Runotyttö

Rakastetun Runotyttö-sarjan avausosa on saatu uutena suomennoksena ja ensimmäistä kertaa kokonaisena. Kaisa Rannan versio on luontevasti moderni. Klassikoita pitääkin kääntää uusiksi.

On kirjoja, jotka ansaitsevat tulla suomennetuiksi uudestaan ja uudestaan. Kanadalaisen L. M. Montgomeryn (1874–1942) Emily of New Moon (1923) on yksi niistä. Samalla se on kuitenkin itselleni niin tärkeä ja läheinen kirja, nimenomaan I. K. Inhan uudistettuna suomennoksena, että tuntuu pyhäinhäväistykseltä, että joku kajoaisi tutuksi tulleeseen tekstiin. Tämä ristiriita mielessäni tartuin elokuussa ilmestyneeseen Kaisa Rannan uuteen suomennokseen. 

Emily of New Moon suomennettiin ensimmäisen kerran nimellä Pieni runotyttö vuonna 1928, siis melko pian alkuperäisteoksen ilmestymisen jälkeen. Suomentaja oli valokuvaajana paremmin tunnettu Into Konrad Inha (alk. Konrad Into Nyström, 1865–1930), joka itse ehdotti WSOY:lle kirjan kääntämistä. Englanninosaajia ei vielä tuolloin ollut Suomessa paljon, mutta Inha osasi kieltä. Hän oli poikkeus Montgomeryn varhaisten suomentajien joukossa, koska käänsi Pienen runotytön suoraan alkukielestä, ei ruotsista, kuten vaikkapa Anna-sarjan kirjat. Kuusikymmentäluvulla todennäköisesti Inka Makkonen, WSOY:n lasten- ja nuortenkirjallisuuden osaston silloinen johtaja, muokkasi Runotyttö-sarjan kaikista kolmesta osasta uudistetut suomennokset ja samalla lyhensi niitä tuntuvasti.  

Art Housen julkaisema uusi suomennos on siis ensimmäinen lyhentämätön laitos kirjasta Emily of New Moon. Sellaisenaan se on jo itsessään kulttuuriteko, täyttäähän romaani Uudenkuun Emilystä tänä vuonna sopivasti sata vuotta. Art House on viime vuosina julkaissut uusia suomennoksia muistakin lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikoista, kuten Johanna Spyrin Pikku Heidistä (nimellä Heidi, 2022), Frances Hodgson Burnettin Salaisesta puutarhasta (2022) ja Louisa May Alcottin Pikku naisista (2022), joten miksei myös Runotyttö-sarjasta.  

Miten ytimekkäästi vain Runotytöksi muuttunut uusi suomennos sitten toimii? Olen kenties jäävi arvioimaan sitä, koska suhteeni aiempaan käännökseen on niin tunnepitoinen, kuten varmasti monella muullakin. Ajattelisin, että tuoreen suomennoksen tarkoituksena on houkutella nimenomaan uusia lukijoita kirjan pariin, mikä on toivottavaa ja hienoa. Heille ei ole merkitystä sillä, että tiettyjen hahmojen nimet ovat muuttuneet – tärkeimpänä päähenkilö, joka on nyt Emily, ei enää Emilia niin kuin vanhassa suomennoksessa –, ja itsekin arvostan uskollisuutta alkukieliselle teokselle. Toinen tärkeä motiivi on varmasti ollut yksinkertaisesti tarjota teksti kokonaisuudessaan tuoreella suomen kielellä, vihdoinkin! 

Kustantamo myös kuvailee tiedotteessaan kirjaa klassikoksi, mitä se onkin, ja klassikkoteoksista on tyypillistä saada tuoreita tulkintoja vuosikymmenestä toiseen. On melko yllättävää, että Montgomeryn tunnetuimmista teoksista – Runotyttö-sarjan lisäksi Anna-sarja – ei ole julkaistu uusia suomennoksia kuin vasta nyt. Kenties tämä kertoo jotain lasten- ja nuortenkirjallisuuden arvostuksesta.

Montgomeryn sarjakirjoista Runotyttö-romaanit ovat kauimpana lastenkirjoista.

