, 

olemme juopuneita pellejä – 

meidät otetaan vakavasti, 

olemme kokeneet Ajattomuuden hetkiä, 

nähneet hiilospuiden kuvitellut kaupungit, 

särmikkäät kivet leikkipuistossa. 

(s. 17.) 

 

”Kirjamessuilla”-runo on yksi monista 90-luvun runoskeneen viittaavista runoista Hampaassa. Teos virnuilee aikansa kirjallisuusihanteille: ”Korkeakulttuurilähiöpubirunoilija sanoi runojani / dokufilmikohtauksiksi, kaipasi kokeiluja, / joissa aika murtuu kuin ’violetin harmaa pilvi’” (s. 13).  Runojen arrogantti minä oksentaa neuvojen jälkeen ja miettii, miksi Agneta Enckellin Falla-teoksen nimi ei ole Knulla.

Vaikka Hammas ei pääse top kymppiini, arvaan että juuri sen uhmakas huolettomuus ja viittaukset vessakirjoituksiin tekivät siitä raikkaan 90-luvulla. Vakavuus ja huippuunsa viimeistellyt säkeet luonnehtivat nimittäin monia lukemiani teoksia. Ajattelen Annukka Peuran Erotuksen lisäksi esimerkiksi Risto Köykän Pehmeä peili -kokoelmaa (Otava 1991) sekä Harri Nordellin Veden kuvat -toisinkoista (WSOY 1990). Sen runot ovat kovan kiteen kaltaisia:

 

Vuodet loppuvat. Heijastukset. 

Olet sokea. Lintu janoinen. 

Sielu, kämmenellinen pimeää vettä. 

(s. 7.) 

 

Nordellin runoissa ei ole yhtään takkua tai ylimääräistä sanaa. Lukijana minun tekee mieli laittaa kädet selän taakse ja katsoa runokuvia kuin vitriiniin asetettuja pyhäinjäännöksiä. Pelkään tahrivani ne omilla mielleyhtymilläni. Vasemmalle tasatut säkeet tekevät kokoelman perusvireestä pysähtyneen. Kokoelmassa on 52 vaikuttavaa runoa, siis yhtä monta kuin Hampaassa. Siinä missä Hammas on kokemuksena kuin laukussa kärsinyt kierrelehtiö, Veden kuvat on pikemminkin kivikokoelma, jonka tarkasteluun käy suurennuslasikin.

90-luvun runouden vakavuus tunnistettiin jo aikanaan, etenkin jos katsoi suomenkielistä kenttää vieraan perspektiivistä. Vuonna 1994 Peter Mickwitz tarkastelee ”Vierailulla”-artikkelissaan suomen- ja ruotsinkielisen uuden runouden eroja. Hän huomaa osuvasti, että tuon ajan runouutuuksien harras yleisvaikutelma liittyy niiden keinovalikoimaan. Hiottu ja niukka kuvakieli ovat tyypillisiä: ”Kahle tai ei, lähes kaikissa suomenkielisissä runokirjoissa, joihin näitä merkintöjä varten olen tutustunut, kuvakieli näyttäisi olevan keskeinen tapa tehdä tekstistä nimenomaan runoa”, Mickwitz toteaa (NV 6/94, 2). Tuolloin ruotsinkielisessä runoudessa kielitietoisuus ja toisaalta leikkisyys ja anarkia olivat tulleet tärkeiksi muun muassa Agneta Enckellin ja Henrika Ringbomin teosten myötä. Mickwitz pohtii kohteliain äänenpainoin, miksi suomenkieliset 90-luvun tekijät eivät hyödynnä monipuolisemmin runon keinoja, esimerkiksi äänteellisyyttä. Hän arvelee, että yksi selittävä tekijä liittyy siihen, millaisten traditioiden puoleen tekijät kääntyivät. Gunnar Björlingin tuotanto dadaistisine kokeiluineen tarjosi virikkeitä ruotsiksi lukeville.

