Esa Mäkijärvi pyrkii pitkässä esseessään tarjoamaan tarkan ja neutraalin kuvan tuotteliaasta ja äärimmäisyyksien Yukio Mishimasta. Mutta onko se edes mahdollista ristiriitaisen kirjailijan kohdalla?

Yukio Mishima saattoi olla, kuten The New York Timesissa väitettiin syyskuussa 1985, äärioikeistolainen fanaatikko, joka tahtoi tulla poliittiseksi marttyyriksi, traumaattisen lapsuuden synnyttämä kaistapää, jolla oli homoeroottinen ja pakkomielteinen suhde kuolemaan, sekä narsistinen taiteilija, joka ei kestänyt ajatusta vanhenemisestaan.

Hän ehti kuitenkin julkaista arviolta neljäkymmentä romaania, viisikymmentä näytelmää, 25 novellikokoelmaa ja 35 esseekokoelmaa, yhden libreton ja elokuvakäsikirjoituksen. Luvut ovat suuntaa antavia, eikä niitä pidä tuijottaa liikaa. Mainittuun romaanilukuun ei nimittäin sisälly esimerkiksi Mishiman tilauksesta kirjoittamia jatkokertomuksia.

Oliko Mishima teräväkielinen öykkäri ja moniongelmainen mies, jolla ei jatkuvasta ja huomiota herättäneestä uhostaan huolimatta ollut tarjota kunnollisia ratkaisuja Japanin ongelmiin? Kyllä, osaltaan, mutta asia ei ole näin yksinkertainen, eikä kirjailijaa ole muutenkaan hedelmällistä käsitellä vain kapeasta psykologisesta näkökulmasta. Yksinkertaiset selitykset ovat liian helppoja.

Toisaalta vastaani ei ole tullut ainuttakaan hänen romaaniaan, jonka päähenkilö ei olisi hänen jonkinlainen omakuvansa. Sellaisiakin tosin varmasti löytyy, sillä onhan hänen tuotantonsa niin valtava, mutta Mishiman proosaa voi silti pitää malliesimerkkinä klassisesta psykologisesta fiktiosta, jossa todellinen toiminta ei tapahdu hahmojen ulkopuolella, vaan heidän sisällään.
Hänen tekstinsä uhkuvat raakaa voimaa ja pimeää energiaa, mitä hän ei joko osannut tai halunnut suitsia.

Naoki Inosen ja Hiroaki Saton japanista englanniksi käännetty elämäkerta Persona (2017) on toiminut tämän esseeni tärkeänä lähteenä. Personan tekijät toimivat tosin hieman erikoisesti, kun japanilaisen alkutekstin luonut Inose sai kumppanikseen Saton, joka englanninsi tekstin ja lisäsi sekaan huomioitaan. Ratkaisu toimii kuitenkin mainiosti ja teoksen esitys Mishimasta on varsin kattava.

 

Kirjailija puristuksissa idän ja lännen välissä

Atomipommien jälkeiset vuosikymmenet olivat Japanissa paitsi kiihkeän jälleenrakentamisen ja voimakkaan talouskasvun myös kulttuurin kulta-aikaa. Maa länsimaistui, mikä näkyi muun muassa elämäntapojen muutoksena ja arjen kaupallistumisena, mutta pyrki samalla säilyttämään omaleimaisuutensa.

Kirjallisuus oli avainasemassa ja aitiopaikalla käsittelemässä käynnistynyttä murrosta. Japanissa tuotettiin kahmalokaupalla hyvää kirjallisuutta, mutta eräs taitavimmista ja erikoisimmista uusista sanankäyttäjistä oli Yukio Mishima, jonka koko julkinen elämä oli päättymätöntä performanssia.

Mikä kuitenkin merkittävintä, vuonna 1948 ensimmäisen romaaninsa julkaissut (mutta sitä ennen esimerkiksi lehdissä tekstejään julki saanut) Mishima oli japanilaisista kirjailijoista kenties ainoa, joka käsitteli täysin pelottomasti ja ahdistavan suoraan psykologisia ongelmia, jotka toinen maailmansota oli aiheuttanut. Hän ammensi teksteihinsä materiaalia ympäristöstään ja omasta elämästään ja kirjoitti tunnustuksellisesti ennen kuin se oli muodissa.

Terttu Rajala nostaa perusteellisessa artikkelissaan ”Mishima Yukion kirjallisuuskäsitys: dialogi Nihon Rōmanhan kanssa” (2016) esiin kirjailijan läheisen suhteen romanttisten japanilaisten kirjailijoiden ryhmään, Nihon Rōmanhaan. Sen jäsenet vastustivat materialistisia arvoja ja vaalivat hengellisyyttä, mihin osaksi taantumuksellinen Mishima samaistui.

Romantikot rakensivat identiteettinsä erilaisuuden varaan. He haastoivat kapitalistiset ja kommunistiset vaikutteet pitäen molempia turmiollisina. Tiukkasääntöinen klassinen kirjallisuus ja sen seremoniallinen keisarillinen instituutio olivat heille kulttuurin peruskiviä. Esi-isien kunnioittaminen ja kulttuurin parhaiden saavutusten vaaliminen oli heille tärkeää. He olivat kuitenkin valikoivia, kuten kulttuuriteoreetikot aina ovat.

Mishiman tuotannosta voi Rajalan mukaan löytää runsaasti viittauksia Nihon Rōmanhaan. Mishima ei enää kypsyttyään ollut kaikesta samaa mieltä sen jäsenten kanssa, mutta kunnioitus sitä kohtaan säilyi hänen kirjoituksissaan loppuun asti. Romantikot olivat huolissaan Japanin ottamasta suunnasta ja muun muassa epäilivät sen armeijaa. Etenkin ”ryhmän kritiikki yksilöllisyyttä ja rahan valtaa vastaan sekä heidän vastenmielisyytensä modernisaatiota kohtaan heijastuu, paradoksaalista kyllä, myös Mishiman tuotannosta läpi hänen elämänsä, vaikka hänen suhteensa Nihon rōmanha-ryhmään ei ole yksiselitteinen.”

Kumouksellis-taantumuksellinen Mishima oli laajasti kiinnostunut kotimaansa kulttuurista ja sen ottamista monista muodoista. Hän korosti romantikkojen tavoin Japanin johdonmukaista historiaa ja sen suojaista sijaintia. Hän piti kotimaataan ikiaikaisena, vaikka se oli muiden kansallisvaltioiden kaltainen melko tuore kuvitelma, ja oli ylpeä sen poikkeuksellisuudesta, vaikka se olikin ottanut monessa mallia esimerkiksi Kiinasta.

Mishima lokeroidaan toisinaan saksalaisen aikalaisensa Ernst Jüngerin kaltaiseksi mielipuoliseksi fasistiksi, vaikka Mishima oli paljon muutakin kuin pelkkä kirjallinen muskelisankari epäilyttävine poliittisine mielipiteineen. Hänen mielestään Japanin nosti erilleen muista maista kyky muokata ulkopuolisia vaikutteita ja tehdä niistä omiaan. Mishiman tuotantoa merkitsevä nostalgia, kaipuu parempaan aikaan, oli luonteeltaan esteettistä. Hän paheksui sokeaa omistautumista rahalle, joka korruptoi japanilaiset ja sai nämä ottamaan mallia eurooppalaisista ja amerikkalaisista.

Muualta tulleiden tapojen muokkaus ei Mishimasta onnistunut, koska japanilaisista oli tullut luonteeltaan heikkoja ja kykenemättömiä ymmärtämään menneisyyttään. Mishiman mainitaan pitäneen kansallisesta kulttuurista huolehtimista niin tärkeänä, että hän kritisoi voimakkaasti oman aikansa Japanissa vallinnutta ajatusta kulttuurista jonakin harmittomana ja kauniina, kuten vettä pirskottavana suihkulähteenä julkisella paikalla. Miksi kulttuuri ei voisi olla jotakin voimakasta ja vaikuttavaa?

Samalla Mishima myös suri todistamaansa rappiota. Toista maailmansotaa seurasivat epävarmuus ja turvattomuus sekä tukeutuminen tyhjiin materialistisiin arvoihin. Mishima haikailitakaisin vanhoihin hyviin päiviin, mutta älykkäämmin ja perustellummin kuin jotkin meidän aikojemme populistiset poliitikot. Rajala kommentoi japanilaisen kirjallista ajattelua: ”Yksilön käyttäytyminen kriisiytyneessä yhteiskunnassa on teema, johon Mishiman teksti reagoi kurottamalla menneisyyteen ja muodostaen samalla sillan nostalgiseen kotiin, jota ei koskaan ollut tai joka oli vain kirjailijan mielikuvituksessa.”

 

Vaikea lapsuus

Mishima, oikealta nimeltään Kimitake Hiraoka, koki alakoulun opettajiensa valitseman kirjailijanimen mahdollisuutena syntyä uudestaan. Nimi otettiin käyttöön, kun kohteliaat opettajat halusivat säästää varhaiskypsää ja lehdessä julkaistua Kimitakea koulutovereittensa kiusaamiselta.

Kirjailijan vaikea lapsuus, josta on kirjoitettu runsaasti, muokkasi hänen persoonallisuuttaan ja hankaloitti sopeutumista ympäristön usein kohtuuttomiin normeihin. Kimitaken kasvuvuosia dominoi väkivaltainen ja neuroottinen isoäiti Natsuko, joka vei pojan vuosiksi vanhemmiltaan ja kasvatti häntä erikoisilla metodeilla. Hän ei esimerkiksi antanut Kimitaken urheilla, mennä ulos valoisaan aikaan, eikä leikkiä ikäistensä poikien kanssa. Vaativa isoäiti ajoi Kimitaken suurperheeseen kuuluneiden tyttöjen seuraan, joiden kanssa tämä leikki nukeilla.