Uusi, täydellinen suomennos on erityisen tervetullut siksikin, että Montgomeryn sarjakirjoista Runotyttö-romaanit ovat kauimpana lastenkirjoista. Kanadassa kirjasarjasta on julkaistu aikuisille suunnattuja laitoksia, joihin esipuheen on laatinut muun muassa nobelisti Alice Munro. Varsinkin sarjan viimeinen osa, Emily’s Quest (1927, suom. Runotyttö etsii tähteään, 1949), jossa Emily kasvaa aikuiseksi, on sävyltään synkkä ja käsittelee vakavia teemoja kuten avioliittoa, kuolemaa ja masennusta. Sarjan ensimmäinen osa on lähinnä lapsen maailmaa, koska Emily on sen alkaessa vasta 11-vuotias. Silti tässäkin kirjassa on paljon yliluonnollisia sävyjä, tietynlaista pimeyttä, joka puuttuu Anna-kirjoista.

Nimenomaan Inka Makkonen pyrki 60-luvun uudistetuissa suomennoksissa muokkaamaan Montgomeryn kirjoja lapsilukijoita varten, jotta ne sopisivat Kuolemattomia tyttökirjoja -sarjaan. Kirjojen lyhentäminen oli hyvin tyypillistä lasten- ja nuortenkirjojen suomennoksissa, mutta poistojen sekä tietynlaisen kielen myötä Runotyttö-kirjat muuttuivat uudistetuissa suomennoksissa vahvemmin lastenkirjallisuudeksi, kuten esimerkiksi tutkija Laura Leden on todennut. Samaa tapahtui muissakin pohjoismaisissa käännöksissä, eli Suomi ei ollut tässä suhteessa poikkeus. Toki Inhan alkuperäissuomennos vei tekstiä jo jonkin verran lapsekkaampaan suuntaan. Onhan kirjan nimen alkuperäinen käännös Pieni runotyttö diminutiivisyydessään lastenkirjamainen. Montgomerylle tyypillinen kaksoisvalotus, jossa lapsilukijalle ja aikuislukijalle on erilaiset tulkinnan tasot, osin hävisi muokkausten myötä.

Tavallaan tuntuu, kuin saisi luettavakseen aivan uuden kirjan.

Onkin melko outo kokemus lukea Rannan uutta suomennosta, jossa alkuperäisteos on vahvemmin läsnä. Tavallaan tuntuu, kuin saisi luettavakseen aivan uuden kirjan, joka on minulle kyllä tuttu englanniksi, mutta ei suomeksi. 2020-luvun Runotyttö on selkeämmin kaikenikäisten romaani, kuten Montgomeryn alkuperäisteos vuodelta 1923 – siitäkin huolimatta, että sen päähenkilö on reilu kymmenvuotias lapsi. Jotain alkuperäissuomennoksen taiasta kenties häviää sen myötä. Pienen runotytön lumovoima on aina ollut siinä, että se loihtii eläväksi myös sadan vuoden takaisen suomen ja lisää teokseen kielellisen ja ajallisen tenhon, jota englanninkielinen teos ei suomea äidinkielenään puhuvalle täysin välitä. Toisaalta varsinkin Montgomeryn erinomainen huumori nousee nyt paremmin esille. Nauroin välillä ääneen, kun luin Emilyn kirjeitä kuolleelle isälleen:

En kuule koskaan Mike kullasta [kissasta] mitään. Kirjoitin Ellen Greenelle ja kysyin siitä ja hän vastasi eikä edes maininnut Mikea mutta kertoi kaiken reumadismistaan. Ihan kuin hänen reumadisminsa minua kiinnostaisi. (s. 107.) 

Ranta osaa tasapainotella hyvin näiden rinnakkaisten tasojen välillä. Runotyttöä voi lukea 10-vuotias ja nauttia Emilyn seikkailuista tai lukujen otsikoista kuten Pietaryrttitölli (The Tansy Patch) tai Marrasmantu (Wyther Grange). (Inha jättää nimet suomentamatta, kun taas 60-luvun suomennoksessa ne ovat neutraalimmat Pietaryrttimäki ja Suvikartano.) Uuden suomennoksen paikannimet tuovat hieman mieleen Harry Pottereiden fantasiamaailman, mikä on ehkä ollut tarkoituskin, ja vievät tarinaa lasten tasolle. Toisaalta 60-luvun suomennoksesta poistetut lukuisat intertekstuaaliset viitteet, joiden on todennäköisesti ajateltu olevan lapsilukijalle hämmentäviä, ovat Rannan suomennoksessa jälleen mukana. Se, että Emily lukee John Bunyanin Kristityn vaellusta tai Wordsworthin runoja, tuo romaaniin paikallisuutta ja syvyyttä, jolla Emilyn 1800-luvun lopun kanadalaista maailmaa ja henkilöhahmoa rakennetaan. Myös viittaus suffragetteihin ilahduttaa.

Suomennos on hyvällä tavalla moderni.