Entä outolinnut, kai sellaisiakin oli? Kysyn Karri Kokolta suosituksia ja hän sanoo heti: ”Lue Roo Ketvelin Toisin.” Leikkisä Toisin (Like 1991) on enimmäkseen käsittämätöntä siansuomea, mutta saapuu paikoin luettavan rajoille. Kirjoitus selkenee kuin tuttujen sanojen edessä olevat pilvet rakoilisivat. Luen pieniä äänteellisiä vihjeitä otsa rypyssä. Sivulla 116 on yhden sanan mittainen runo: ”Imisto.” Kirjaan ylös mielleyhtymiä: Toimisto, ohjelmisto, kalmisto. Teos kutsuu pelaamaan, ja tähän kutsuun en törmää muiden 90-luvun teosten äärellä. 

Vaikka Nuorta Voimaa lukeneet kirjoittajat taatusti kokeilivat kaikenlaista Mickwitzin havaintojen ja mainioiden käännösesimerkkien innoittamina, näyttää siltä, ettei keinovalikoiman uudistamiselle ollut tilaa tai tilaustakaan kirjallisuuden kentällä. ”Runous ei uudistu kiirehtimällä, uusia efektejä tai tyylejä keksimällä; tyylihän on kirjoittaja itse. Uudistus onnistuu vain paradoksaalista tietä: samalla kirjallisiin traditioihin porautuen”, toteaa Tero Liukkonen (HS 17.11.1990) Nordellin Veden kuvien arviossa. Hän ylistää Nordellin kykyä jatkaa Anhavan, Haavikon ja muiden tärkeiden modernistien jalanjäljissä. Ajan kritiikeissä toistuvat huomiot siitä, miten uusien tekijöiden runot osoittavat sekä kotimaisten modernistien että suurnimien kuten Ezra Poundin ja T. S. Eliotin tuotantojen tuntemusta ja kunnioitusta. Perinneuskollisuutta kritisoidaan hellävaroen, kuten tässä Jouni Inkalan arviossa Martti Hynysen esikoiskokoelmasta: ”Jollakin tapaa lukijalla on kuitenkin vain vahvistuva deja vu -tunne: täällä olen jo neljän runon vuosikymmenen ajan ollut” (NV 2/92, 53). Vuonna 1998 Markku Paasonen tekee Helsingin Sanomiin turhautuneen analyysin 90-luvun kirjallisesta elämästä. Jutun sanoma on, että retromuodin läpimarinoima vuosikymmen on juuttunut vanhan kierrättämiseen. ”Jos joku silti onnistuu mahdottomassa ja uudistaa ilmaisua, hänen kohdallaan käy niin kuin on käynyt aina ennenkin: uudet piirteet ainoastaan vaikeuttavat julkaisua ja karkottavat lukijoita” (HS 13.11.1998). 

Sopivan maaperän kokeilemiselle tarjosi kai vasta tilanne, jossa julkaisukenttä mullistui pienkustantamisen ja omakustantamisen myötä. Nihil Interit ja Sammakko olivat tässä suhteessa edelläkävijöitä 90-luvulla. En ole varma, nähtiinkö ne silloin sellaisina. Vuoden 1999 Motmot-vuosikirjan kritiikkiosiossa Nihilin julkaisemat Pauliina Haasjoen ja Kari Aartoman esikoiset saavat epäilevän vastaanoton. Nykylukijalle Aartoman Pilvet eivät pidä mistään kiinni erottuu selvästi edukseen 90-luvun runosadosta. Se on vähäeleinen kirja, joka hyödyntää hiukan tavallisesta poikkeavaa teitittelymuotoa hauskasti. Pidän siitä juuri niistä syistä, jotka Tero Valkonen saa arviossaan näyttämään puutteilta: ”Yhteyksiä rakentuu ja assosiaatioketjut pyörivät, mutta sisältöön on vaikea päästä käsiksi” (Valkonen 2000, 134). 

