Ääni lähimenneisyydestä katsoo kirja-alan tulevaisuuteen

Kiiltomadon edellinen päätoimittaja Ville Hämäläinen palaa pohtimaan suomalaisen kirjallisuuskentän nykytilannetta sekä kulttuurijournalismia ja kritiikkiä sen osina.

 

Vaikka Kiiltomato-Lysmaskenin puikoista poistumisestani on vierähtänyt jo puolisen vuotta, olen seurannut paitsi lehden upeita uusia tuulia myös kulttuurialan tilaa, kuten tein päätoimittajakaudellakin. Kulttuurialan tuulet ovat olleet myrskyisiä, eikä kyse taida olla vain vuodenajalle tyypillisestä myräkästä.

Samoihin aikoihin, kun jätin päätoimittajan tehtävän seuraajille, maahan sorvattiin uutta hallitusta. Sitä mukaa, kun valtionvelasta tuli pääpuheenaihe, näytti selvältä, että kulttuuriala tuskin jää leikkausten ulkopuolelle.

Edellisen kerran ennustin alan lähitulevaisuutta, kun kävin läpi kirjallisuuspoliittista keskustelua vaalien alla: kun PISA-tulokset sakkaavat ja lukutaito heikkenee, kulttuuriala voitaisiin nähdä tähän haasteeseen vastaajana, mutta poliitikoilta tuskin löytyy osaamista, ymmärrystä tai tahtoa rahoittaa niitä kulttuurin osa-alueita, jotka osallistuvat työhön välillisemmin.

 

 

Kirja-alan materiaalinen murros

Viime keväänä keskusteltiin kirja-alan murroksista. Suomen Kustannusyhdistyksen vuositilastosta käy ilmi, että vuonna 2022 sähköiset formaatit ylittivät ensi kerran myynnin arvossa painetun kirjan. Tietokirjojen myynnin arvosta taas on viimeisen 18 vuoden aikana kadonnut peräti kolme neljäsosaa.

Tätä vauhtia näyttää siltä, että suomalainen tietokirjakustantaminen on vaarassa muuttua marginaaliseksi puuhasteluksi. Tilanne on hälyttävä, sillä missään muualla ei julkaista suomenkielistä tietoa ja sivistystä kuin Suomessa. Vaikka koulutettu väki voisikin kuluttaa englanninkielisiä pokkareita tai äänikirjoja, suomenkielisen tietokirjallisuuden kuihtuminen jättää laajat joukot tiedon ja sivistyksen ulkopuolelle.

Osallistuin viime keväänä Taideyliopiston avoimen yliopiston Kirjallisuuden tulevaisuuden tekijät -kurssille. Se tarjosi kurkistuksen kirja-alan realiteetteihin eri näkökulmista, alan murroksiin ja julkisuuden katvealueisiin.

Kirjallisuuden jakelun muutokset jäivät hyvin mieleen. Eräs kurssin vierailijoista esitti tietokirjallisuuden heikentyvään tilanteeseen ratkaisuksi äänikirjan kasvua. Mutta miten äänikirja taipuu esimerkiksi tieteen popularisointiin, kun tekstin lomassa tulee kyetä pyörittämään lähdeviitteitä tai esittämään informaatiota kaavioiden muodossa?

Äänikirja siis muuttaa sitä, mitä kirjoissa voidaan välittää ja mitä ei. Tämä ei ole äänikirjan kritiikkiä tai teknologiavastaisuutta vaan tosiseikka. Kirja-ala muuttuu, kun jakelu painottuu digitaalisiin kanaviin.

Tekijöiden näkökulmasta kilpailu kovenee, sillä kustantamot joutuvat miettimään entistä tarkemmin, mitä kannattaa julkaista. Kustantajista heikoimmassa asemassa ovat itsenäiset ja tietokirjallisuuteen erikoistuneet talot, jotka eivät tee katetta dekkareilla (ehkä tulevaisuudessa nekin tekevät sitä sitten vaikkapa true crimella, mene ja tiedä).

Lukijoiden näkökulmasta kyse on uhasta demokratialle. On toki olemassa vaihtoehtoisia tiedontuotannon ja -kuluttamisen tapoja, mutta podcastit, radio-ohjelmat ja dokumenttielokuvat eivät yhtä hyvin kuin kirjat syvennä ja popularisoi laajoja tietoaineistoja eivätkä tarjoa pysyvyyttä alustatalouden muutoksilta ja päivityksiltä.

