Hopi hopi. Reippaan robotin tarina; Päivä jona ei tapahtunut mitään

Hilma Kupiainen ja Meeri Pihlström lukivat kaksi lasten kuvakirjaa, jotka käsittelevät ajankohtaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä. Dialogimuotoinen kritiikki toteutettiin keskustelemalla teoksista kahvin ja pullan äärellä ja litteroimalla keskustelu jälkikäteen. Kupiaisen ja Pihlströmin keskustelussa nousevat esiin teknologian suhde ihmiseen ja luontoon sekä suorituskeskeisyyden leviäminen lapsuuteen ja lastenkirjallisuuteen. 

MP Keskustelemme kahdesta kuvakirjasta: Beatrice Alemagnan Päivä jona ei tapahtunut mitään (2025) ja Linda Bondestamin Hopi Hopi. Reippaan robotin tarina (2024). Päivä jona ei tapahtunut mitään (alkuteos Un grand jour de rien, 2016) kertoo pienestä lapsesta, joka tylsistyy mökillä kahdestaan äitinsä kanssa. Äiti on etäinen ja kiireinen etätyöläinen, joka vain kirjoittaa pöytänsä ääressä. Lapsi lojuu sisällä innottomana ja pelaa pakkomielteisesti peliä, jossa tapetaan avaruusolentoja. Kun lapsi lähtee äidin patistamana ulos ja pudottaa pelikonsolin vahingossa lampeen, ympäröivän metsän ihmeet aukeavat aivan uudella tavalla. Mitkä ovat päällimmäiset ajatuksesi teoksesta, Hilma? 

HK Kiinnitin huomiota kuvitukseen. Ylipäätään kuvakirjojen lukeminen tuntui virkistävältä. Kuvitetuista teoksista tulee usein mieleen helppolukuisuus, joka ei kuitenkaan ole kummankaan teoksen tärkein arvo. Kuvat tuottivat yhdessä tekstin kanssa lukukokemuksen, joka vetosi minuun syvästi kummassakin teoksessa. Päivä jona ei tapahtunut mitään -teoksessa kuvat kirjoittavat tarinaa yksityiskohtien kautta: kun päähenkilön aistit avautuvat pelin tiputtua lampeen, hän huomaa luonnon yksityiskohdat, kuten pienet olennot mullan alla. Kyseinen aukeama on suosikkini. Kuvituksen mittasuhteet korostavat muutenkin lapsen kokemusta. Päähenkilöllä on värikäs sadetakki, hän on tosi pieni, ja ympäröivät puut näyttävät lähes viidakolta. 

MP Totta. Tyyliltään pehmeässä kuvituksessa leikitellään paljon mittasuhteilla. Etanatkin ovat lapseen verrattuna valtavia. 

HK Eivätkö etanat myös puhu? 

MP Jep, etanat vastaavat, kun päähenkilö kysyy heiltä tietä. Teoksen kuvitukset ovat upottavan ja yksityiskohtaisen kauniita ja ovatkin voittaneet ulkomailla useita palkintoja, kuten Ranskan Grand prix de l’illustration -palkinnon (2017) sekä English Association Book Awardin (2018). Mainitsemassasi kohdassa, jossa pelikonsoli putoaa veteen, syksyisen metsän värimaailmakin muuttuu räiskyvämmäksi. Alussa päähenkilön pelaaman pelin hahmot rönsyilevät pieninä tikku-ukkoina myös kaikkialle pelin ulkopuoliseen maailmaan. Kun tämä harmaa massa katoaa kuvista, metsän värit ja yksityiskohdat pääsevät oikeuksiinsa. Ironista kyllä, lapsi menettää laitteen nimenomaan marsilaispelin itsensä takia. Hän näkee ”lammen, josta pisti esiin kiviä, pyöreitä kuin marsilaisten päät” ja ryhtyy pomppimaan ”päitä” mäsäksi. Tässä pelin ja luonnon rajat hämärtävässä tiimellyksessä peli sitten putoaa. 

HK Kirjan luontokäsitys toi minulle mieleen Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha -teoksen (1911), ja siksi sen sanoma tuntui hieman moralistiselta. En tiedä, oletko lukenut Salaista puutarhaa… 

MP Joo, joskus lapsena. 