 

 

Kriitikko odottaa kirjaa kuin sydänleikkausta

Vuoden -98 Kritiikki-teemanumerossa on hieno Blanchot-käännös ”Kuinka on kritiikin laita?” (suom. Tarja Roinila, NV 1/98, 8–9). Blanchot pohtii tinkimättömästi: ”Miksi tuon ilkeän lukijan ja kirjoittajan sekasikiön pitäisi tunkeutua lukijan ja teoksen, historian ja teoksen väliin?” Hän päätyy sanomaan, että kritiikki tutkii kirjallisen kokemuksen mahdollisuuksia: ”niin kuin Kantin kriittinen järki on tieteellisen kokemuksen mahdollisuuden ehtojen tutkiskelua, samalla tavoin kritiikki liittyy kirjallisen kokemuksen mahdollisuuden tutkimiseen.” Mistään teoreettisesta tutkimuksesta ei kuitenkaan näytä olevan kysymys. Kriitikko toimii ”luovan tilan sisällä ja sen hyväksi”. Kritiikki tekstinä luo teokselle toimintamahdollisuuksia lukijoiden mielissä. 

Nuoren Voiman 90-luvun kritiikit ovat tyyliltään moninaisia, kuin ne etsisivät tekstilajin merkitystä ja mahdollisuuksia. Kontekstoiva analyysi, lukupiirin puheenvuoro ja lukijalle silmää iskevä, ironinen heitto voivat löytyä rinnakkain lehden vanhasta numerosta. ”On se vaan mahtavaa, miten joku vielä jaksaa taistella aitojen asioiden puolesta! Meiltä muilta ovat jo voimat loppuneet”, naljailee Herman Raivio Markku Envallin esseitä luettuaan (NV 6/96, 38). ”Minua viehätti tätä esikoisrunokirjaa lukiessani runojen leikkimielinen herkkyys, vuoroin varma, toisinaan taas varovaisen tapaileva kirjoituksen ote maailmasta, elämästä, ajasta ja lukijasta”, aloittaa Jouni Inkala sympaattisesti (NV 4/94, 63). Arvion kohteena on Markus Jääskeläisen Kunnes muuta näen.

Kritiikki luo teokselle toimintamahdollisuuksia lukijoiden mielissä. 

Leikkimielisellä Niksivoima-palstalla annetaan kriitikoksi aikovalle hiukan yllättävä neuvo: ”Ole ihminen, joka kertoo odottavansa Toropaisen uutta novellikokoelmaa niin kuin toiset pääsyä sydänleikkaukseen” (NV 1/98, 57). Jyrki Lehtolan niksi todentuu hyvin kritiikeissä. Niissä kirja on, tai sen pitäisi olla, käänteentekevä kokemus. ”Riisuin analyytikon liituraitapuvun, kirjallisuudentutkijan villapaidan, olin lukija, viittasin kintaalla sisälläni otsaansa rypistävälle kriitikolle, joka yritti saada äänensä kuuluviin”, Jyrki Vainonen kuvaa Bo Carpelanin Alkutuuli-teoksen aseistariisuvaa vaikutusta (NV 6/1993, 58). Naurettavuuden uhallakin kriitikot ovat tunnustaneet tunteitaan: ”Rakastettuni, Mestari Abulfathin elämä ja teot, on jo kanneltaan kaunis, ihana on sen nimiteksti ja silmiähivelevä sen pieni Basam Books -logo”. Tämän teoksen kohdalla Jouko Sirola ehdottaa itselleen kriitikon sijaan nimikettä ”Hän-joka-vain-hymyilee-typertyneenä-itsekseen”. (NV 3/97, 50.) 