Edellä mainitut uutuudenhohtavat tavat eivät myöskään saa yhtä koeteltua vastaanottoa. Jos Venäjästä julkaistaan heppoisen poleeminen tietokirja, sen puutteet voidaan osoittaa kritiikeissä. Jokaista podcast-jaksoa ei arvioida.

 

 

Tietämättömät ja taitamattomat

Oppositiopopulistinen kysymys lipeää sormistani ennen enempää harkintaa: mitä tekee hallitus? Nostaa kirjojen arvonlisäveron eurooppalaiseen kärkikastiin, kohdistaa leikkauksia valtion taiteilija-apurahoihin ja viimeisimpänä ehdottaa, että äänikirjojen lukijat otetaan lainauskorvausten osingolle. Toimet nakertavat suoraan ja välillisesti kirjailijoiden toimeentuloa.

Esimerkiksi ehdotus lainauskorvauksen laajentamisesta äänikirjojen lukijoille näyttää onnistuneelta lobbausoperaatiolta. Hesarin jutussa ja aiheesta käydyssä keskustelussa esiin ovat nousseet niin tekijänoikeuslain tekniset yksityiskohdat kuin kohtuullisuus: kirjailija saa varsin maltillisen ennakon, kun taas äänikirjan lukija saa kertakorvauksen tehdystä työstä.

Äänikirjaa ei ole ilman lukijaa, näyttelijöiden puoli muistuttaa, mutta ei kirjaakaan ole ilman taittajaa. Silti niitä osapuolia, joille maksetaan tehdystä työstä korvaus, ei kannata muistaa tekijänoikeudella ja siitä saatavalla tulolla. Kaikkein vähiten kirjoja on ilman kirjailijoita.

Äänikirjat, kuten sanottua, näyttäytyvät kirjailijoille potentiaalisena tulojen heikennyksenä ainakin painetusta kirjasta ja äänikirjasta saadun tulon vertailussa. Ääninäyttelijöille ne taas näyttäytyvät tulonsaannin mahdollisuutena. Kiistakin kohdistuu vielä lainauskorvauksiin, vaikka äänikirjojen lainausmäärät sinänsä ovat pieniä. Merkittävimmät tulopurot virtaavat lukuaikapalveluiden puolella, joita lainauskorvaus ei koske.

Jotain tarvitsisi alustatalouden aikakaudella tehdä. En tosin vakuuttunut Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytösen rohkeasta avauksesta: ”Kun lukija pitää ääni- tai e-kirjasta, hän voi antaa tippiä samaan tapaan kuin taksille tai ruokalähettipalvelulle. Parin euron tippi moninkertaistaa sen, mitä kirjailija saa teoksestaan.”

Toisin sanoen Hytönen ehdottaa ratkaisuksi kirjailijoiden heikkoon toimeentuloon prekaarin tilanteen vahvistamista. Jos kirjailija ei tippijärjestelmän jälkeenkään tienaa lukuaikapalveluilla, hän voi syyttää vain itseään. Miksi poliitikot korjaisivat yhden yhtä rakenteellista ongelmaa, jos kirjailija kerran jo voi ”moninkertaistaa” sen mitä teoksestaan saa?

Hallitus osoittaa poikkeuksellista tietämättömyyttä kulttuurialasta, mistä todistaa räikeä ristiriita tavoitteiden ja tekojen välillä. Hallitus ei ymmärrä, millaista työtä kirjallisuus- ja kulttuurialalla tehdään.

 

 

Arvostusta tarjolla

Keskimääräinen kulttuurilehden palkkio ei millään vastaa työmäärää, paneutumista ja osaamista, jota kriitikko laittaa tekstiinsä. Olen saanut todistaa tätä Kiiltomadon kriitikoiden kohdalla. Laatua ei ole tarvinnut kriitikoilta erikseen pyytää ja tivata, vaan se on ollut mukana jo ensimmäisissä tekstiversioissa.

Kulttuurijournalismi muistuttaa siitä, että raha on lopulta varsin mielivaltainen arvon merkitsijä: kuka tahansa konsultti saa kymmenkertaisen korvauksen pienemmästä työmäärästä, jonka lopputulos on kirjoitusvirheitä ja löysää ajattelua vilisevä slideshow.