HK Salaisen puutarhan sanoma tuntuu olevan, että jokainen lapsi voi tervehtyä, kunhan vain pääsee kuopsuttamaan multaa ja möyrimään puutarhassa. Asetelmaa alleviivaa jatkuvasti sisällä oleilevan, kroonisesti sairaan lapsen hahmo, joka esitetään vähemmän arvokkaana fyysisen kyvyttömyytensä takia. 

MP Niinpä, lastenkirjallisuudessa lapsuus ja luonto on aina rinnastettu toisiinsa. Havaitsen myös Alemagnan teoksessa samankaltaisia kaikuja topeliaanisesta, romanttisesta lapsuuskäsityksestä. 

HK Lapsi uskalsi koskettaa etanaa… 

MP Ja tästä luontoyhteydestä koko lapsi eheytyy. Tämä ”teknologia paha, luonto hyvä” -vastakkainasettelu ei välttämättä ole yksioikoisuudessaan täysin ongelmaton. Sama tarina on kuultu aiemminkin: älylaite pilaa lapsen. Kunnollinen lapsi samoilee luonnossa eikä lorvi sisällä. Tekee kuitenkin mieli kysyä, kukahan sen älylaitteen on lapselle hankkinut. Kannattaako pelikonsolin ostaneen aikuisen syyllistää lasta sillä pelaamisesta? Toisaalta lastenkirjallisuus on aina pyrkinyt opettavaisuuteen, ja tulkitsen tässäkin teoksessa olevan tavallaan aika perinteistä kasvatuksellisuutta, joka vain tulee esiin ajankohtaisten aiheiden kautta. 

Sama tarina on kuultu aiemminkin: älylaite pilaa lapsen. 

Joutenolo, luonto ja suhde vanhempiin 

HK Teoksessa tematisoituvat taukojen, levon ja luontosuhteen korjaamisen tärkeys. Pohdin aiheeseen liittyen kirjan käännettyä otsikkoa Päivä jona ei tapahtunut mitään suhteessa alkuteokseen Un grand jour de rien tai englanninnokseen On a Magical Do-nothing Day. Kirjan ranskankielinen nimi viittaa ”suureen ei-minkään päivään”, ja englanninnos korostaa päivän taianomaisuutta ja ”ei-minkään tekemistä”. Suomen kielen lähin vastine do-nothingille olisi ehkä joutenolo, mutta Saara Pääkkösen suomennoksessa rien ja do-nothing on korvattu ”ei-minkään tapahtumisella”. Teos ei nimestään huolimatta konseptoi jonkinlaista maagista ”ei-tapahtumista”. Otsikon ”ei tapahtunut mitään” ei nouse kirjan kantavaksi ilmiöksi, sillä tarina nimenomaan kertoo siitä, että metsäseikkailulla voi tapahtua vaikka mitä, vaikka näennäisesti päivälle ei ole suuria suunnitelmia. Päähenkilön mökkeilevän tietotyöläisäidin hahmo on kiinnostava suhteessa luonnonläheisen joutenolon ja sen mahdollistamien oivallusten teemaan. Kumpaa puolta äiti mainitsemassasi teknologia-luonto-vastakkainasettelussa edustaa? Palattuaan metsäretkeltä lapsi ajattelee: ”äiti kirjoitti yhä. Ensimmäistä kertaa me kuuntelimme samaa hiljaisuutta”. Teoshan loppuu siihen, että äiti ja lapsi istuvat rauhassa yhdessä ja nuuhkivat kaakaota. Lopetus on runollinen. 

MP Ikään kuin lapsen antautuminen metsän ja aistien maailmaan inspiroisi äitiäkin tauottamaan tietotyötä hetkeksi yhteistä hetkeä varten. Tämä mahdollistaa vastakkainasettelujen hälvenemisen ainakin hetkellisesti. Vaikka äiti alussa marisee lapselle pelaamisesta, asetelma on ironinen, sillä äitihän on itsekin läppärinsä orja. Etätyötä tekevä, kuormittunut äiti on uusi hahmo lastenkirjoissa. Päähenkilön isä taas esiintyy vain hänen ajatuksissaan: ”Painelin samaa [pelikonsolin] nappia tuntitolkulla ja ajattelin isää ja kaikkea, mitä hän olisi silmät säihkyen näyttänyt minulle metsässä”. Luonto vaikuttaa olleen isälle tärkeä, vaikka äiti on etääntynyt siitä. Päähenkilön täytyy yksin löytää luonnon ihmeet, minkä jälkeen hän näkee peilissä isänsä säihkyvät silmät. 