Vanhoissa kritiikeissä runoteoksia arvotetaan suorasukaisemmin kuin nykyään. Helsingin Sanomien Tero Liukkonen toteaa 90-luvulla monestakin teoksesta ykskantaan, mistä se on kotoisin, ja vielä useammin, ettei se ole mistään kotoisin. Ahvenjärven Viivoitettu uni, 90-luvun kenties hienoin kotimainen kokoelma, ei mene läpi: ”Ahvenjärven esikoiskokoelmassa Hölkkä (1992) absurdi surrealismi saattoi vielä herättää hilpeitä mielikuvia. Nyt hän on vakavoitunut, ja epäilen, etteivät edes tavanomaiset 50 kotimaisen runokokoelman lukijaa viitsi kahlata kirjaa läpi.” (HS 31.12.1996.) Kari Levolan ja Jyrki Kiiskisen kokoama Ryhmä 92 -antologia saa niin ikään nuivan vastaanoton: ”Ryhmä 92:n lyriikassa kokemus lyödään pirstaleiksi, eikä paloista haluta saada mitään kokonaista. Sanat heitellään huiskin haiskin paperille, ja siinä se on: runo.” (HS 23.5.1992.) 

90-luvun kritiikeissä kiinnostuin erityisesti siitä, miten ympäristö tihkuu kriitikon lukukokemukseen ja lukukokemus ympäristön havainnointiin. Lukuhetkeä valottavat yksityiskohdat tuovat esiin lukemisen kokonaisvaltaisuuden, miten teokset merkityksellistyvät myös suhteessa ympäristöönsä. ”Luin Jouni Inkalan kolmatta runokokoelmaa Turussa, Apteekki-nimisessä ravintolassa eräänä lämpimänä iltapäivänä, telkesin ikkunan auki vapaan tuolin selkänojalla ja katselin Paavo Nurmen patsaan yli Aurajoelle. Merkitsin viivan tämän runon kohdalle: ’Pidän tästä tunteesta kun mikään/ ei ole sanomisen arvoista”, aloittaa Markku Paasonen kritiikkinsä Jouni Inkalan Pyhien seura -teoksesta (NV 5/96, 47). Säkeet muodostavat osan tuokiokuvan tyytyväisestä tunnelmasta, ikään kuin kriitikko katsoisi maisemaa niiden läpi. Joskus lukemista värittää mielentila ja teos syventää sitä: ”Synkkä mieliala on saartanut lukijan ja keskellä piiritystilaa hän saa käteensä kirjan, jossa maailma kaatuu päälle kerros kerrokselta. Painun syvemmälle tuoliini aivan kuin pitelisin tiiliskiveä käsissäni ja luen kirjaa hengästymiseen asti”, kuvaa Jouko Sirola Tomi Kontion Taivaan latvassa -teosta (NV 5–6/98, 96). 

Kritiikit kertovat nykyään harvoin siitä, missä tilassa tai mielentilassa kirjaa on pidelty. Näkökulma tulee esiin vain, jos teos on esineenä erityinen. P. Puntarpään Dandyiltain tarinoita -teoksen (Bokeh 2023) veitsellä avattavat sivut antoivat lukemiseen niin selvän sivumaun, että keskustelimme siitä ensimmäiseksi dialogikritiikissä Carlos Lievosen kanssa. Sen sijaan, kun kirjoitin erästä nippukritiikkiä Tuli & Savuun, nypin ensiluonnoksesta pois liian yksityiseltä tuntuneita huomioita: ”Luen ja imetän. Imeytyvätköhän säkeet rintamaitoon?” Virpi Alasen Kunnes luut iloiset työnsi merkityksensä imetystilanteeseen ja myös sai niitä siitä. 90-luvun teosarvioiden äärellä ajattelen, että ujostelin imetyskuvaston kanssa turhaan. Lukutilanteen sanoittaminen on eräs tapa kuvata teoksen toimintaa, sen tapoja vaikuttaa lukijan havaintoihin ja ajatuksiin.  