Vaalien alla kävi selväksi, että poliitikoilta heruu kulttuurilehdille lähinnä arvostusta. Arvostus on roskavaluuttaa. Kun jokin on arvokasta, siihen ei tarvitse laittaa rahaa vaan arvostus ja sitä osoittavat eleet riittävät.

Kun Kultti ry. kysyi vaalien alla puolueilta kulttuurilehtituesta, eduskuntapuolueista vastasivat kokoomus, SDP, keskusta, vasemmistoliitto ja vihreät. Puolueilla oli eniten sanottavaa alv-kantoihin ja valeuutisten ehkäisyyn.

Niistä riittää puhetta siksi, että ne eivät liity yksinomaan kulttuurilehtiin, joista puolueet tietävät vähän. Sote-alan kyselyssä puolueet tuskin eksyisivät kertoilemaan, että sosiaalisuutta on myös jalkapallokatsomossa, koska sote-politiikasta kuuluu tietää toisin kuin kulttuuripolitiikasta.

Nykyiset oppositiopuolueet kannattivat kulttuurilehtituen nostamista, oikealle kallellaan olevat puolueet tuen säilyttämistä ennallaan. Tässä tilanteessa ei ole varaa, kuului isällinen vastaus oikealta.

Kantoihin ei vaikuttanut se, että kyselyssä taustatiedoksi tarjottiin lukuja Ruotsista ja Norjasta. Siellä kulttuurilehtiä tuetaan reilusti yli kahdella miljoonalla, Suomessa alle 800 000 eurolla. Tuen nostoon ei ole varaa, vaikka vajaa 800 000 euroa on pyöristysvirhettä pienempi osuus yhteensä 87,9 miljardin euron valtion budjetista.

Vertailua ei tarvitse tehdä vain vauraaseen Pohjolaan. Toimittaja ja kulttuurilehtien mediamyyjä Antti T. Kiuru osoittaa yksittäisten lehtien tasolla, miten erilainen tilanne on Virossa. Virolainen lehti voi saada valtiolta jopa 300 000 euroa. Suomessa edes laajalevikkisimmät lehdet eivät, ainakaan Kiurun kokemusten mukaan, pääse kymmenesosaankaan Viron esimerkistä.

 

 

Ymmärretäänkö kulttuurialan työtä?

Pitikö minun purkaa tuntojani kulttuuripolitiikasta vai kirjoittaa kohtelias jäähyväiskirje Kiiltomadon lukijoille? Tunnelmointia ja kiitoksia enemmän katson tarpeelliseksi käyttää tämänkin tilan kulttuurijournalismin toimintaedellytysten kuvaamiseen. En koe kulttuurijournalistina olevani minkään sortin edunvalvoja, mutta huomaan, miten vähän herrat Helsingin ymmärtävät olosuhteista, joissa kulttuuria ja kulttuurijournalismia tehdään.

Kulttuurialaan eivät vaikuta vain leikkaukset ja heikennykset OKM:n momenteilla, vaan sitä kurittavat myös yritykset pakottaa nykyinen työelämä entisaikojen tehdastyön ja kellokortin heiluttelun muottiin. Kun hallitus leikkaa työttömyysetuuksien ja asumistuen suojaosia, se tarkoittaa, että monen freelancerin työ muuttuu vähemmän kannattavaksi. Vähintäänkin silloin on houkuttelevampaa suunnata työpanoksensa julkaisuihin, jotka maksavat yhdestä tekstistä satasen sijaan satasia.

Nykyinen hallitus on asettanut kokoaikatyön tärkeimmäksi työn muodoksi, mutta niin teki myös edellinen, Sanna Marinin hallitus. Keppi ei muutu hyggeksi sillä, että sitä sanoo pohjoismaalaiseksi. Samaan aikaan poliitikoilla on vaikeuksia ymmärtää, että moni ala toimii yksinomaan osa-aikaisella työllä. Kulttuuriala on yksi näistä aloista, ja lisäksi kulttuurityötä pyöritetään monen ihmisen pienellä panoksella. Jos tuota työtä vaikeutetaan entisestään, sitä ei välttämättä tehdä enää ollenkaan.

Esimerkiksi Kiiltomato pyörii summalla, jolla ei saisi palkattua edes yhtä kokoaikaista kulttuuritoimittajaa. Yksi kulttuuritoimittaja voisi varmasti julkaista saman määrän kritiikkejä kuin Kiiltomato, mutta lukijat tuskin kiittäisivät tällaisesta yksiäänisyydestä. Silti Kiiltomadon resurssilla on viime vuosina julkaistu keskimäärin 90 kritiikkiä yli 50 kriitikolta.