Toisaalta isoäiti patisti Kimitakea myös lukemaan kirjallisuutta ja pakenemaan sen kuviteltuihin maailmoihin. Kimitake kehitti rikkaan, joskin sairaalloisen ja pakkomielteisen, mielikuvituksen, joka johti jo teini-iässä varsinaiseen vyöryyn kirjoituksia. Varhaiskypsän Kimitaken tekstit käsittelivät hänen lapsuutensa neurooseja ja merkitsivät yrityksiä parantua niistä. Hän tunsi osin isovanhempiensa vaikutuksesta syvää vastenmielisyyttä militaristista itsekeskeisyyttä ja modernia karkeutta kohtaan.

Kimitake kiinnitti paljon huomiota kielensä täsmällisyyteen ja onnistui luomaan pilkuntarkan tyylin, jonka kanssa kääntäjillä on ollut myöhemmin paljon tekemistä. Nuorena Kimitake tutustui muun muassa japanilaisiin klassikkoihin ja eurooppalaisista tekijöistä esimerkiksi Oscar Wildeen ja Rainer Maria Rilkeen. Kielitaitoinen Kimitake opiskeli ranskaa, saksaa ja englantia ja hallitsi ne tarpeeksi hyvin pystyäkseen pian tutustumaan länsimaisiin suosikkeihinsa alkukielellä.

Kimitakella oli nuorempi sisar Mitsuko, joka kuoli lavantautiin 17-vuotiaana, ja nuorempi veli Chiyuki. Isä Azusa oli konservatiivinen byrokraatti, joka sai Kimitaken takaisin kasvatettavakseen 12-vuotiaana ja käytti arveluttavan erilaisena pitämäänsä poikaan metodeja, joissa voidaan nähdä merkkejä militarisoitua Japania ainakin alitajuisesti vaivanneesta sadismista. Azusa oli tuhlannut perheen rahat epäonnistuneissa liiketoimissaan ja pyrki varmistamaan, että Kimitake menestyisi taloudellisesti.

Vanhasta samuraiden ylipäällikköstä tiettävästi polveutunut lapsi tunsi vaistomaista vetoa bushidōa eli kokoelmaa muinaisten miekkamiesten elämänohjeita kohtaan, mutta ei varsinaisesti opetellut sitä. Isä Azusa ei kuitenkaan hyväksynyt Kimitaken herkkyyttä, naismaisuutta ja mieltymystä kirjoihin, vaan piti niitä tuhoon johtavana hömpötyksenä. Kotiäiti Shizue oli ymmärtäväisempi ja tuki poikaa esimerkiksi kommentoimalla hänen kirjoituksiaan. Myöhemmin Azusa otti tavaksi murtautua lapsensa huoneeseen ja repiä hänen varhaisia käsikirjoituksiaan, mikä pahensi varmasti nuorukaisen sulkeutuneisuutta ja vieraantuneisuutta. Hän kuvitteli kaikki ihmiset epäluotettaviksi salailijoiksi.

Nuorena Kimitake työskenteli tehtaassa, joka valmisti sodassa itsemurhaiskuihin käytettyjä lentokoneita. Sen jälkeen hän opiskeli Tokion yliopistossa lakia ja valmistui samasta yliopistosta kuin isoisänsä ja isänsä. Kimitakesta tehtiin kovaa vauhtia byrokraattia, ja tämä saikin pian viran valtionvarainministeriöstä. Siellä hän raatoi aikansa, kunnes hyväksyi japanilaisen kustantamon ehdotuksen ryhtyä kirjailijaksi. Niinpä hän pyysi isältään luvan jättää virkansa. Azusa pettyi poikansa päätökseen ja kantoi tälle kaunaa ainakin siihen asti, kunnes hänestä tuli rikas julkimo.

Ratkaisu oli osaltaan pakon sanelema. Kimitake oli palanut loppuun istuttuaan pitkään luennoilla päivisin ja kirjoitettuaan öisin. Tämä johtui osaltaan siitä, että hän joutui kirjoittamaan salaa isältään. Öisin kirjoittaminen jatkui myöhemminkin Mishiman jo ollessa kirjailija. Hän ei antanut itselleen armoa silloinkaan, kun oli ollut päivällä juomassa tai kuntoilemassa. Hän sulkeutui työhuoneeseensa joka yö, mikä selittää tuotannon mittavuutta.

Sodan aikana varttuneeseen sukupolveen kuuluvana kuolema oli Mishimalle jatkuvasti läsnä. Kutsunnat lähestyivät päivä päivältä. Ratkaisevan hetken koittaessa Mishimalla oli kuitenkin flunssa, jonka hänet tarkistanut sotilaslääkäri tulkitsi virheellisesti oireeksi tuberkuloosista. Mishima lähetettiin kotiin, jonne hän kiihkeää helpotusta tuntien ja varmalta menehtymiseltä säästyttyään säntäsi.

Hän kertoi nauraneensa onnelleen, mutta muisto rintamajoukosta hylkäämisestä muuttui pian katkeraksi. Isoegoisena miehenä Mishima ei voinut olla pitämättä Japanin elokuun 1945 antautumista, keisarin tammikuussa 1946 julkista luopumista jumalallisuudestaan ja maailmansodan virallista tuomitsemista toukokuussa 1947 omana syynään. Jos hän vain olisi kantanut kortensa kekoon ja käyttäytynyt miehekkäästi, Japani olisi ehkä pelastunut. Mishiman nationalismi oli valikoivaa: hän inhosi armeijaa mutta olisi halunnut kuolla rakkaan keisarinsa puolesta.

Päätelmä johti henkilökohtaiseen kriisiin ja sitä seuranneeseen sisuuntumiseen. Mishima päätti työskennellä jatkossa itseään säästelemättä sekä itsensä että maansa kunnian palauttamisen puolesta. Hänestä tuli vannoutunut Japanin puolustaja, vaikka hän käsitti maansa olemuksen toisin useimmat monet muut. Hän huomasi vaikuttuneensa syvästi heti sodan päätyttyä todistamastaan upeasta auringonvalosta ja tavallisesta perhe-elämästään, joka jatkui kuin mitään kauheaa ei olisi tapahtunut. Kontrasti sotilaallisen katastrofin ja hänen eteerisen elämänsä välillä oli niin suuri, että se muodosti hänen tulevan ajattelunsa pohjan.

Lapsuuden ikävät kokemukset johtivat Kimitaken kenties suurimpaan luomukseen, Yukio Mishimaan. Opettajat tosin keksivät nimen, mutta Mishima kehitti fiktiivisen minänsä teatraaliseen huippuunsa. Mishimasta tuli vuosien saatossa itsevarma maailmanmies ja pohjimmiltaan arkaa Kimitakea suojellut rooli, jota tämä itse näytteli. Lopulta Kimitakea ei enää ollut. Aluksi Mishima esiintyi vain pelottomana ja nerokkaana kirjailijana, mutta egon kasvaessa hän päätyi niin gangsterifilmien näyttelijäksi kuin kehonrakentajaksi, jonka veistoksellista ulkomuotoa ihailtiin. Kimitake mursi menneisyytensä kahleet ja syntyi uudelleen Mishimana.

Erään naamion tunnustuksista muodostuu yhden tunkkaisen ajanjakson tarkka ruumiinavaus. Kirurgina toimiva Mishima näki jo tässä vaiheessa ympärilleen paremmin kuin muut. Hän todisti Kochanin kautta, että yksityisillä haluilla ei ollut sijaa militaristisessa Japanissa ja sen kansallisten fetissien keskellä.

Hittiteos Erään naamion tunnustuksia (1949)

Mishima ehti julkaista joukon sekalaisia juttuja ennen kuin hänen läpimurtoromaaninsa Erään naamion tunnustuksia (1949) julkaistiin. Pätkä romaanista julkaistiin Veikko Polameren toimittamassa kokoelmassa Shōsetsu – Japanilaisia kertojia (1983), mutta harmillisesti romaania ei ole suomennettu kokonaan.

Rajoja rikkova Erään naamion tunnustuksia aiheutti ilmestyessään kirjallisen skandaalin ja teki luojastaan kansainvälisesti tunnetun, vaikka hän oli sen ilmestyessä vasta 24-vuotias. Tunnustuksellisessa ja omaelämäkerrallisessa romaanissa Kochan-niminen herkkä nuorukainen, joka muistuttaa läheisesti Kimitake Hiraokaa, kasvaa kovassa ja huumorintajuttomassa yhteiskunnassa. Kochan on ruumiiltaan ja mieleltään heikko homoseksuaali, jota muut kiusaavat ja käyttävät hyväkseen tai suhtautuvat muuten kylmästi. Kochanin lapsena alkanut eristäytyminen ja katkerat aikuisuuden kokemuksensa johtavat kieroutuneisiin ajatuksiin seksistä, väkivallasta ja kuolemasta. Niistä oli kiinnostunut Erään naamion tunnustusten todellinen kirjoittajakin.

Kochan ei löydä patoumilleen purkautumistietä, vaan joutuu pitämään ne visusti salassa. Kirjan tapahtuma-ajan Japanissa homoseksuaalisuus on täydellinen tabu. Sosiaalinen paine saa Kochanin tuntemaan hirvittävää häpeää. Hän ihailee ja kadehtii fyysisesti hyväkuntoisia miehiä, aivan kuten luojansa Mishima, joka oli Kochanin tavoin nuorena heiveröinen. Kochan, jonka uskottavuutta Mishima paransi omilla kokemuksillaan, joutuu kätkemään perverssit fantasiansa ja käyttämään sosiaalista naamiota tullakseen hyväksytyksi vanhoillisessa elinympäristössään. Hän kuvittelee muiden toimivan samoin ja pitää jokapäiväistä elämää valheellisena teeskentelynä.