HK Vanhempi- ja luontosuhteen rinnastaminen on muuten tullut vastaan viime aikoina. Tiina Lymin Queen of Fucking Everything -sarjassa (2025) päähenkilö muistelee isäänsä ulkoillessaan. Muistoissa isä ja lapsi hiihtävät järven jäällä. Tove Janssonin Kesäkirjaan perustuvassa elokuvassa (Charlie McDowell 2025) äiti on kuollut ja isä henkisesti poissaoleva. Lapsi hyppelehtii kallioilla äitinsä jalanjäljissä. 

MP Luonnossa samoileva ainoa lapsi – Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttärestä (1981) Disneyn Leijonakuninkaan (1994) Simbaan – on jonkinlainen arkkityyppi, joka tuntuu olevan vuodesta toiseen esillä sekä aikuisten- että lastenkulttuurissa. Palatakseni Alemagnan teokseen, toivoin isän hahmon kehittämistä vähän pidemmälle. Metsässä päähenkilö palaa yhtäkkiä varhaislapsuutensa muistoihin, kuten vaarin viinikellarin hajuihin. Luulin tämän muistelun johtavan syvemmin isän luokse, mutta se jäi irralliseksi. 

Robotit ja aikuisuus 

HK Linda Bondestamin Hopi Hopi. Reippaan robotin tarina (alkuteos Chop Chop. En Tapper Jordbos berättelse, 2024) sijoittuu perhepiirin ja metsämaiseman sijaan tehtaaseen. Päähenkilö Hopi Hopi on robotti, joka on ohjelmoitu tekemään tehokasta keikkatyötä, jossa taukoja ei tunneta. Kirja näyttää, mitä tapahtuu, kun epäinhimillinen suoritusmentaliteetti menee liian pitkälle. Mitkä ovat ensimmäiset ajatuksesi teoksesta? 

MP Hopi Hopi oli aika hurja kirja. 

HK Missä kohtaa siitä alkoi tulla hurja? Vai heti alusta? 

MP Teos oli alusta asti synkempi kuin Päivä jona ei tapahtunut mitään. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Hopi Hopi menee töihin asetehtaalle, ajattelin, että huh huh, nyt menee rankaksi. Ydinsodan kuvaus ei ollut kovin kepeää sekään. Hopi Hopin kuvitukset ovat yksityiskohtaiset ja oivaltavat. Sekä niiden värikäs tyyli että teoksen aihe muistuttivat minua Liv Strömquistin sarjakuvien poliittisesta satiirista. Ajankohtaisaiheet selkeästi puhuttelevat nyt kuvakirjojen lukijoita: Hopi Hopi sai syksyllä 2024 arvostetun ruotsalaisen August-palkinnon. Päivi Koiviston suomennos on kielellisesti rikas, ja esimerkiksi Hopi Hopin työtä säestävä laulu on oivaltavasti mukailtu suomen kieleen Kirkan Hengaillaan-kappaleesta. 

 HK Luin Bondestamin teosta kapitalismin nousuna ja tuhona. Tapahtumien kiihtyessä kirjan maailma muuttuu aina vain synkemmäksi. Kiinnitin huomiota ensimmäiseen aukeamaan, jolla on teksti: ”Tervetuloa vuoden 2032 maapallolle”. Onko 2032 jossain mainittu tulevaisuuden vuosi? Kirjallisuudessa tai muussa taiteessa? Ei se ole, sekoitan vuoden ehkäpä Agenda 2030:n kestävän kehityksen tavoitteisiin. On oikeastaan aika synkkää, että Bondestamin teoksen kuvaama tulevaisuus tuntuu kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamista todennäköisemmältä. Scifille tyypillinen ”tulevaisuudessa robotit hallitsevat maailmaa” -ajatus ei kiehdokaan vaan on hyvin todentuntuinen. 