En pidättele hengitystäni, kun odotan, mikä hallitus tutustuisi kunnolla kulttuurialan ja -journalismin edellytyksiin. On suorastaan ihme, miten laadukasta ja moniäänistä jälkeä kulttuurilehdet tekevät budjeteillaan ja avustajapalkkioillaan.

Uskon, että kuka tahansa kulttuurilehden päätoimittaja maksaisi ilolla enemmän per kritiikki, mikäli se ei väistämättä tarkoittaisi niukkuutta määrässä. Toivottavasti samalla, kun kulttuurilehdissä pyritään hiljalleen nostamaan palkkioiden tasoa, hallitus ei toimillaan karkota osaavia tekijöitä alalta.

 

 

Kritiikki ajan odotusten haastajana

Onko kulttuurijournalismi kuitenkin vaivan arvoista? Ehkä ekonomistien unelmissa voikin olla markkinaehtoista kulttuuria, mutta markkinaehtoiseen kriittiseen ajatteluun en usko. Kriittistä ajattelua kulttuurijournalismi – ja kritiikki ennen kaikkea – tarjoaa tekijöilleen ja lukijoilleen.

Vaikka kustantamot toivovat kritiikistä myynnin vauhdittajaa, kulttuurijournalismin lajeista kritiikkiä on hankala kaupallistaa. Tässä mielessä sitä uhkaa arvostuksen väheneminen, sillä nykyisen suosittelupuheen aikakaudella kritiikki näyttäytyy negatiivisuutena. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun tänäkin vuonna on kysytty, miksei kriitikko mieluummin kirjoita jostain teoksesta, josta tykkäsi.

Toinen kritiikiltä tilaa vievä trendi on henkilökeskeisyys. Kirjaa arvokkaampi on kirjailijan henkilöbrändi ja kritiikkiä tärkeämpää on saada iso henkilöhaastattelu uuden kirjan ilmestyessä.

Nämä lähtökohdat mielessä pidin vuosi sitten lyhyen koulutuksen Helsingin työväenopistossa aiheesta journalistinen näkökulma taiteesta kirjoittamiseen kritiikissä ja henkilöjutuissa. Kritiikin osalta korostin sitä, että kritiikkikin on journalismia – siis sitoutunut tosiasioihin, perusteltuihin näkemyksiin ja virheiden oikaisemiseen.

Tällaiset periaatteet erottavat kritiikin esimerkiksi sosiaalisen median vaikuttamisesta. Kriitikko voi joutua arvioimaan vähemmän innostavan teoksen. Influensseri voi poistaa kohua aiheuttaneen päivityksen, mutta edes ylilyövää kritiikkiä ei poisteta. Virheet (ja vain faktavirheet) oikaistaan, mutta juttu jää todistamaan siitä, että vastaanottokaan ei ole aina täydellistä.

Henkilöjutuista kouluttaminen tuotti vaikeuksia, sillä kirjailijoista tehdyt henkilöjutut saavat usein kiemurtelemaan. Heistä on vaikea tehdä henkilöjuttuja, sillä yleensä kaikki on jo sanottu kirjassa. Kirjoitettu sana on kirjailijan valtakuntaa. Usein jutut jäävät pyörimään teoksen aiheen ympärille, jolloin kirjailijasta tuleekin yllättäen aiheensa asiantuntija (mitä hän ei useinkaan ole).

Kirjailijahaastattelujen hankaluutta kuvaa hyvin Harry Salmenniemi romaanissaan Varjotajunta, kun kirjailijalta kysytään näkemystä toksisesta maskuliinisuudesta, jota tämän henkilöhahmot edustavat:

 

Minä odotin juuri tätä kysymystä, ja nyt se yllätti minut.

Pitäisi aina olla valmiita vastauksia, mutta kirjoittamisella ei ole mitään tekemistä vastausten kanssa. Enkä minä tiedä, mitä toksinen maskuliinisuus on.

[…]

Ei minulla ole mitään sanottavaa maskuliinisuudesta yleensä.