Erään naamion tunnustuksia, Mishiman toinen romaani, on vaikutukseltaan sähköistävä ja sanomaltaan terävä. Se toimii sekä viihteenä että taiteena, mikä selittää sen kestävän suosion. Arvostettu brittiläinen Penguin Books otti siitä pokkaripainoksen niinkin hiljattain kuin vuonna 2017. Kirjan perusajatukset ymmärtää helposti, mutta siinä on myös syvempiä tasoja. Päähenkilö kasvaa äärioikeistolaisessa Japanissa ja elää machoilevan sotilaskulttuurin keskellä. Herkälle miehelle ei ole siellä tilaa.

Kun sota syttyy ja Kochan määrätään kutsuntoihin, hän ottaa tiedon vastaan helpottuneena. Hän voi viimein lopettaa piilottelun. Kochan unelmoi sankarillisesta kuolemasta taistelukentällä, mutta toivoo samalla pääsevänsä pälkähästä junailemalla itselleen vapautuksen armeijasta lääketieteellisin perustein. Vastakkaiset pyrkimykset repivät häntä rikki ja estävät häntä tulemasta kokonaiseksi. Kochan leikittelee hänestä välittävien ihmisten tunteilla ja osoittautuu parantumattomaksi sadistiksi, joka purkaa pahaa oloaan toisiin. Hänen ilkeytensä on kuitenkin lähinnä hänen ympäristönsä tuote, ei synnynnäinen ominaisuus, mikä tekee hänestä inhimillisen.

Erään naamion tunnustuksista muodostuu yhden tunkkaisen ajanjakson tarkka ruumiinavaus. Kirurgina toimiva Mishima näki jo tässä vaiheessa ympärilleen paremmin kuin muut. Hän todisti Kochanin kautta, että yksityisillä haluilla ei ollut sijaa militaristisessa Japanissa ja sen kansallisten fetissien keskellä. Edelliset pitäisi unohtaa, mihin voimakkaasti tunteva ja itsensä maailman keskipisteeksi nostava Kochan ei pysty. Mishiman teos provosoi, mutta tehokkaasti ja vailla monille nuorille kirjailijoille tyypillistä epävarmaa teennäisyyttä. Hän oli jo parikymppisenä kirjoittajana itsevarma ja omaperäinen. Perusteettoman matkimisen sijaan hän kulki etenkin aiheittensa puolesta rohkeasti omaa tietään välittämättä yleisestä mielipiteestä ja tuli luoneeksi jotakin kestävää.

Kochanin haaveet kasvavat vähitellen yhä verisemmiksi. Hänen märkä unensa on moraalittoman ja valheellisen Japanin tuhoutuminen sodassa, mitä ei kuitenkaan tapahdu. Erään naamion tunnustuksia ei ole jälkiviisaasta näkökulmasta luettuna läheskään niin raju kuin aikoinaan, mutta sen on helppo nähdä iskeneen moukarin lailla pian rauhan solmimisen jälkeen. Japanissa ei ollut nähty mitään sen kaltaista. Kriitikot ja lukijat nostivat Erään naamion tunnustuksia heti Japanin nykykirjallisuuden huipulle, vaikka kaikki eivät pystyneetkään lukemaan sitä punastumatta ja suuttumatta sen hävyttömyydestä. Mishima nostettiin jalustalle vahvaäänisenä lupauksena, jolta oli lupa odottaa suuria.

Monet nykyjapanilaiset pystyvät joka tapauksessa samaistumaan Kochanin tuntemuksiin oman todellisen luontonsa piilottelusta, vaikka kokemukset eivät olisikaan yhtä rankkoja. Mahdolliset ongelmat, joihin erilaisuus ikävä kyllä lasketaan, lakaistaan Japanissa edelleen helposti maton alle, sillä vaikenemisen valitseminen on itsensä ja muiden nolaamisen välttämiseksi yleensä helpointa. Mishima hyökkäsi tätä vääränä ja jopa kohtalokkaana pitämäänsä tapaa vastaan. Hän puhui suunsa puhtaaksi, kun useimmat hänen aikalaisensa pysyivät hiljaa ja painoivat häpeissään päänsä.

Viimeisin Mishima-suomennos Kunnia on katkera juoma ilmestyi niinkin kauan sitten kuin vuonna 1971. Monta hyvää romaania on jäänyt kääntämättä, vaikka Mishima puhuttelisi teemojensa puolesta yhä.

Yksityistä ja yleistä

Mishima oli naimisissa ja hänellä oli kaksi lasta. Liitto hyvään sukuun kuuluneen Yokon kanssa perustui tiettävästi enemmän laskelmointiin kuin rakkauteen, mikä oli tosin yleisempää 1950-luvulla. Yoko viihtyi taustalla mutta oli voimakastahtoinen ja terävä nainen. Hän myös huolehti miehensä maineesta tämän kuoleman jälkeen.

Yoko kielsi tiukasti Mishiman olleen bi- tai homoseksuaali, vaikka tämän miessuhteet olivat yleisessä tiedossa ja näkyivät myös tämän kirjoissa. On kuitenkin edelleen hieman epäselvää, mitä Mishiman seksisuhteet saman sukupuolen edustajien kanssa hänelle merkitsivät, sillä jopa hänen ystävänsä kuittasivat ne pelkiksi roolileikeiksi ja kirjalliseksi taustatyöksi. Mishiman varhaisessa romaanissa Forbidden Colors (1953) kuuluisa kirjailija Shunsuke tapaa komean nuoren miehen Yuichin. Naisia vihaava Shunsuke aivopesee naimisissa olevan Yuichin ja kehottaa nuorukaista tavoittelemaan suhteita miesten kanssa. Mishima vieraili homobaareissa työstäessään romaaniaan. Tavoitteena oli saada kirjasta mahdollisimman uskottava. Joka tapauksessa hänen suhtautumisensa homoseksuaalisuuteen oli melko myönteinen.

Niin tai näin, Mishima piti ruumista ja mieltä yhtä tärkeinä. Hän ihaili lihaksikkaita miehiä ja kuntoili itselleen veistoksellisen vartalon. Hän harrasti kehonrakennusta, karatea ja perinteistä miekkailulaji kendōa. Siinä missä Mishiman varhaisten romaanien päähenkilöt olivat mieleltään ja ruumiiltaan heikkoja, hänen hahmonsa muuttuivat ennen pitkää voimakkaammiksi. Machon maineesta julkisuudessa nauttinut Mishima pääsi omasta fyysisestä heiveröisyydestään harrastamalla runsaasti liikuntaa. Hän kannatti nietzscheläistä vahvojen valtaa, eikä hyväksynyt herkkyyttään sen enempää kuin heikkouttaan. Romaaneista tuli leikkikenttä, jossa kirjailija sai toteuttaa vapaasti fantasioitaan, liittyivät ne sitten seksiin, väkivaltaan tai kuolemaan.

On melko yleistä pitää viimeiseksi tosimieheksi itsensä määritellyttä Mishimaa naisvihamielisenä, mutta tulkinnassa on syytä ottaa huomioon se, ettei kirjailija tarkoittanut feminiinisyyttä toistuvasti kritisoidessaan pelkästään sukupuolta, vaan ennen kaikkea aikakautta, kuten Rajala huomauttaa. Liikkuessa tapahtunut hikoilu ja kirjoittamisen ankara henkinen ponnistelu erottivat hänet omasta mielestään Japanin pullamössösukupolvesta, joka sai kaiken valmiina, eikä ollut valmis ponnisteluun ja uhrauksiin.

Kirjailija kommentoi vähän ennen menehtymistään The New York Timesille antamassaan haastattelussa olleensa nuorena innoissaan haavoittuneista ja negatiivisista henkilöistä, koska ei ymmärtänyt kopioineensa heidät länsimaisesta kirjallisuudesta. Vanhemmaksi tultuaan hän yritti tietoisesti kirjoittaa voimakkaammista ja positiivisemmista hahmoista, mutta harmitteli tehtävän vaikeutta. Modernia aikaa oli hänen mielestään hankala käsitellä hyvässä valossa. Niinpä hän takertui yhä epätoivoisemmin japanilaiseen perinteeseen, eli ennen 1800-luvun puoliväliä maassa vallinneeseen henkeen, ja teki siitä myöhempien henkilöhahmojensa sisäisen voiman syyn.

Hän tavoitteli teksteihinsä klassista maskuliinista tyyliä ja mainitsi The New York Timesille esikuvikseen keskiajan sotilastarinat, 1400-luvun samurairunouden ja vanhat näytelmät. Niistä mallia ottamalla Mishima ajatteli pääsevänsä eroon harmittoman kauniista kirjallisuudesta, suihkulähteestä julkisella paikalla, ja onnistuisi käyttämään sanoja oikein. Hän ilmoitti haastattelussa puolittain vitsaillen olevansa Japanin ainoa kunnollinen kirjailija ja kritisoi jopa vanhaa senseitään (opettajaansa), nobelisti Yasunari Kawabataa, liiasta herkistelystä.

Mishima joutuisi nykyään useista ajatuksistaan feministien hampaisiin, ja syystä, sillä kaikki hänen mietteensä eivät enää tunnu lainkaan tuoreilta. Esimerkiksi voidaan nostaa Mishiman erääseen esseehen sisältyvä kulmakarvoja nostattava kohta. Rajala siteeraa suomentamaansa kohtaa: ”Japanissa ei ollut enää samuraita, talous oli elpynyt ja kaikkialla leijaili rauhanhenki: nuoriso oli kyllästynyt. Nykyään puhutaan jatkuvasti japanilaisten miesten muuttumisesta naismaisiksi. Se on tulosta amerikkalaisesta demokratiasta, ’naiset ensin’ -periaatteesta ja niin edelleen.”