MP Usein dystopiat sijoittuvat kauemmas tulevaisuuteen. Siksikin teoksessa on niin kuumottava tunnelma: 2032 ei ole kaukana. Toisaalta lapsen aikakäsitys on erilainen kuin aikuisen, joten aikajänne voi tuntua etäisemmältä. Vaikeat aiheet pysyvät sopivalla etäisyydellä myös ei-inhimillisen mutta antropomorfisen päähenkilön myötä, joka kaiken lisäksi pysyy reippaana ja iloisena läpi kaiken kamalan. 

HK Hopi Hopi on erityisen iloinen verrattuna ihmisiin. Kuvitustyyli vielä korostaa ihmisten suiden ja otsien huoliryppyjä. Teoksia valitessamme ajattelimme, että teknologiaan liittyvät teemat olisivat kiinnostavia mutta kuitenkin kepeitä. Luit minulle Hopi Hopin takakansitekstiä, joka tuntui huvittavan tutulta. Teokset tulivat niihin perehdyttyämme kuitenkin yllättävän lähelle ja olivat synkempiä kuin olimme ajatelleet.  

MP Molemmissa teoksissa keskeistä on pohdinta teknologian seurauksista. Tarinat herättävät pohtimaan aikuisten maailmaa lasten näkökulmasta: millaista on elää lapsuutta ajassa, jossa työelämän kuormittavuus on jatkuvasti esillä ja ihmiset ennätyksellisen uupuneita? Kuormitus ylittää luokkarajat: sekä tehdas- että läppärityöläiset ovat uupuneita. Luokkakysymys on olennainen teoksia vertailtaessa, sillä Alemagnan kirjassa etätöitä tehdään siististi kesämökiltä käsin, kun lapsi saa samoilla metsässä vailla velvollisuuksia. Hopi Hopissa puolestaan kuvataan robottien lailla vähällä arvostuksella työtä tekeviä ihmisiä, kuten Wolt-kuskeja. Kirjoissa on vahva kaksoisyleisö: aikuinen, joka lukee teoksia lapselle, samastuu Alemagnan kirjassa ensisijaisesti äitiin ja Hopi Hopissa väsyneisiin aikuisiin.  

Hopi Hopi oli aika hurja kirja.

HK Toivon, että lapsilukija ei samastu vielä mihinkään, mitä sanoit, korkeintaan tunnistaa etäisesti yksityiskohtia aikuisten maailmasta. Minua suretti lukiessa se, että vaikka roboteistakin jokainen syntyy ainutlaatuiseksi, kaikki kuitenkin kasvavat osaksi suorittavaa työjoukkoa. Ajattelin maailmamme vauvoja. Erityisesti Hopi Hopin pomon hahmo on ihan karsea. Hikisukkiin puetut jalat on nostettu pöydälle, jolla on hampurilaisateria ja Kauppauutisten otsikko: ”Syttyykö sota?”. Hahmo ei tunnu valitettavasti kovin fiktiiviseltä. Mielestäni teoksen hauskin kohta oli samalla myös hirvein. Ensin sisyfosmainen työntekijä raahaa valtavaa säkkiä, ja Hopi Hopi auttaa häntä. Lounastauon koittaessa pomo kertoo, että Hopi Hopi ei syö eikä juo, toimii ilmaisella aurinkoenergialla, ”ja mikä parasta, ei tarvitse palkkaa”. Myöhemmin Hopi Hopi saa uuden työkaverin nimeltään Turbo Go Go Tech, joka on vielä Hopi Hopiakin tehokkaampi ja syrjäyttää myös pomon. Vaikka hahmot ovat robotteja, ajattelen Bondestamin teoksen kuvaavan allegorisesti ihmisiä. Robotit teoksessa eivät olekaan scifille tyypillisiä kiinnostavia koneita, vaan robottimaisuus on pikemmin asia, jota ihmisiltä odotetaan. 