 

 

Runotekojen ja vihaisten vastineiden vuosikymmen

Jos 90-luvulla teosten valtavirta olikin juuttunut 50-lukulaiseen modernismiin, silloin tehtiin kauaskantoisia runotekoja. Runous uhkasi jäädä heitteille kustantamoissa, joten piti etsiä muita tapoja vaalia sen olemassaoloa: ”Siirtyköön kaduille ja klubeille, ja löytäköön itseensä uusia rytmejä ja tansseja. Meillä on liian kauan vallinnut painetun sanan ylenmääräinen kunnioitus”, päättää Jukka Koskelainen Nuoren Voiman pääkirjoituksensa vuoden 1992 numerossa 5. Vastausta rukoukseen ei tarvinnut odottaa kauaa. 

Ensimmäinen Tuli & Savun numero, jonkinlainen monistenippu, ilmestyi kesällä 1994 Down by the Laiturin runotapahtumaan. Kyseinen runoakti Turussa oli näin jälkikäteen nähtynä monin tavoin merkittävä. Siihen viitataan vielä Tapani Kinnusen esikoisteoksen kritiikissä vuoden -94 viimeisessä Nuoressa Voimassa: ”Laman aikojen ja elävien runojen yhteyttä ei ole tutkittu sillä päättäväisyydellä kuin esim. nuottakalastuksen viime vaiheita mutta ilmeistä on että liverunon aika on viimeisen päälle koittanut myös Suomessa”, kirjoittaa Markku Into (NV 6/94, 59). Kinnusen ääni ja karisma olivat tehneet vaikutuksen. Voisi väittää, että niin runouslehti Tuli & Savun kuin suomalaisen lavarunouden voittokulku alkoi vuoden 1994 Down by the Laiturista. Samoihin aikoihin aloitti myös Elävien runoilijoiden klubi. Se oli merkittävä 90-luvun hanke, joka loi pohjan nyt itsestään selviltä tuntuville runotapahtumille. 

”Kun teet yleisimpiä esseitä kirjallisuuden nykytilasta, käytä väkevää terminologiaa. Sellaiset käsitteet kuin kriisi, käymistila, riita ja kirjallinen sota antavat kuvan dynaamisesta alasta”, vinkkaa Jyrki Lehtola ironisesti, kuinkas muutenkaan (NV 1/98, 57). 90-luvun kirjallisuuskeskustelun silmiinpistävä piirre on kärkäs, taistelutermejä viljelevä tyyli. Nuoren Voiman Lukijalta-palstalla keskustellaan suorastaan raivoisin äänenpainoin. Vuonna 1996 Helena Sinervo kommentoi Jyrki Kiiskisen Ikaroksen perilliset -vuosikirjassa ilmestynyttä esseetä, jossa Kiiskinen esittelee päätoimittajakauttaan ja kokemuksiaan Nuoren Voiman Liitosta. Sinervo aloittaa säyseästi, tarkoitus on korjata muutama asiavirhe. Virheet ovat kuitenkin perustavanlaatuisia: Kiiskinen siteeraa häntä harhaanjohtavasti, antaa väärän kuvan Nuori Voima -lehden tekoa koskevista ristiriidoista, ottaa nimiinsä kunniaa, joka kuuluisi oikeammin toisille, ja: ”Pahinta on, että feministejä vihaava ja muita kärkkäästi feministeiksi leimaava Kiiskinen väittää toimintaansa sukupuolineutraaliksi ja moniääniseksi”, Sinervo ilmoittaa. Kiiskisen vastaus alkaa ”ite oot” -tyylillä, mutta hän käy kohta kohdalta arvostelun läpi, vastaa selväsanaisesti ja kiittää lopuksi Sinervoa ansiokkaista esseistä lehteen. Sinervon loppupuheenvuoro on tulikivenkatkuinen: ”Ei kannata syyttää lukijaa, jos jutun ns. ironia latistuu omahyväisyydeksi!” (NV 6/96, 46–47.) Hetken mietin, onko tuossa kyse taistelunäytöksestä, jonka kulisseissa Kiiskinen ja Sinervo ovat naureskelleet keskenään. Niin tai näin, keskustelu toimii esimerkkinä aikakaudelle tyypillisestä julkisesta draamasta. Vastineita kirjoiteltiin ja lankapuhelimet pirisivät. Jos Liukkonen Hesarissa lyttäsikin Ryhmä 92 -antologian tai Ahvenjärven uutuuden, perästä kuului tekijöiltä itseltään.