Naisellisuuden parjaaminen oli vain yksi mishimalainen ristiriita lisää. Hän haukkui etenkin itsessään huomaamaansa herkkyyttä ja yritti epätoivoisesti päästä siitä eroon. Sitä paitsi naiset jäivät hänelle samanlaisiksi kummastuksiksi kuin hänen isoäitinsä Natsuko. Hänen tekstiensä naiset ovat yleensä idealisoituja, eivätkä yhtä uskottavia kuin pääsääntöisesti paremmin kirjoitetut miehet. Naisten yksipuolinen käsittely on hänen kirjallisuutensa säröjä.

 

Varhainen mestariteos Kultainen temppeli (1956)

Vaikka Erään naamion tunnustuksia oli energinen ja innostava, Mishiman kypsän kauden voi sanoa alkaneen vasta hänen romaanistaan Kultainen temppeli (1956). Kyse on tunnustetusta klassikosta, joka on muutamia hänen tuotannostaan kokonaan suomennettuja teoksia. Mishiman kääntäminen pääsi meillä aikoinaan kohtalaiseen vauhtiin, mutta tämän tulenarat poliittiset mielipiteet ja otsikoita aiheuttanut itsemurhansa saivat käännökset tyrehtymään. Viimeisin Mishima-suomennos Kunnia on katkera juoma ilmestyi niinkin kauan sitten kuin vuonna 1971. Monta hyvää romaania on jäänyt kääntämättä, vaikka Mishima puhuttelisi teemojensa puolesta yhä.

Kultaisessa temppelissä Mishima ei pyrkinyt niinkään shokeeraamaan, kuten Erään naamion tunnustuksissa, vaikka mukavuudenhaluisten lukijoiden odotusten ravistelu oli edelleen yksi hänen päämääristään. Kultaisen temppelin toteutukseen hän otti tyylillistä mallia Thomas Mannin romaanista Taikavuori (1922), ja toi samalla eurooppalaistyylistä pohdiskelua japanilaiseen sanataiteeseen.

Kultainen temppeli ei ole kuitenkaan pelkkää saksalaisten mestarin kopioimista, vaan jälleen yksi tekoajankohtansa ja -ympäristönsä täsmällinen kuva. Mishima käsittelee kirjassaan jälleen toisen maailmansodan jälkeistä epävarmuutta, mutta menee syvemmälle kuin aiemmin. Hän ei enää Kultaisen temppelin jälkeen ollut edes pahimpien kriitikoittensa silmissä pelkästään verta nenästään kerjäävä provokaattori, vaan myös vakava ajattelija.

Jos maailmasta on tullut kohtalokkaan ruma, romaanissa kysytään, mitä virkaa on enää täydellisellä kauneudella. Rajala selventää: ”Kauneuden ongelma on protagonisti Mizoguchin pääasiallinen pohdinnan kohde läpi teoksen, ja koska tämä tunsi itsensä kauneuden taholta nurkkaan ajetuksi, oli Mishiman tavoitteena kuvata rikollista taiteilijan symbolina.”

Kultainen temppeli perustuu todelliseen ja tunnettuun tapahtumaan, jossa mielenterveydellisistä ongelmista kärsinyt aloitteleva buddhalainen munkki poltti kiotolaisen Kinkaku-jin temppelin kultaisen paviljongin vuonna 1950. Keskiajalla rakennettu paviljonki oli Japanin tunnetuimpia maamerkkejä. Se oli selviytynyt katastrofeista, kuten amerikkalaisten pommituksista, ja sen tuhoutumisen aiheuttama kansallinen järkytys kiinnitti Mishiman huomion.

Kirjailija tutki rikosta huolellisesti ja tapasi myös sen tehneen miehen vankilassa, toimien hieman samoin kuin amerikkalainen Truman Capote tunnetussa dokumenttiromaanissaan Kylmäverisesti (1966). Japanilaisen ex-munkin tuomio lyheni tällä todetun skitsofrenian takia ja tämä vapautettiin 1955, samoihin aikoihin Kinkaku-jin uudelleen rakentamisen aloittamisen kanssa. Tuhopolttaja kuoli kuitenkin pian tämän jälkeen, eikä ehtinyt nähdä entiseen loistoonsa noussutta temppeliä tai sitä käsittelevää Mishiman romaania valmiina.

Mishiman kirja seuraa tosielämän käänteitä melko uskollisesti, mutta prosaisti höystää niitä vahvoilla fiktiivisillä mausteilla. Päähenkilö Mizuguchi kärsii sairaista mishimalaisista pakkomielteistä ja etsii tapaa vapautua niistä. Hän on myös pahan änkytyksensä vuoksi yksinäinen ja kiusattu. Hän haaveilee kostavansa kiusaajilleen. Vihan kohteeksi joutuu ensin naapurin tyttö Uiko. Mizoguchi on ihastunut häneen, mutta ei voi saada tyttöä omakseen ja siksi päätyy toivomaan tytön kuolemaa. Uiko menehtyy entisen poikaystävänsä väkivallanteon uhrina, minkä vuoksi Mizoguchi vakuuttuu, että hänellä on salaisia kykyjä. Tämä taas pahentaa Mizoguchin harhoja entisestään.

Änkytys erottaa Mizoguchin kanssaihmisistään peruuttamattomasti. Hän on etenkin läntisestä kirjallisuudesta tuttu klassinen ulkopuolinen, jollaiseksi myös Mishima mielsi itsensä. Älykäs ja vähätelty Mizoguchi ymmärtää tilanteensa romaanissa hyvin: ”Änkyttämiseni oli ilman muuta este minun ja ulkomaailman välillä. Ensimmäinen äänne ei tullut ulos hyvin. Se oli kuin minun sisäisen maailmani ja ulkomaailman välisen oven avain, eikä se avain ole kääntynyt helposti. Koska tavalliset ihmiset kykenevät vapaasti hallitsemaan sanoja, on sisäisen ja ulkoisen maailman välinen ovi avoinna niin, että tuuli voi puhaltaa sen läpi. Minulle se on täysin mahdotonta. Avain on kokonaan ruostunut.”

Mizoguchin isä saa poikansa vakuuttuneeksi siitä, että Kioton ylpeys Kinkaju-ji on kaunein rakennus maailmassa. Äärimmäisyyksiin taipuva Mizoguchi uskoo väitettä varauksetta ja muodostaa liiankin läheisen suhteen tähän näyttävään temppeliin. Normaali elämä pysyy päähenkilölle käsittämättömänä ja hän pitää sitä mielettömänä. Sen sijaan Mizoguchista tulee ulkopuolinen tarkkailija. Hän ei ryhdy kirjailijaksi, kuten Mishima, vaan päätyy isänsä sairastuttua viisaan buddhalaisen mestarin oppiin ja kokelaaksi kyseiseen Kinkaku-jin temppeliin.

Kun romaanissa eletään toisen maailmansodan aikaa, Mizoguchi odottaa, että pyhäkkö tuhoutuisi sodassa. Hän pettyy pahasti konfliktin päättyessä ennen aikojaan ja rakennuksen jäädessä pystyyn. Parantumattomista ristiriidoista kärsivä nuori mies uskoo saavuttavansa sisäisen rauhan vasta Kinkaku-jin ollessa tuhkana. Terttu Rajala avaa Mizoguchin motiiveja: ”Maailmansodan ja pommitusuhan aikana temppelin kauneus muuttuu vakuuttavammaksi kuin aiemmin, koska se saattaisi pommituksissa tuhoutua millä hetkellä hyvänsä. Mizoguchin sisäinen temppeli tuntuu kasvavan yhteen Kinkaku-jin tyhjyyden kanssa, koska hän katsoo temppeliä sen tulevista raunioista käsin.”

Buddhalaisuudesta turhaan lohtua etsivä Mizoguchi päätyy vertaamaan temppeliin itseään. Se vain teeskentelee erityistä, mutta on todellisuudessa tyhjä. Pyhäkön oikea luonto paljastuu vasta sen kadotessa maan päältä ja lakkaamasta ärsyttämättä kauneudellaan. Se jää aloittelevan munkin ajatuksissa aina toiseksi verrattuna totuuteen. Tämä liittyy buddhalaisessa ajattelussa tyhjyyteen ja fyysisen ympäristön käsittämiseen illuusioksi.

Tarinan ottaessa kierroksia Mizoguchin päättää myös polttaa häntä uniin asti seuranneen temppelin. Aie menee kuitenkin ensin mönkään, koska epäröivä Mizoguchi osoittautuu sittenkin liian mukavuudenhaluiseksi ja pelkää mahdollisen rikoksensa seurauksia. Hän ei ole vielä valmis uhraamaan itseään, vaan palaa nöyränä pyhäkköön. Kirja ei kuitenkaan lopu tähän, vaan saavuttaa viimeisillä sivuillaan Mishiman teoksille ominaisen väkivaltaisen huipennuksensa.

Kultaisessa temppelissä toimivinta on sen vahva kieli, joka välittyy hyvin myös suomennoksesta. Kieli tavoittaa kuumeisen levottomuuden, josta lukuisat atomipommien jälkeisessä Japanissa eläneet nuoret kärsivät. Mishimalaisella logiikalla vasta pois pyyhitty kauneus vapauttaa tuhoajansa piinasta. Vaikka Mishima valitsi luomisen, hän eli tuhoamisen unelmiaan todeksi kirjoituksissaan. Hänelle sanoilla oli voima tuhota. Vanha ja uusi kamppailivat hänessä rajusti, eikä edellinen aina voittanut jälkimmäistä. Mishiman romaanien hankalat päähenkilöt etsivät ulospääsyä ja löytävät sen äärimmäisistä teoista, kuten Mizoguchin esimerkki osoittaa.