Kielellisesti uusi suomennos on hyvällä tavalla moderni, mutta ripottelee sinne tänne myös vanhahtavia termejä, kuten iltanen ja maitola. Ajankuva pysyy menneisyydessä, mutta samalla kiehtovan ajattomana, niin että lukijan ei välttämättä tarvitse tietää, mihin aikakauteen kirja tarkalleen sijoittuu. Erityisesti luontokuvaukset ja Emilyn kirjeet isälleen on suomennettu erittäin kauniisti ja onnistuneesti. Myös dialogia Ranta suomentaa hyvin, mutta välillä alkutekstille uskollisena pysyminen tekee lukemisesta hieman raskasta. Montgomeryllä on tapana käyttää paljon ajatusviivoja, mutta suomennoksessa ne tekevät paikoin rytmityksestä poukkoilevaa. Myös virketasolla olisin silloin tällöin toivonut tiiviimpää ilmaisua. Nyt lauseita sidotaan usein toisiinsa ajatusviivojen ja puolipisteiden avulla, kuten tässä esimerkissä:

Tässä ei tietenkään ole erityisempää opetusta; kunnollisessa tarinassa Emilyn olisi joko pitänyt jäädä kiinni ja saada tottelemattomuudestaan rangaistus tai tunnustaa tunnonvaivojen pakottamana; mutta niin pahoillani kuin olenkin – tai kuin minun pitäisi olla – minun on mainittava, ettei Emilyn omatunto soimannut häntä siitä aiheesta lainkaan. (s. 148.) 

Tekee myös mieli sanoa kuten Emilyn opettaja herra Carpenter nuorelle oppilaalleen sarjan kolmannessa osassa: ”Karta – kursiivia.” Alkuperäisteos viljelee kursiivia vapaalla kädellä ja Emilyn kirjeisiin se sopii, korostaen hänelle ominaista lapsellista maneeria, mutta ihan kaikkia alkuperäisteoksen piirteitä ei tarvitse siirtää suomennokseen. Suuren osan kursivoitujen sanojen tai ilmaisujen painotuksesta olisi voinut saavuttaa muilla keinoilla. 

Lukukokemus tarjoaa kuitenkin yllättäviä hetkiä, kuin sinne tänne ripoteltuja kultahippusia, kun törmää kohtaan, jota ei 60-luvun suomennoksesta löydy, eikä aina edes Inhan alkuperäiskäännöksestä. Vaikka olen lukenut Emilyni englanniksikin useita kertoja, tuntuu jollain tapaa hyvin koskettavalta lukea nämä kohdat ensimmäistä kertaa suomeksi sitten Inhan 1920-luvun suomennoksen tai Emily of New Moonin ilmestymisen sata vuotta sitten:

Mike teki kyllä ainakin sata jälkeä ohrapellolle ja ne näyttivät hyvin somilta mutta eivät yhtä somilta kuin hiirenjäljet jauhossa, jota Jimmy-serkulta kaatui aitan lattialle. Ne ovat niin mahdottoman suloisia. Ne näyttävät runoudelta. (s. 172.) 

Tällaiset pienet yksityiskohdat, kuten hiiren jäljet jauhossa, muodostavat teoksen lumotun kudoksen, joka jää ihmisen sisään elämään ja joka nostaa Runotytön tavanomaisemman lastenkirjan yläpuolelle. Montgomery on tallentanut erään paikan ja aikakauden, sen jokapäiväisen elämän, joka on nyt kadonnut. Hän vain sattuu tekemään sen lapsen näkökulmasta. Kaisa Ranta on hienosti siirtänyt sen suomen kielelle.

Montgomery on tallentanut erään paikan ja aikakauden.

Kertoo jotain suomennoksen tasosta, että jopa tällainen alun perin vastahankainen lukija antaa sille periksi ja alkaa pitää siitä, hieman vasten tahtoaan. Huomasin lukuprosessin aikana tutun kirjan seuraavan minua taas päivissä, antavan niille tietynlaista hehkua, nyt vain uudenlaisella kielellä. Se on Montgomeryn erikoistaito kirjailijana, mutta kertoo myös suomentajan taidosta. Minun piti päästä yli omasta uskollisuudestani alkuperäiselle suomennokselle, että pystyin pitämään myös tästä versiosta. 

Loppujen lopuksi klassikkoteosten eri suomennokset elävät rinnakkain ja tallentavat omasta ajastaan aina jotain. Senkin takia on rikkaus, että uusia suomennoksia tehdään. Miten ilahduttavaa, että tämä versio Runotytöstä on nyt olemassa. Jään innolla odottamaan sarjan seuraavia osia.