MP Tätä alleviivataan kohdassa, jossa Hopi Hopi työskentelee päiväkodissa. Lapset eli ”pikku pomot” rakastavat Hopi Hopia, mutta vanhemmat suhtautuvat häneen epäluuloisesti, sillä heidän ”pitää aina vain stressata ja yrittää olla yhtä tehokkaita kuin robotit”. Antropomorfismi on lastenkirjallisuudessa hyvin tyypillistä: eläimet, lelut ja myös robotit, kuten Hopi Hopi, inhimillistetään tunteviksi ja tietoisiksi hahmoiksi. Päivä jona ei tapahtunut mitään -kirjassa on tässä suhteessa Hopi Hopia perinteisempi kuva teknologiasta. Luonto on edelleen se ”oikea” maailma, ja kun peli putoaa, metsä herää eloon esimerkiksi inhimillistettyjen puhuvien etanoiden kautta. Alemagnan teoksessa laitteella itsellään ei ole tietoisuutta eikä se ole inhimillinen. Pelin marsilaisetkin ovat passiivisia eivätkä esimerkiksi tule tietoisiksi ja rupea vastahyökkäykseen, kun taas Hopi Hopissa ajatus teknologian kehityksestä on viety pidemmälle. Näen Hopi Hopissa yhtymäkohtia posthumanistiseen ajatteluun, jossa inhimillisen ja ei-inhimillisen vastakkainasetteluja pyritään kyseenalaistamaan. 

HK Jep. Kumpikin teos kutsuu kuvittelemaan, että jotenkin toisinkin on mahdollista elää. Alemagnan kirjassa mahdollisuus koskee yksilöä, kun taas Hopi Hopissa koko systeemin pitää muuttua: yksilöllä ei ole mahdollisuutta valita. Kuvituksissa ei ole yhtäkään iloisennäköistä aikuista. 

Maailmanlopun jälkeinen uusi alku 

MP Hopi Hopissa ei tosiaan mennä minnekään idylliselle kesämökille hengailemaan, vaan luontoon on mahdollista päästä vasta aivan lopussa, ydinkatastrofin jälkeisessä maailmassa, kun robotit alkavat kasvattaa puita ja luoda yhteiskuntaa uudelleen täystuhon jälkeen. 

HK Luontoon pääsy tapahtuu samalla tavalla kuin feeniks-lintu palaa poroksi ja nousee tuhkasta tai maailmanlopusta selvinnyt ameeba on jäänyt luolaan lillumaan ja siitä syntyy jotakin uutta. Ennen romahdusta teoksen sotaa käyvä maailma on surkean ruudinkäryinen ja harmaa, siellä ei kasva enää mitään. 

MP Ei niin, eikä kuvituksissakaan ole varsinaisesti mitään luontomaisemaa. Kontrasti Alemagnan kuvituksiin on tässä kohtaa suuri: idyllisessä ja parantavassa metsässä luonnon yksityiskohdat nimenomaan korostuvat, mutta sodan näyttämönä toimiva luonto on pelkkää epämääräisen vihertävää blurria. 

HK Ja sitten tulee ydinpommi ja talvi. 

MP Sadunomainen, ikuiselta tuntuva, lähes myyttisen ajan talvi. 

HK Tarinassa ”aika kuluu… ja kuluu… ja kuluu”. Teoksessa on muutenkin myyttisyyttä. Teoksen alussa Hopi Hopin ”syntymää” kuvataan näin: ”Aivan aluksi oli piirilevy, pieni aurinkokennomoottori, prosessori, kaiutin…” 

MP Hopi Hopin tarinaa voisi verrata monomyyttiin eli saduissa toistuvaan valitun sankarin matkaan. Sankari lähtee seikkailuun ja palaa lopulta voittajana, mutta myös muuttuneena. Tässä tarinassa sankari ei kuitenkaan ole ihminen. 

HK Aloitus muistuttaa sitä, miten alkuräjähdystä usein kuvataan. Mitä siinä tapahtuikaan? 