Voitko kuvitella hyvää runoutta, jolle tämä vuosikymmen ei anna mahdollisuutta? 

90-luvun tekijät eivät päästäneet toisiaan vähällä. Ehkä lama ja vuosituhannen vaihteen läheisyys sysäsivät kentän toimijoita pohtimaan, minkä kaiken pitäisi olla toisin tai valmista kun 2000-luku alkaa. Osa 90-luvun lopun pistävistä kysymyksistä kannattaa aika ajoin kaivaa naftaliinista: Voitko kuvitella hyvää runoutta, jolle tämä vuosikymmen ei anna mahdollisuutta? Jos kyllä, millaista se olisi? 

 

 

Ilkka Koposen alkusoitto

Silloin kun Jyrki Kiiskinen ja Helena Sinervo olivat tukkanuottasilla, telttailin vanhempieni kanssa ja kuuntelin sateen ropinaa, joka tuoreutuu nyt Ilkka Koposen Korvalehden äärellä: 

 

ja nyt sataa tihuuttaa, 

sateenvarjojen tummassa saatossa 

kuuletko kannen unettavan ropinan, 

keväisen telttakankaan laulun? 

(s. 77.) 

 

Korvalehti on rosoinen teos. Voi olla, että se on saanut minut puolelleen yksityisiä teitä pitkin. En ole enää varma ovatko runot itsessään hyviä, vai mikä minua vie uudelleen kokoelman ääreen. Telttailumuistojen lisäksi kenties traagisuuden tuntu, jonka postuumisti julkaistu teos herättää. 

Koposen kyky kiinnostua aidosti ihmisistä, siitä erityisesti pidän Korvalehdessä. Runot tarkastelevat ystävällisellä tarkkuudella niin savolaista juopporemmiä, väsynyttä vauvaperhettä kuin rakastetun vartaloa. Runoja ei läpäise mikään tietty asenne tai asento, ne vuoroin ihmettelevät, tietävät, ovat kyynisiä ja haltioituvat. Arvelen, että Koposen savolaistausta näkyy vivahteikkaassa maaseudun kuvauksessa. 

 

ämmä makaa portailla, ikkunat ja hampaat 

sisällelyötyinä, alapää on riisuttu paljaaksi, 

pakkasessa puutalo narahtaa turtana: 

”Piä vuan huolj omista asioistas.” 

(s. 13.) 

 

Jotkut runot, esimerkiksi yllä siteerattu ”Suo”, tuntuvat dokumenteilta. Niihin on rajattu paljon sanova, elävä hetki. 

Tunnistan teoksesta tukahduttavaa kunnianhimoa: ”turhaa yritystä saartaa se mitä en vieläkään ymmärrä”, miettii puhuja (s. 27). Mutta yrittäminen välittyy, vaikka Korvalehti vaikuttaa hiukan keskeneräiseltä. Hiomattomuus tekee siitä uteliaisuutta ruokkivan, siinä on asentoonsa jähmettynyttä potentiaalia. Harvoin olen tullut runoteoksen viettelemäksi, mutta tämä pääsee lähelle 90-luvun tyttöä minussa: ”Aukaisen sinulle oven, / naiselle joksi vielä vartut, / kohteliaisuus on haluun painettu etiketti” (s. 39). Varmasti olen seissyt jossakin valoisassa eteisessä jonkun kanssa noin, vai sittenkin vasta nyt tämän puhujan kanssa. 

 

 

Kuva: Juha-Pekka Kilpiö

Kirjat 

Ahvenjärvi, Juhani: Viivoitettu uni. Tammi 1996. 

Ketvel, Roo: Toisin. Like 1991. 

Koponen, Ilkka: Korvalehti. Nihil Interit 1998. 

Lahtinen, Seppo: Hammas. Nihil Interit 1998. 