 

Kilpiyhdistys keisari-instituution puolustukseksi

Mishima-tutkijoita on kampittanut se, että he ovat joutuneet varsinaisen kirjallisuuden lisäksi analysoimaan Japanin sotilaallista häpeää. Toinen maailmansota on Japanin lähihistoriassa niin paha häpeätahra, että etenkään sen kauheimmista tapahtumista, kuten Japanin armeijan Nanjingissä joulukuussa 1937 suorittamasta kiinalaisten siviilien joukkomurhasta, ei nousevan auringon maassa vieläkään mielellään puhuta.

Mishima koki hyvin henkilökohtaisesti moraalisen alennustilan, johon Japani oli joutunut laskiessaan aseensa ja nöyristellessään vihollistensa edessä. Hän korosti toistuvasti, ettei halunnut palata toiseen maailmansotaan johtaneeseen militarismiin. Sen sijaan hän halusi herättää henkiin teollistumisen melskeissä unohtuneen klassisen samuraihengen, joka perustui kunniallisuuteen ja pyhiin arvoihin. Ulkomaalaiset sekoittivat hänestä tuoreemman sotilaallisen kulttuurin ja samurait toisiinsa, kun taas Japanin byrokraattista armeijaa Mishima ei pitänyt arvossa.

Kirjailija puolusti keisarillista instituutiota ja korosti keisarin merkitystä japanilaisuudelle. Kyse ei ollut fanaattisesta henkilöpalvonnasta, vaan itse keisarin viran kunnioittamisesta ja sen nostamisesta esiin. Mishima ei ollut autoritaarisuuden ystävä. Hän arvosteli kuitenkin japanilaista demokratiaa, sillä piti sitä hyväveliverkostona, jossa kansalaisia ei kuunneltu. Šintolainen keisarinpalvonta oli siihen verrattuna terveempää.

Pisimmälle yhteiskunnallisessa toiminnassaan Mishima meni, kun hän perusti oman yksityisarmeijansa, Tatenokain (Kilpiyhdistyksen). Se oli omistautunut keisarillisen instituution suojelemiselle. Mishima haaveili vallankumouksesta ja samuraiden arvojen palaamisesta Japaniin, vaikka ymmärsi varmasti toiveittensa turhuuden ja kärsi fantasioistaan syvästi. Hänen kunnianhimollaan ja suuruudenhulluudellaan ei ollut Persona-elämäkertateoksen perusteella rajoja.

Tatenokaihin kuului sen ollessa suurimmillaan noin sata nuorta miestä. Naisia ei kelpuutettu mukaan. Hyväksytyt joutuivat käyttämään Mishiman suunnittelemia univormuja, marssimaan tahdissa ja tapailemaan yhdistyksen perustajan kirjoittamaa tunnuslaulua. He kävivät myös esimerkiksi karatetunneilla ja osallistuivat kerran vuodessa parin viikon mittaiselle harjoitusleirille Fuji-vuoren rinteillä.

Mishima sai kontaktiensa avulla miehilleen luvan terästää taitojaan Japanin itsepuolustusjoukkojen kanssa. Kilpiyhdistyksen sotilaat eivät kuitenkaan osallistuneet suoriin poliittisiin tai sotilaallisiin aktiviteetteihin, vaan olivat lähinnä valmiudessa pelätyn vasemmistolaisen vallankumouksen varalta, vaikka sitä ei koskaan tullut. Perusajatuksena oli yhdistää krysanteemi ja miekka (kiku to katana), Japanin kulttuurin herkempi ja voimakkaampi puoli. Mishiman ajatuksissa krysanteemi tarkoitti staattista muuttumattomuutta ja miekka dynaamista toimintaa.

Kilpiyhdistyksen koominen mutta toisinaan pelottava hääräys tuo mieleen yhdistelmän Hitler-Jugendia ja amerikkalaisia partiopoikia. Tatenokai liittyi todennäköisesti Mishiman mieltymykseen roolileikkeihin. Hänestä oli mukava esittää komentajaa. Samaan aikaan hän oli ahdistunut lammasmaisena pitämänsä maan hallituksen innosta tehdä yhteistyötä amerikkalaisten kanssa. Hänen aikansa poliitikot väittivät, että itsepuolustusjoukot ja Yhdysvaltojen kanssa solmittu turvallisuussopimus takaisivat rauhan. Mishima halusi tehdä jotakin konkreettista ja loi siksi yksityisarmeijansa, oli se kuinka typerä tahansa.

Life for Sale (1968) ilmestyi alun perin sarjana Japanin Playboyssa ja se käännettiin englanniksi vasta vuonna 2019. Teoksen uudesta tulemisesta kertoo myös Japanissa melko hiljattain otettu suosittu uusintapainos ja sen sovittaminen televisiosarjaksi vuonna 2018.

Poliittinen toiminta ja nihilistinen Kunnia on katkera juoma (1963)

Kirjailijan konkreettinen politisoituminen tapahtui 1960-luvun loppuun tultaessa, jolloin Japanissa kuohui esimerkiksi vihatun Vietnamin sodan ja yleisen radikalisoitumisen takia. Oikeisto ja vasemmisto, Japanissa tiukan linjan nationalistit ja vähintään yhtä vihaiset kommunistit, kamppailivat tulevaisuudesta. Demokratian säilymisestä ei ollut takeita.

Merkkejä Mishiman poliittisesta aktivoitumisesta oli näkynyt jo aiemmin. Romaani Kunnia on katkera juoma (1963, ilmestyi suomeksi 1971) on hänen nuoruuden ajattelunsa synkkä summa. Kirja seuraa murrosikäistä Noburo Kurodaa, jonka elämä on helvettiä tämän läntisiin tapoihin mieltyneen äidin Fusakon takia. Isä on häipynyt kuvioista. Kun Fusako tuo kotiin uuden isäehdokkaan, merimies Ryuji Tsukazakin, Noburo ihailee hyväkuntoista ja seikkailullisen oloista tuttavuutta ja toivoo tästä itselleen uutta roolimallia.

Noburo on siinä määrin vieraantunut äidistään, että katsellessaan tätä makuuhuoneesta löytämästään tirkistelyreiästä, hän ajattelee katselevansa tuntematonta ihmistä. Fusako ei ole tylsä kotiäiti, vaan hänen korostetaan tekevän yritteliäisyydellään enemmän rahaa kuin laiskempi kumppaninsa Ryuji. Fusakolla ei tosin ole pitkäjänteisiä tavoitteita, ja kaikki kunnolliset päämäärät jätetään kirjaa hallitseville miehille. Niinpä vaikka Noburon äiti saattaa olla vapaa miehisistä pakkomielteistä, hänen ei anneta kasvaa ja tulla hahmona kokonaiseksi.

Samaan aikaan Noburo kuvittelee Ryujin elämän täydelliseksi, sen olevan täynnä seikkailuja ja vaaroja. Yksinäinen poika kuuluu ikäistensä ajelehtijoiden muodostamaan nihilistiseen jengiin. He nostavat Ryujin jalustalle, koska eivät tiedä hänen sisäisestä epävarmuudestaan ja häntä piinaavasta juurettomuudesta. Ennen pitkää Ryuji aiheuttaa häntä palvoville nuorille pettymyksen luopumalla merimiehen urastaan ja muuttamalla pysyvästi Fusakon luokse. Ryuji ajattelee sitoutumisen olevan aikuinen valinta. Hän miettii saavansa itselleen rakastavan vaimon ja kunnioittavan pojan.

Ryujin sinänsä kypsä ratkaisu kehystetään kuitenkin Mishiman romaanissa epäkunnioittavaksi, suoraselkäisen toiminnan vastakohdaksi. Mishima kirjoittaakin poikien pyörittämän jengin murhaamaan vätykseksi osoittautuneen entisen merimiehen kostoksi hänen pelkuruudestaan ja nöyristelystään naisensa edessä.

Yllättävältä vaikuttavassa käänteessä ei ole Mishiman ajattelun tuntien mitään kummallista. Ryujin murhassa ei ole kyse pelkästä kylmäverisestä rikoksesta, vaan miehen menettämän kunnian palauttamisesta veriuhrin kautta. Ryuji toimii Noburon ja Mishiman silmissä tuomittavasti valitessaan helpomman tien. Meri symboloi tässäkin Mishiman romaanissa alkukantaista voimaa. Merimieheksi tulemisesta tahollaan haaveileva Noburo ei hyväksy todistamiaan muutoksia, jotka liittyvät Japanin länsimaistumiseen ja laiskistumiseen verrattuna aiempaan. Kehityksen ruumiillistuma Ryuji ei tunne kuuluvansa merelle eikä maalle, vaan ajelehtii elämässään ja suostuu siksi voimakastahtoisemman Fusakon pyyntöihin.

Jännitystarinan muotoon kirjoitettu romaani on jälleen yksi melko selkeä mishimalainen esitys Japanin surkeasta tilanteesta toisen maailmansodan jälkeen. Noburo ja hänen ystävänsä heijastelevat kirjailijan arvoja ja ajatuksia ja Futako ilmentää Japanin länsimaistumista. Ryujin kuolema palauttaa Japanin menetetyn kunnian, mutta katkeralla ja masentavalla tavalla. Paluu entiseen puhtauteen ei sen jälkeen ole mahdollista ainakaan muutamassa sukupolvessa.