MP Tarkastetaan ”alkuräjähdys”. URSAn sivuilla sanotaan: ”Alussa oli hyvin kuumaa. Ei ollut vielä planeettoja, tähtiä tai galakseja. Avaruus oli täynnä hyvin tiheää ainetta, jota voisimme sanoa alkuplasmaksi. Laajeneminen oli hyvin nopeaa. Alkuplasma jäähtyi. Tätä prosessia sanomme alkuräjähdykseksi.” Teokseen syntyy mielenkiintoinen jännite, koska myyttisen luomiskertomuksen alku onkin seitsemän vuoden päässä lukuhetkestä. Nykypäivän työelämää kuvaavassa teoksessa on myös dystooppisia piirteitä, ja tavallaanhan teos kuvaa näin tämänhetkistä todellisuuttamme. 

HK Teoksen loppu puolestaan viittaa Prinsessa Ruususeen: Hopi Hopi ”on nukkunut ainakin sata vuotta”. Akut ovat unen aikana latautuneet sekä kirjaimellisesti että vertauskuvallisesti. 

Mieti, Ruusunenkin on niin burnoutissa, että hänen täytyy nukkua sata vuotta.

MP Mieti, Ruusunenkin on niin burnoutissa, että hänen täytyy nukkua sata vuotta. 

HK Että se jaksaa sitä prinssiä… Joka tapauksessa teoksen maailma alkaa toipua, Hopi Hopi latautuu aurinkoenergiasta ja uusia kukkia alkaa kasvaa. Hopi Hopi kuitenkin tajuaa, että ”ihmiset puuttuvat! Erityisesti ne pienet olivat hauskoja!”. Maailmaa ei ole ilman ihmisiä tai ihmisyyttä. Missään ei ole järkeä, jos kaikki käyttäytyvät kuin robotit. 

MP Hopi Hopin ratkaisu tähän – hedelmöitysklinikan etsiminen ja alkioiden hedelmöittäminen – on lähes raamatullinen. Ydintalven jälkeisessä maailmassa kaikkivaltias pikku robotti luo ensimmäiset ihmiset. Tässä toisinnetaan teoksen alkua, mutta nyt piirilevy onkin ihmisen sukusolu. Jumalallinen luomistyö on käännetty päälaelleen, sillä alussa ihmiset luovat Hopi Hopin omaksi kuvakseen, ja lopussa Hopi Hopi vastaavasti luo uuden sukupolven ihmisiä. 

HK Niinpä. Lopussa Hopi Hopi lukee ääneen lapsille ja kertoja toteaa, että ”se työ ei lopu”. Ehkä robotti yrittää opettaa lapsia olemaan toistamatta historian virheitä lukemalla varoittavan tarinan siitä, mitä ihmiskunnalle tapahtui. 

MP Hopi Hopihan lukee lapsille nimenomaan Hopi Hopi. Reippaan robotin tarinaa. Kuten Alemagnan teoksessa, tässäkin on kasvatuksellisuutta: oletettua lapsilukijaa koulitaan tiedostavaksi kansalaiseksi. Vaikka loppu on toiveikas, jää avoimeksi, millaisia näistä ”uuden ajan” lapsista tulee. 

HK Niinpä, ei kirjan lukeminen välttämättä pelasta lasten tulevaisuutta. Ehkä lasten kanssa oleminen on silti itseisarvoisen tärkeää, mutta se taas liittyy Hopi Hopin omaan merkityksellisyyden tunteeseen. 

Paluu luontoon 

MP Kiinnitin huomiota myös siihen, että uuden ajan lapset on kuvitettu puoliksi ”eläimiksi”: kaikilla on eläimen häntä tai korvat. 

HK Totta – tehdäänkö teoksessa evolutiivinen aikahyppy? 

MP Ehkäpä! Tai hyppy jonkinlaiseen sadunomaiseen aikaan, jossa metamorfoositkin ovat mahdollisia? 

HK Lopun lukuhetkessä on mukana myös kanoja ja koiria, jotka aiemmin elivät ihmisten ehdoilla. Eläinten kunnioittaminen onkin olennainen osa kummankin teoksen arvoja. Suorittamisesta luopuminen tarkoittaa lähemmäs luontoa menemistä. Alemagnan kirjan päähenkilökin oleilee etanoiden kanssa. Ihminen elää niin sanotusti osana luomakuntaa. 