 

Koulutuksessa maalailin jonkinlaisen utooppisen kuvan siitä, miten parhaassa tapauksessa kulttuurijournalisti tuo henkilöjuttuunkin kritiikin hyveitä: perehtyy tuotantoon, kysyy aiheen sijaan tekijän poetiikasta ja yhdistää tämän esimerkkeihin kirjailijan tuotannosta, uskaltaa olla kriittinen. Itse en tällaista juttua ehkä osaisi tehdä, mutta toivotin kurssilaisille onnea yritykseen.

Pari kuukautta myöhemmin Imagessa ilmestyi Kalle Kinnusen henkilöhaastattelu elokuvaohjaaja J-P Valkeapäästä. Jutussa toteutuivat oikeastaan kaikki opetuksessa toivomani seikat. Otsikko antaisi olettaa, että kyseessä on jälleen yksi henkilökeskeinen raitistumistarina. Sen takaa paljastuu kuitenkin varsinainen syväsukellus tekijän tuotantoon.

Kinnusen juttu kelpaisi erinomaisesti kulttuurijournalistien opetukseen poikkeuksellisen onnistuneena esimerkkinä. Enää jonkun tarvitsisi tuoda vastaava juttutyyppi kirjallisuusjournalismiin.

 

 

Kirja kestää sadat syksyt

Murrospuheen alle voi jäädä se, miten hyvin säilynyt alan ydin eli kirja itsessään on. Siitä on syytä muistuttaa silloinkin, kun kustantamot yrittävät spinnata, että kirjan elinkaari on kulloinenkin kirjasyksy tai -kevät. Ajatus ei käy järkeen, jos vierailee missä tahansa kirjastossa, Kansalliskirjastosta puhumattakaan.

Kirja on Gutenbergin ajoista lähtien ollut kätevä keksintö, jonka avulla ajatukset ja tuntemukset on voinut siirtää satojen vuosien ajan uusien lukijoiden koeteltaviksi ja tunnusteltaviksi. Eri alustoista puheen ollen Kiiltomato on sinnitellyt muuttuvassa ja hektisessä internet-ajassa verrattain pitkään, yli kaksikymmentä vuotta, mutta kirjaan verrattuna kyse on henkäyksestä.

Siksi olinkin erityisen iloinen huomatessani Kiiltomadon uusien päätoimittajien, Juha-Pekka Kilpiön ja Anniina Merosen, lanseeraaman Jälleenlöydetyt-palstan, jolla luetaan aiemmin julkaistuja mutta vähälle tai olemattomalle vastaanotolle jääneitä teoksia.

Kritiikkejä ei kirjoiteta asiakaspalautteeksi kirjailijoille, vaan lukevalle yleisölle. Kiiltomadon viimeisimmissä kritiikeissä korostuvat esimerkiksi käännökset jo edesmenneiden kirjailijoiden teoksista. Perecin tai Montgomeryn henkilöbrändille kritiikki ei ole merkityksellinen. Kuitenkin uusien suomennosten avulla heidän teoksensa tavoittavat yleisöjä, jotka eivät aikakauden tai kielitaidon asettamien rajoitteiden vuoksi ole aiemmin päässeet niiden äärelle.

Kriitikot ovat olennainen osa kirjallisuuden ketjua. Yksittäisen teoksen kohdalla se ei välttämättä ole katkeamaton tai kovinkaan suoraviivainen. Kriitikko ei ole ketjun päätepiste, vaan kriitikon näkemyksen jälkeen alkaa keskustelu, jossa teoksen ohella punnitaan kritiikkiä. Jotta koko kirjallisuuden ketju pysyisi monihaaraisena, sitä täytyy tukea ja ylläpitää sen jokaisessa kohdassa. Tässä aavistuksen huolestuneet katseet kääntyvät myös eduskuntaa kohti.

Ketjuun mahtuu taatusti uusiakin tulokkaita, oli kyse sitten uudenlaisista jakelun tavoista tai vaikkapa influenssereista kriitikkokunnan rinnalla. Laajentumisen tulisi kuitenkin tapahtua kirjallisuuden ja sitä vuosisadat kannatelleiden periaatteiden ehdoilla, eikä siten, että kirja-ala sopeutuu toisten alojen sääntöihin. Siksi kirja-alan ja kulttuurijournalismin pitää kerta toisensa jälkeen kertoa, mitä ne ovat, miksi ne eivät ole jotain muuta ja mitä tarvitaan, jotta ne voivat olla parempia.