 

Life for Sale, elämä myynnissä (1968)

Vaikka Mishima julkaisi runsaasti nihilististä omaelämäkerrallista proosaa, hänen palettinsa ei ollut pelkästään tumma, vaan hän käytti toisinaan enemmänkin värejä. Life for Sale (1968) ilmestyi alun perin sarjana Japanin Playboyssa ja se käännettiin englanniksi vasta vuonna 2019. Teoksen uudesta tulemisesta kertoo myös Japanissa melko hiljattain otettu suosittu uusintapainos ja sen sovittaminen televisiosarjaksi vuonna 2018. Mishiman monipuolisuus näkyy Life for Salessa. Vaikutteita vapaasti yhdistävä hullutteleva seikkailuromaanituo mieleen kioskikirjallisuuden, mutta älyttömyyden lisäksi siinä on myös yhteiskunnallisia ja filosofia teemoja.

Viihteellinen romaani ei ole Mishiman vakuuttavimpia, mutta osoittaa hänen kokeneen toisinaan halua kosiskella suurta yleisöä viihteellisemmin keinoin. Tästä todistaa eräs omaelämäkerroissa mainittu anekdootti. Kun nuorelta Mishimalta tivattiin, haluaako hän olla omaperäinen vai suosittu kirjailija, hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon. Toisaalta hän halusi myös epätoivoisesti kuulua bundaniin, Japanin kirjallisuuseliittiin. Bundan vierasti aluksi Mishimaa muun muassa hänen hävyttömyytensä ja taantumuksellisuutensa takia. Menestyksen kartuttua häntä ei enää voitu estää saamasta paikkaa eliittikirjailijoiden pöydässä.

New Statesmaninartikkelissa John Gray käsittelee Life for Salea pitkässä kriittisessä esseessään”Yukio Mishima’s dark fantasies of an imperial Japan” (2019), jonka sävy on kohdeteoksen kepeyden huomioiden perusteettoman synkkä. Gray mainitsee, miten Mishimaa kiehtoivat nuorena Charles Baudelairen ja Oscar Wilden kaltaiset teatraaliset tekijät, joiden mukaan kirjoittajan ei pidä tyytyä vain sommittelemaan sanoja paperille, vaan tehdä elämästä taidetta. Filosofi Friedrich Nietzscheltä taas Mishima omaksui ajatuksen voimakasluonteisesta yli-ihmisestä, joka on synnynnäisen erinomaisuutensa takia aina massojen yläpuolella.

Gray käsittää Mishiman tarkasti suunnitelluksi kokonaistaideteokseksi, joka kaikkinensa oli voimakas poliittinen vastalause Japanin kehitykselle. Mishimassa ruumiillistuvat artikkelin mukaan eräät viime vuosisadan globaalin kaupallisen kulttuurin pahimmista patologioista, kuten itsekeskeisyys, taipumus nihilismiin ja halu jättää itsestä jälki maailmaan väkivallalla. Gray syyttää Mishimaa epäjohdonmukaisuudesta: tämä haaveili voivansa palata samuraiden Japaniin, mutta viihtyi 1900-luvulla. Hän ei elänyt kuten opetti, vaan otti kaiken irti rahoistaan ja kuuluisuudestaan.

Kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen, ei edes siihen maanisesti pyrkinyt Mishima. Kulttuurierotkin vaikuttavat tulkintaan: Japanissa oman hengen riistämistä ei vieläkään pidetä yhtä tuomittavana kuin yleensä meillä. Kotimaassaan kirjailijan maine on tahraantunut lähinnä hänen liian oikealle siirtyneiden poliittisten mielipiteiden takia.

Kulutuskulttuurin satiiri Life for Sale seuraa varakasta tokiolaista mainosmiestä nimeltä Hanio. Tämä kyllästyy elämänsä näköalattomuuteen ja päättää tappaa itsensä. Päätös ei kuitenkaan liity millään tavalla kunniaan, kuten Mishiman itsemurhan tietäen kirjalta voisi olettaa. Mainosmies valitsee teon samalla tavalla kuin harkitsisi ostettavia tuotteita supermarketissa. Oman hengen riistämisessä epäonnistuttuaan mies ottaa lopputilin ja laittaa lehteen ilmoituksen: elämä myynnissä. Ostaja saa tehdä sillä mitä haluaa, mikä johtaa sarjaan absurdeja käänteitä. Päähenkilö muun muassa kohtaa naispuolisen vampyyrin, joutuu seksiorjaksi ja päätyy mafian jahtaamaksi.

Kun Hanio selviää näistäkin hengissä, hän pohtii tilannettaan. Hanio haluaa yhä kuolla, mutta ei enää miten tahansa, vaan pelkästään omilla ehdoillaan. Tästä huolimatta hän pysyy loppuun asti vätyksenä, jolle asema kuluttajana on sittenkin tärkeämpi kuin kohtalon ottamin omiin käsiinsä.

Life for Sale pohtii sitä, millainen elämä on lopulta elämisen arvoista. Haluammeko olla mainosmiehen kaltaisia palkkaorjia vai elää vapaasti? Entä mitä on vapaus? Mishima kritisoi hahmonsa kautta ihmisiä, jotka eivät uskalla elää, mutta pelkäävät sairaalloisesti kuolemaa. Gray kommentoi teosta siten, että Mishiman proosa kiinnostaa, koska se käsittelee hankalia kysymyksiä, joihin ei voi vastata tyhjentävästi. Essee kiteyttää Life for Salen teemat: ”Kaikki haluavat olla nykyaikaisia, mutta nykyaikaisena oleminen voi tarkoittaa kaikkea tai ei mitään.”

 

Saamatta jäänyt Nobelin kirjallisuuspalkinto

Mishimaa harkittiin kolmesti Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi, ensimmäisen kerran hänen ollessa vielä kolmekymppinen. Mishiman englannintaja Donald Keene hehkutti japanilaista joka käänteessä ja toimi samalla Nobel-komitean epävirallisena neuvonantajana. Mishima matkusti Tukholmaan ja veljeili paikallisten päättäjien kanssa, kuten The Japan Timesin artikkeli ”Mishima, Murakami and the Elusive Nobel Prize” (2015) paljastaa. Samoin Mishima kestitsi turhaan Ruotsin Japanin suurlähettilästä Karl Fredrik Almqvistiä. Turhautuessaan piinaavaan Nobel-odotukseen Mishima häipyi Japanista aina palkintohuuman ollessa kovimmillaan ja vältteli mediaa säästyäkseen antamasta kommentteja.

Vuonna 1968 soutanut ja huovannut Ruotsin Akatemia päätti viimein antaa tunnustuksen ensimmäistä kertaa Japaniin. Mishima pääsi jälleen loppusuoralle. Huomionosoitus meni kuitenkin Mishiman tukijalle ja ystävälle Yasunari Kawabatalle. Tämä johtui Persona-elämäkerran The Japan Timesiin arvostelleen Paul McCarthyn mukaan nimettömäksi jääneestä skandinaavisesta Ruotsin Akatemian jäsenestä, jolla ei ollut kunnollisia tietoja japanilaisesta kirjallisuudesta mutta joka vihasi Mishimaa tämän poliittisten mielipiteiden vuoksi. Tuntematon skandinaavi protestoi voimakkaasti fasistina pitämäänsä Mishiman valintaa vastaan ja vesitti näin tämän mahdollisuudet.

Mielenkiintoinen on myös englannintaja Keenen väite siitä, että yksityisarmeijaansa pyörittänyttä Mishimaa pidettiin joidenkin Nobel-päättäjien keskuudessa, käsittämätöntä kyllä, kommunistina. Oli tämä huhu totta tai ei, Mishiman seppelöimisen arveltiin olevan huono idea kylmän sodan ollessa kiivaimmillaan ja Mishiman poliittisten näkemysten ollessa joka tapauksessa arveluttavia.

Nuoren Mishiman ajateltiin ehtivän vielä voittaa Nobelin palkintonsa, ja niinpä se annettiin niukoista ja runollisista teksteistään tunnetulle vanhemmalle Kawabatalle. Kyse ei ollut vääryydestä, mutta Mishima kuoli oman kätensä kautta pian gaalan jälkeen. Suurin kirjallinen tunnustus jäi ikuiseksi haaveeksi. Vuonna 1968 hän kirjoitti silti sanomalehteen Kawabataa ylistäneen artikkelin ja kävi tämän kotona henkilökohtaisesti onnittelemassa voitosta. Yllättävin paljasts The Japan Timesissa japanilaisten kirjailijoiden Nobel-sotkuista on kuitenkin seuraava: ”Tuolloin [1968] ei ollut yleisessä tiedossa, että Kawabata oli itse asiassa pakottanut Mishiman kirjoittamaan viestin palkinnon tuomareille, suositellen vanhempaa kirjailijaa tunnustuksen saajaksi. Vastineeksi Kawabata antoi Mishimalle tukensa eräässä lakijutussa 1960-luvun alussa. Tilannetta monimutkaisti se, että Mishiman paljastettiin osittain haamukirjoittaneen yhden Kawabatan töistä, House of the Sleeping Beautiesin.”

Mishima oli lisäksi julkaissut Kawabatan kirjallisuutta käsitelleen esseekokoelman, jota voitiin pitää kädenojennuksensa vanhan mestarin suuntaan. Nobelin mentyä sivu suun Mishima kommentoi pessimistisesti, että hänen pahin kilpailijansa Kenzaburō Ōe (s. 1935) olisi seuraava japanilainen kirjallisuuden nobelisti – näin myös kävi vuonna 1994. Itsemurhan tehneen Mishiman esimerkin arvellaan puolestaan johtaneen Kawabatan omaan vastaavaan tekoon keväällä 1972. Elämäkerturi Takeo Okunon mukaan Kawabata näki Mishimasta painajaisia kaksi- tai kolmesataa päivää peräkkäin ja joutui tämän haamun piinaamaksi. Tuska ajoi Kawabatan henkilökohtaiseen ratkaisuun, ja johti tämän kuolemaan 72 vuoden iässä.