MP Lisäksi kun päähenkilö palaa kotiin luontoretkeltään, hän on aivan rapainen. Äiti sanoo lapselle: ”olet kurainen kuin pieni porsas”. Vaikka suoranaista metamorfoosia ei ole tapahtunut, lapsi on jollakin tapaa lähempänä viatonta eläintä – etenkin, kun konsoli ei enää ole häiritsemässä tarinan lopun tyyneyttä. 

HK Kummassakin kirjassa kieli, sivistys ja kirjallisuus yhdistyvät sekä teknologiaan että luontoon. Kirjallisuus on läsnä Bondestamin teoksen lopun utopiassa. Huomasitko muuten, että kun Alemagnan teoksen päähenkilön pelikonsoli tippuu veteen, hänen ajattelunsa muuttuu myös kielellisesti rikkaammaksi? Hän kuvaa kokemustaan esimerkiksi näin: ”Miten minä pärjäisin ilman peliä? […] Olin myrskyyn hukkunut puu.” Mielikuvituskin aukenee luonnon helmassa. 

MP Hyvä havainto. Alussa, kun päähenkilö haluaa vain mäiskiä marsilaisia sisällä, kieli ei ole yhtä kohosteista. Bondestamin teoksessa puolestaan ei uuden maailman myötä palata mihinkään esihistorialliseen lukutaidottomuuden aikaan, vaan tilanteeseen, jossa tieto ja sivistys ovat säilyneet nimenomaan robottien avulla. Paluu luontoon tapahtuu siis teknologiaa hylkäämättä ja robottien johdolla: toiveikas loppu on mahdollinen sankarimme Hopi Hopin ansiosta. Oletko muuten nähnyt Disneyn animaatioelokuvaa Wall-E (2008)? 

HK Hyvä summaus! En ole, mutta tiedän sen tarinan kyllä. 

MP Disney Pixarin vuoteen 2805 sijoittuvan scifianimaation voi mielestäni lukea yhtenä keskeisenä intertekstinä Hopi Hopille. Maapallo on ympäristökriisin seurauksena autioitunut ihmisistä, ja jäljelle on jäänyt vain pieni ja sympaattinen robotti Wall-E, joka on yksin kerännyt roskia 700 vuotta. Elokuvassa on tietysti onnellinen loppu ja lopulta avaruuteen tuhoa paenneet ihmiset tekevät maapallosta taas asuinkelpoisen. Elokuvan lopussa robotit kasvattavat siemenestä puun ja lepäävät sen alla. Bondestamin teoksen lopun sanoma on samankaltainen: viljele ja varjele. 

Hienovaraista didaktisuutta 

HK Samastumiskohde ei siis ole ihminen Wall-E:ssa tai Hopi Hopissa. Bondestamin teos pikemmin kritisoi ihmisiä, tai lastenkirjassa ehkä erityisesti aikuisia. Alemagnan kirjassa äiti ja työnteko ovat sivuosassa. Hopi Hopissa hauska kohta on vihaisten aikuisten järjestäytyminen mielenosoitukseen Hopi Hopia vastaan. 

MP Joo, se on minunkin suosikkikohtiani. Hopi Hopi vie aikuisten, jopa lastenkirjailijoiden, työt. Myös kirjailija Bondestam vilahtaa kuvituksissa ”K(A)KK(I)”-mielenosoituskyltin kanssa. 

HK Eihän kukaan halua elää ylisuorittaen, mutta silti ylisuorittajia kadehditaan. Luulen, että kaikki tuntevat Hopi Hopin kaltaisen tyypin, joka ei syö eikä nuku ja on vielä raivostuttavan iloinenkin. 

MP Jäin tosin miettimään, missä määrin suoritusyhteiskunta on pikkulapsille samastuttava aihe. Suorittaminen aiheena on ehkä tarkoitettu kaksoisyleisöstä enemmän aikuisille lukijoille. Molemmat tarinat antavatkin ajattelun aihetta sekä aikuisille että lapsille. Voisimme lopuksi keskustella siitä, miten Alemagnan ja Bondestamin kirjat suhteutuvat toisiinsa. Miten vetäisit yhteen käsittelemiämme teemoja? 