Nordell, Harri: Veden kuvat. WSOY 1991. 

Peura, Annukka: Erotus. WSOY 1995. 

Silveri, Sini: Titaanidisko. Poesia 2020. 

Silveri, Sini: Haisee kaikkia tuoksuja. Khaos Publishing 2023. 

 

Kritiikit ja artikkelit 

Arnkil, Antti: Tuuliajolla eli 80-luvun Suomi-ilmiö. Nuori Voima 6/2000, 38–39. 

Blanchot, Maurice: Kuinka on kritiikin laita? Suom. Tarja Roinila. Nuori Voima 1/1998, 8–9. 

Huuhtanen, Sauli Kristian: Mihin katosi kapina eli mitä jäi käteen 90-luvun uudesta runoudesta. Tuli & Savu 4/1999, 12–17. 

Inkala, Jouni: Runo liikkuu tutussa maisemassa. Nuori Voima 2/1992, 53.

Inkala, Jouni: Rivien välistä. Nuori Voima 4/1994, 63.

Into, Markku: Miehen äänet. Nuori Voima 6/1994, 59–60. 

Koskelainen, Jukka: Kriisi ja ilmestys. Nuori Voima 5/1992, 1. 

Lehikoinen, Tiina: Pääkirjoitus. Lehikoinen & Marko Niemi (toim.), Ikuinen kertosäe. Tuli & Savu -juhlakirja. Nihil Interit 2015, 8–11. 

Lehtola, Jyrki: Puolessa tunnissa kirjallisuuskriitikoksi. Nuori Voima 1/1998, 57. 

Liukkonen, Tero: Joka hetki uusi maailma. Helsingin Sanomat 17.11.1990. 

Liukkonen, Tero: Onko kirjallisuudella tulevaisuutta? Helsingin Sanomat 23.5.1992. 

Liukkonen, Tero: Sanojen hölkkä. Helsingin Sanomat 10.10.1992. 

Liukkonen, Tero: Kirjapalat. Juhani Ahvenjärvi: Viivoitettu uni. Helsingin Sanomat 31.12.1996. 

Mickwitz, Peter: Vierailulla: Havaintoja uuden suomen- ja ruotsinkielisen runouden muodollisista eroista. Nuori Voima 6/1994, 2–4.

Paasonen, Markku: Ei kuumaa, ei kylmää. Nuori Voima 5/1996, 47. 

Paasonen, Markku: Runoilija Markku Paasonen tarkastelee uuden kirjallisuuden ilmansuuntia. Helsingin Sanomat 13.11.1998. 

Raivio, Herman: Epäajanmukaisia tutkielmia. Nuori Voima 6/1996, 38. 

Roinila, Tarja: Ostoskärryt pelkkinä ostoskärryinä. Runo läheltä 2. Helsingin Sanomat 18.7.2004. 

Santanen, Eino & Henriikka Tavi: Neljä runoilijaa, kolme päivää ja nauhuri. Tiina Lehikoinen & Marko Niemi (toim.), Ikuinen kertosäe. Tuli & Savu -juhlakirja. Nihil Interit 2015, 124–145. 

Sinervo, Helena & Jyrki Kiiskinen: Lukijalta. Nuori Voima 6/1996, 46–47. 

Sirola, Jouko: Mestarin moninaiset elämät. Nuori Voima 3/1997, 50. 

Sirola, Jouko: Kontio kuoriutuu muodosta. Nuori Voima 5–6/1998, 96. 

Säntti, Maria: Kokemuksien galleria. Nuori Voima 1/1996, 44. 

Vainonen, Jyrki: Runoromaani vai romaaniruno vaiko nuori Werther? Nuori Voima 6/1993, 57–58. 

Valkonen, Tero: Erikoinen esikoinen. Tomi Kontio & Johanna Venho (toim.), Motmot. Elävien runoilijoiden klubin vuosikirja 1999. WSOY 2000, 133–134. 

 

Saara Laakso on helsinkiläinen kirjoittaja.