 

Kirjallinen testamentti The Sea of Fertility (1969–1971)

Päätettyään tappaa itsensä Mishima työsti kaikin voimin päätyötään, neliosaista kirjasarja Hōjō no Umia (1969–1971, ”Hedelmällisyyden meri”). Teossarjaa ei ole suomennettu, mutta se on käännetty englanniksi nimellä The Sea of Fertility. Siihen hän sisällytti ohjelmansa Japanin pelastamiseksi. Yhtenäisen teoksen muodostavat osat Haru no yuki (”Kevätlumi”, 1969), Honba (”Karanneet hevoset”, 1969), Akatsuki no tera (”Auringonnousun temppeli”, 1970) ja Tennin gosui (”Taivaallisen olennon viisi rappion merkkiä”, 1971). Sitä pidetään Mishiman testamenttina, sillä tämä viimeisteli sarjan elämänsä viimeisenä päivänä.

Vähän ennen Mishiman kuolemaa suuri japanilainen tavaraloketju Tobu järjesti suositun häntä käsitelleen valokuvanäyttelyn. Siellä oli pahanteisesti esillä myös samuraimiekka, jota Mishima tulisi käyttämään itsemurhassaan. Mishima oli itse järjestämässä näyttelyä ja kirjoitti sen esittelytekstissä, että hänen elämänsä jakautui neljään jokeen: kirjoittamiseen, teatteriin, ruumiiseen ja toimintaan. Erityisen kohtalokas oli kommentti siitä, miten kaikki neljä jokea virtasivat ja päättyivät hedelmällisyyden mereen.

Vuonna 1970 Mishima tiesi tulleensa tiensä päähän. Hän hyödynsi The Sea of Fertilityssä kaikkea osaamistaan ja loi sen pohjalta vaikuttavan kirjallisen kokonaisuuden. Tetralogiasta ei tullut aivan sellainen kuolematon klassikko kuin tekijä tavoitteli, mutta se edustaa tyylikästä proosaa – ja ansaitsisi enemmän huomiota.

The Sea of Fertilityn hienous on osin jäänyt kirjoittajan näyttävän lopun varjoon. Romaaneja on tulkittu etenkin poliittisesti ja Mishiman epäsuosittujen yhteiskunnallisten ajatusten kanavana, vaikka ne tuntuvat pikemminkin asettuvan niitä vastaan. Terttu Rajala mainitsee, että Mishima aloitti kirjoittamaan päätyötään Japanin talouden ollessa nousussa 1960-luvulla. Uutta teollisuutta edistettiin aggressiivisesti vanhan maatalouden kustannuksella. Japanilaiset totuttelivat asumaan suurissa kaupungeissa ja niiden ahtaissa asunnoissa, mitä Mishima – muista kirjailijoista puhumattakaan – ei pitänyt terveellisenä verrattuna avarampiin maisemiin. Vieraantumista kuvattiin japanilaisissa romaaneissa melko paljon tuohon aikaan, mutta Mishiman teoksissa murrokseen ei sopeuduta, vaan sitä vastaan taistellaan ja sen edessä tuhoudutaan, mikäli paluu menneeseen ei ole mahdollista. Näin tapahtuu myös The Sea of Fertilityssä, vaikka sarjaa voi lukea myös lohdullisemmasta näkökulmasta.

Damian Flanagan harmittelee The Japan Timesissa Mishiman pääteokseen liittyviä tulkintoja, jotka ovat olleet parhaimmillaan virheellisiä ja pahimmillaan hysteerisiä. Jotkut ovat lytänneet The Sea of Fertilityn katteettomana toiveajatteluna. Mishima aikoi lyödä kunnianhimoisella eepoksellaan laudalta itse venäläisen klassikko Leo Tolstoin. Vuodet 1912–1975 kattava The Sea of Fertility ei kuitenkaan ole Tolstoin Sodan ja rauhan (1869) kaltainen historiallinen kertomus. Mishima seuraa Japanin lähihistoriaa, mutta heittäytyy filosofiseksi käsitellessään ajan roolia elämässä buddhalaisen jälleensyntymisen ajatuksen kautta.

The Sea of Fertilityn päähenkilö Shigekuni Honda joutuu kokemaan väkivaltaisen myllerryksen kourissa olevan Japanin monet vaikeudet. Hän on ensimmäisen osan alkaessa nuori, mutta elää vanhaksi ja todistaa läheltä maansa kasvukipuja. Tässä näkyy Mishiman hellimä ajatus siitä, että kaikki havaitsemamme on hetkellistä ja turhaa. Yritykset tavoitella onnea tai tyydytystä on tuomittu epäonnistumaan, mikä johtaa epätoivoiseen hetkellisen nautinnon tavoitteluun ja itsekeskeiseen raivoon, kun ihmiset syyttävät vaikeuksistaan toisiaan.

Buddhalaisessa perinteessä puhutaan samsarasta ja nirvanasta. Samsara tarkoittaa kärsimyksen maailmaa ja nirvana valaistumisen tilaa, jossa maallisilla huolilla, kuten samsaran ja nirvanan väkinäisellä erottamisella toisistaan, ei ole enää väliä. Jälkimmäinen tarkoittaa buddhalaisille ja Mishimalle yksinkertaisesti vapautta. Ikävä kyllä karma pakottaa useimmat syntymään uudestaan ja sykli alkaa alusta. Kierteestä vapautuu vain, jos ymmärtää maailman olevan illuusio ja päätyy tämän avulla nirvanaan.

Nämä hengelliset mietteet toimivat The Sea of Fertilityn liikkeelle panevana voimana, ja niistä Mishima haki lohtua ja voimaa elämänsä viimeisinä vuosina. Flanagan arvioi, että The Sea of Fertilityn kaksi ensimmäistä osaa, rakkaustarina ”Kevätlumi” ja 1930-luvun oikeistolaista poliittista aktivismia käsittelevä ”Karanneet hevoset”, olivat eniten kriitikkojen mieleen, koska ne ovat seuraajiinsa verrattuna realistisia ja selkeitä. Myös nobelisti Yasunari Kawabata nosti ”Kevätlumen” Mishiman mestariteokseksi Kultaisen temppelin rinnalle. Kolmatta ja neljättä osaa, ”Auringonnousun temppeliä” ja ”Taivaallisen olennon” viittä rappion merkkiä, pidetään sen sijaan hämärinä ja epäilyttävinä. Nämä paikoin jopa tieteiskirjallisuutta muistuttavat teokset sijoittuvat Thaimaahan, Intiaan ja lähitulevaisuuden Japaniin, eivätkä luultavasti vastanneet lukijoiden odotuksia Mishiman kerronnasta.

The Sea of Fertilityn keskeinen hahmo Honda on opiskellut tiiviisti buddhalaisuutta ja tuntee sen ajatukset teoreettisesti, mutta ymmärtää ne konkreettisesti vasta todistaessaan lapsuudenystävänsä Kiyoaki Matsugaen useita jälleensyntymiä, muun muassa äärioikeistolaisena radikaalina ja ihastuttavana thaiprinsessana. Honda yrittää suojella Kiyoakia, mutta epäonnistuu tässä aina uudestaan. The Sea of Fertilityn kauniisti kirjoitetussa huipennuksessa Honda tuntuu viimein ymmärtävän maallisen pyristelynsä turhuuden ja kokee olevansa valmis siirtymään nirvanaan.

Mishiman tapahtumarikkaita viimeisiä vuosia ja niiden aikana syntynyttä The Sea of Fertilityä on vaikea erottaa toisistaan, eikä niin kannata täysin tehdäkään, vaikka Flanagan The Japan Timesissa sitä toivookin. Mishiman merkkiteos edustaa syvällisempää ja terveempää ajattelua kuin mihin kirjailija kykeni perustaessaan yksityisarmeijansa ja vaatiessaan kansalaisia palvomaan keisarin virkaa. Vanhaksi elävän Hondan ja ennen aikojaan menehtyneen Mishiman kohtaloita voi verrata toisiinsa. The Sea of Fertilityn päätöksen, joka on merkitty Mishiman itsemurhan kanssa samalle päivälle, voi nimittäin tulkita siten, että nirvanan tavoittaminen onkin vain Hondan ikääntymisen synnyttämä houreinen kuvitelma. Kenties kaikki valaistumista myöten onkin harhaa? Mishima ei aikonut syyllistyä samaan virheeseen, vaan teki itsemurhan. Se oli hänen kenties vääristyneessä mielessään ainoa mahdollinen ratkaisu.

 

Viimeiset tunnit

”Ihmisen elämä on rajattu, mutta minä haluaisin elää ikuisesti.” Mishima kirjoitti nämä sanat viimeisenä aamunaan. Marraskuun 25. päivänä vuonna 1970 kirjailija koki viimeistelleensä elämäntyönsä, jonka huipennuksena toimisi loistava The Sea of Fertility -romaani, ja valmistautui kuolemaan. Hän sinetöi ja postitti viimeisen käsikirjoituksensa, minkä jälkeen hän pukeutui ennalta valitsemiinsa vaatteisiin – ruskeaan univormuun, päänauhaan ja valkoisiin käsineisiin – otti teroitetun samuraimiekkansa ja lähti näyttävästä länsimaalaiseen tyyliin rakennetusta kodistaan, josta hänen perheensä oli lähtenyt jo aiemmin.