HK Samana päivänä, jona olin lukenut teokset, menin Hesarin nettisivuille. Päivän timantti -juttuna oli tällainen otsikko: ”Kokenut lääkäri jyrähtää: työelämä rikkoo ihmiset, eivätkä työnantajat ymmärrä, missä vika on.”

Työnantajien kannattaisi lukea molemmat teokset.

MP Työnantajien kannattaisi lukea molemmat teokset. 

HK Lukiessani ajattelin, että Päivä jona ei tapahtunut mitään on aikuisellekin muistutus: tällaiseen tilaan voi päästä, kun menee ulos ja avaa silmänsä siellä. 

MP Joo. Teoksessa on toiveikkuutta, ja se muistuttaa luontosuhteen korjaamisesta ja luonnon parantavasta vaikutuksesta. 

HK Molemmista teoksista huomaa, että nykyajan lapsuus on erilainen kuin omamme. 

MP Vaikka emme mekään nyt niin vanhoja ole. Oma lapsuutemme ei ole vielä kauhean kaukana. 

HK Silti tuntuu, että aikuisten maailma on sen jälkeen ahdistavalla tavalla tullut lähemmäksi lapsen maailmaa. 

MP Tuo on todella tärkeä pointti. Tuntuu, että meidän lapsuudessamme 2000-luvulla ja 2010-luvun alkupuolella aikuisten maailma pysyi mystisenä ja kaukaisena ulottuvuutena, jolle ei tarvinnut uhrata montaa ajatusta. Muutos nykytilanteeseen lienee yksi keskeisistä teemoista, joita tuore lastenkirjallisuus pyrkii käsittelemään. Teospari lähestyy hedelmällisesti kulttuurimme klassikkovastakkainasetteluja, kuten luonto-kulttuuri, ihminen-kone tai ihminen-luonto. Teoksissa näkyy myös erityisesti lastenkirjallisuuden luontokuvausten kasvatuksellinen luonne. Samat teemat ovat olleet läsnä Rousseaun Émilestä (1762) saakka. Ottaako mielestäsi lastenkirjallisuuden didaktisuus nyt uusia muotoja? 

HK Ääriesimerkkejä didaktisuudesta ovat Heinrich Hoffmannin Jörö-Jukan (1845) perinnettä seuraavat teokset, joiden avulla lapsen käytöstä pyritään ohjaamaan pelottelemalla. Nykylastenkirjallisuudessa didaktisuutta hyödynnetään epäsuoremmin, eikä opetus ole aina selvä. 

MP Lastenkirjallisuudessa näkyy se, millaisia kansalaisia aikuiset haluavat lapsistaan kasvavan. Usein opetukset ovatkin keskittyneet kaidalla polulla pysymiseen ja hyvään käytökseen. Lukemissamme teoksissa puolestaan toivotaan lapsilta harmonisen yhteiselon opettelua sekä luonnon että teknologian kanssa. Lastenkirjallisuus heijastelee luonnollisesti aikansa aikuisten maailmaa ja syntyhetkensä kontekstia. Teknologian kehittymisen myötä aikuiset kantavat uudenlaista huolta lapsistaan. 

HK Niinpä. Pelikonsolit ja robotiikka ovat ajankohtaisia aiheita, joista versoo uudenlaisia teoksia. Yhteiskunnan kehittyminen kehittää myös kirjallisuutta, joka kuitenkin jatkaa mielikuvituksessaan pidemmälle kuin yhteiskunta itse. Konkreettisten uusien aiheiden lisäksi kumpikin teos siis hahmottelee lastenkirjallisuudelle uudenlaista tematiikkaa: hälyn, ärsykkeiden ja kovenevien vaatimusten maailmassa navigointia. 

MP Totta. Samalla teokset asettuvat lastenkirjallisuuden kaanonin jatkumolle. Bondestamin päähenkilö muistuttaa pinokkiomaista, eloon heräävää leluhahmoa, Alemagnan puolestaan salaisissa puutarhoissa samoilevaa ja luonnon parantamaa lapsihahmoa. Kirjojen aiheet ja kuvitukset pysyvät varmasti kauan ajatuksissamme.