Kadulla pelottavan rauhallinen Mishima, jonka henkiset joet yhdistyivät viimein konkreettisesti, ahtautui pieneen autoon yhdessä yksityisarmeijansa Tatenokain nuorten miesten kanssa. He terästäytyivät mielessään tulevaan.

On huomautettu, ettei edes Mishiman ihailema keisari ollut joka asiasta samaa mieltä hänen kanssaan. Kuitenkin kirjailijan ollessa niin karismaattinen kukaan ei uskaltanut nousta häntä vastaan ennen kuin oli liian myöhäistä. Miehet ajoivat Japanin itsepuolustusjoukkojen parakille erääseen Tokion keskeiseen naapurustoon. Siellä heillä oli sovittu tapaaminen Mishiman mieltyneen kenraali Kanetoshi Mashitan kanssa. Ennen päämajaan astumista miehet kirjoittivat vielä perinteiset kuolemarunonsa.

Mashita suhtautui epätavalliseen vierailuun leppoisasti. Hän varmaankin piti Mishimaa kätyreineen huvittavina harrastelijoina värikkäine univormuineen ja vanhanaikaisine teräaseineen, eikä edes kuvitellut heidän muodostavan uhkaa.

Kenraali otti eksentrisen joukon vastaan toimistossaan ja rupatteli sen johtajan kanssa. Hän ihaili Mishiman miekkaa pyytäen jopa kirjailijaa ottamaan sen esiin nähdäkseen paremmin miten terävä se on. Merkin antamisen jälkeen Tatenokain sotilaat ottivat Mashitan panttivangiksi ja estivät käytävässä seisoneilta vartijoilta pääsyn toimistoon. Mishima vaati parakin sotilaita kokoontumaan aukiolle, kuten he vastahakoisesti tekivät.

Kirjailija oli valmistellut heille innostavan puheen, jonka tavoitteena oli rohkaista heidät vallankumoukseen ja palauttamaan Japanin kunnia. Päämajan parvekkeella pauhanneen Mishiman sanat eivät kuitenkaan kantaneet hälyssä ja kunnollisen äänijärjestelmän puuttuessa pitkälle. Julkimo näytti varmaankin seremoniallisessa asussaan alokkaista typerältä – kuin olisi matkalla naamiaisiin tai historiallisen elokuvan kuvauksiin. Jotkut heistä yhtyivät Mishiman käsitykseen, että Japani oli poliittisen muutoksen tarpeessa, mutta pitivät häntä sen tuojaksi liian fanaattisena. Leikkiin kyllästyneet miehet, jotka olivat vapaaehtoisia ja kouluttautuneet vaatimattomammin verrattuna myös hyökkäysvalmiudessa olevaan perinteiseen armeijaan, ilkkuivat Mishimalle ja vaativat tätä lopettamaan pelleilynsä ja antautumaan.

Seitsemän minuuttia yritettyään Mishima luovutti ja palasi sisään. On erittäin epätodennäköistä, että hän olisi todella uskonut kumouksen voivan käynnistyä suunnitelmansa mukaan. Julkisen häpeän kohdattuaan Mishima istui toimiston lattialle ja työnsi miekkansa terän vatsaansa suorittaakseen samuraityylisen itsemurhan, joka on nykyään kielletty. Mishiman kituessa hänen toverinsa Masakatsu Moritan, jolla oli ollut homoseksuaalinen suhde kirjailijan kanssa, oli tarkoitus suorittaa teko loppuun katkaisemalla kärsivän kaula miekalla. Moritan epäonnistuttua ja tehtyä itsekin seppukuntoinen kätyri päästi Mishiman piinasta.

Se oli kummallinen loppu kummalliselle miehelle. Hänen itsemurhansa syitä on spekuloitu, mutta todennäköisesti kyseessä oli sekoitus narsismia ja aitoa häpeää Japanin tilanteesta, jota hän eritteli täsmällisesti The Sea of Fertilityssä. Hän oli pitkään tuntenut palavaa halua kuolla ja koki huolellisesti mietityn itsemurhansa toimivan vastaansanomattomana argumenttina arvojensa puolesta.

Mishiman laskelmoivuudessa on jotakin kylmäävää ja epäinhimillistä, mutta hänen sanataiteensa pimeä energia pitää otteessaan. Hän jatkoi omalla kierolla tavallaan samuraiperinteitä, vaikka tiesi niiden kuuluvan kaukaiseen menneisyyteen, johon ei ollut paluuta. Japani etääntyi sokaisevalla vauhdilla vanhoista arvoista ja länsimaalaistui. Samuraiden tie bushidōn unohtaminen oli Mishimasta vakava ongelma. Hän toivoi naiivisti, että sen voisi vielä palauttaa korvaamaan vallitsevia arvoja, materialismia ja yksilöllisyyttä.

Itsemurhan yhteydessä julkaistussa manifestissaan Mishima sätti maanmiehiään hengellisyyden unohtamisesta ja selkänsä kääntämisestä historialle. Samoja ajatuksia hän käsittelee The Sea of Fertilityssä. Mishima korosti, ettei haaveillut paluusta feodaaliseen aikaan, jolloin samurait elivät, vaan halusi ainoastaan saada kiinni sen ajan kunnollisista arvoista. Hänen mukaansa buddhalaisuus, Japanin oma uskonto šintolaisuus ja bushidō edustivat yhdessä kunnollista japanilaisuutta.

Mishima toivoi esimerkkinsä herättävän Japanin, mutta niin ei tietenkään käynyt, vaan elämä jatkui ilman tätä itsepintaista älykköä ja tämän omaperäisiä aivoituksia. Japani ei mennyt peruuttamattomasti pilalle eikä muuttunut täysin länsimaiden kaltaiseksi kulutusyhteiskunnaksi, kuten Mishima pelkäsi, vaan kehittyi omaan suuntaansa ja imi vaikutteita tutun valikoidusti.

Nostalgian nimeen vannoneelta kirjailijalta jäi ymmärtämättä, ettei kultaiseen menneisyyteen voi edes valikoidusti päästä. Mishima ei kenties ole sokean palvomisen arvoinen, vaikka onnistui kasvamaan poikkeukselliseksi persoonaksi ja raskaan sarjan taiteilijaksi. Hän eli Japanissa aikana, jolloin henkilökohtaisista ongelmista ei ollut soveliasta puhua, mutta hän ei tästä välittänyt. Itsemurha vapautti hänet taakastaan, mutta ei tehnyt Japanista parempaa paikkaa tai muuttanut oikein mitään.

Mikäli Mishima olisi jatkanut kirjoitustyötään ja unohtanut hourailunsa, hän olisi viime vuosisadan tärkeimpiä sanataiteilijoita ja ehkä myös nobelisti. Nyt hänen perintönsä on ristiriitainen. Samaan aikaan väkivaltainen kuolema oli hänelle pakkomielle, josta edes ajatus kirjallisesta menestyksestä ei saanut häntä luopumaan. Poliittisen muutoksen aikaansaaminen oli sekin toissijaista verrattuna hyvään kuolemaan, jota pidettiin samuraipiireissä jopa eräänlaisena taiteena.

Mishiman tuntenut Marguerite Yourcenar pitää esseessään ”Mishima: A Vision of the Void” (käännetty englanniksi vuonna 1981) tekijän tarkkaa koreografiaa noudattanutta itsemurhaa tämän varsinaisena mestariteoksena. Kirjailijan leski Yoko toivoi puolestaan yleisön keskittyvän miehensä kirjoihin. Tarkasteli sitten mitä puolta Mishimasta tahansa, hänen ehdoton omistautumisensa tehtävilleen tekee vaikutuksen ja ravistelee sovinnaista maailmaamme.

 

Lähteet

Yukio Mishima: Aaltojen pauhu (suomentanut Irmeli Nykänen, Otava 1960)
Yukio Mishima: Kultainen temppeli (suomentanut Sirpa Kauppinen, Otava 1966)
Yukio Mishima: Juhlan jälkeen (suomentanut Helvi Vasara, Otava 1966)
Yukio Mishima: Kunnia on katkera juoma (suomentanut Eeva-Liisa Manner, Otava 1971)
Veikko Polameri (toim.): Shōhetsu – Japanilaisia kertojia (Otava 1983)

Henry Scott-Stokes: The Life and Death of Yukio Mishima (Peter Owen Publishers 1975)
Yukio Mishima: The Sea of Fertility (Martin Secker & Warburg Ltd 1985)
Roy Starrs: Deadly Dialectics: Sex, Violence, and Nihilism in the World of Yukio Mishima (University of Hawaii Press, 1994)
Naoki Inose ja Hiroaki Sato: Persona: A Biography of Yukio Mishima (Stone Bridge Press 2017)
Yukio Mishima: Confessions of a Mask (Penguin Books 2017)
Yukio Mishima: Life for Sale (Penguin Books 2019)

”Everyone in Japan Has Heard of Him”. The New York Times 2.8.1970.
”’Mishima’: Film Examines an affair with death”. The New York Times 15.9.1985.
”Mishima: A Vision of the Void”. The New York Times 2.11.1986.
”Rereading: The Sea of Fertility tetralogy by Yukio Mishima”. The Guardian 3.6.2011.
”Revealing the many masks of Mishima”. The Japan Times 5.5.2013.
”Descending to the depths of Yukio Mishima’s ’Sea of Fertility’”. The Japan Times 22.8.2015.
”Mishima, Murakami and the elusive Nobel Prize”. The Japan Times 29.8.2015.
”Mishima Yukion kirjallisuuskäsitys: dialogi Nihon Rōmanhan kanssa”. Ennen ja nyt 18.11.2016.
”Yukio Mishima: Saints and seppuku”. The Japan Times 6.1.2018.
”Yukio Mishima’s dark fantasies of imperial Japan”. New Statesman 31.7.2019.