lepatus pilke

Laajankin runoteoksen voi rakentaa yksityiskohtia myöten harkitusti, niin että jokaisella välimerkillä tai merkin puuttumisella on väliä, ja silti saada mukaan liikkeen tuntua.

Raisa Jäntin uusimmassa runokokoelmassa ollaan katoavan hetken äärellä. Lepatus saattaa yksinkertaisimmillaan olla perhosen siivenisku ja pilke näkyä vaikkapa kastehelmessä. Heti kirjan kannessa on siivekäs hyönteinen kasvin lehdellä. Läheskään kaikki kuvat eivät ole näin seesteisiä. Jäntin runot tutkivat elämän lyhyyttä ja katoavaisuutta sekä ruumiin kokemaa kipua välillä armottoman yksityiskohtaisesti. 

Kivun ja ruumiillisuuden tematiikka muistuttaa esimerkiksi tekijän Runo-Kaarinalla palkitusta esikoiskirjasta Läpilyöntikipu (2015) sekä balettia käsitelleestä, Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon saaneesta Grand plié -kokoelmasta (2018). Tällä kertaa kuvatut hetket ovat yhtä selkeää teemaa hajoavampia ja fragmentaarisempia. Lyhyet säeparit, säkeistöt ja sanat jatkuvat sivulta toiselle niin, että teoksen voi lukea myös yhtenäisenä runoelmana. Varsinaista osastojakoa ei ole, mutta väliin asettuu tyhjiä sivuja kuin tarpeellisina hengähdystaukoina. 

Jokaisella välimerkillä – tai niiden puuttumisella – on tässä merkitys, kirjan nimeä myöten. Nopeat siirtymät, tyhjä tila ja tekstien asettelu ovat lukukokemuksen kannalta vähintään yhtä olennaisia kuin sanat. Esimerkiksi seuraavan säeparin jälkeen sivulla on runsaasti tilaa: ”Päivät pysyvät reisilihaksissa, / hartioissa tuntuu kuin kantaisi.” (s. 66.) Havaintoa seuraavat sivun alalaidassa säkeet: ”Olen peloton lintu / asunnossa.” Ja lopuksi, jälleen tyhjän sivun jälkeen: ”Hämmästyttävä olento.” (s. 68.) Kaikki kasvattaa mielikuvaa, että runoissa todella on liikettä. Ikään kuin varpunen hyppelisi sivulta toiselle.

Kaikki kasvattaa mielikuvaa, että runoissa todella on liikettä.

Yli satasivuinen kokonaisuus soljuu eteenpäin vaivattomasti. Kirjailijan Youtube-kanavalta ja sosiaalisesta mediasta löytyy runoista tehtyjä lyhyitä säevideoita, mikä tarjoilee kiinnostuneille tulkinnan tueksi yhden visuaalisen tason lisää. 

Kaikessa minimalismissaan ja elämän katoavaisuuden pohdinnassa yhtenä vertailukohtana teokselle mieleen nousee Riikka Simpuran Painottomuus (2022). Toisin kuin monissa suhteellisen suppeissa kokoelmissa, Jäntillä leijuva katoavaisuus laskeutuu kuitenkin viime kädessä aina ruumiilliseen kokemukseen. Toistuvasti kuvataan esimerkiksi jalkoja tai tilaa, jossa puhuja on, lattiaa tai seiniä. Samalla runo tuntuu asettuvan paikkaan. 

Lopulta on kysymys kaikkien tuntemista perusasioista. Pohtiessaan elämää runon puhuja pohtii kuolemaa, tarkkailee todellisuutta ympärillään ja kaiken rakentumista. Syntymä kuoleman lähellä on väkivaltainen ja toistuva kuva: ”naamioidun kudoksiin / joita en ole valinnut, / kasvot / tällainen / happea kiskova // lapsi, / lapsen murina. // Kauhu on sitä että / ajattelee tuon / koko elämän.” (s. 24.) 

Yhtä paljon kuin tuhoutumista, kuvataan jonkin heräämistä uudelleen eloon. Monesti runon puhuja hapuilee maailmassa kiinnostuneena tai väliin kauhistuneena kuin vastasyntynyt, juuri ruumiinsa toimintoja opetellen. Teksteissä esillä oleva ihmiskeho myös taipuu moneen ja pystyy ihmeellisiin asioihin. Vaikka näin tehdyt havainnot ovat lyhyitä, ne ovat sitäkin tarkempia. Juuri siinä piilee niiden voima. Esimerkiksi: ”Tietysti särkee. Olemme / hädintuskin koossa,” ja viereisellä sivulla: ”elämme syntymänjälkeistä.” (s. 82–83.)

Yhtä paljon kuin tuhoutumista, kuvataan jonkin heräämistä uudelleen eloon.

Kaiken hetkellisyys palautuu paitsi ihmisen katoavaisuuteen myös luonnon haavoittuvuuteen. Vaikka usein keskiössä ja hajoamassa ovat ihmishahmot, yhtä hyvin runokuvassa saattaa olla esimerkiksi puu, hyönteinen, kala tai toistuvasti erilaiset linnut. Välillä ihminen ja eläin kohtaavat. Luonnon kohtalo on alisteinen ihmisen toiminnalle ja elämänlanka hauras. Mutta ihminenkään ei voi mitään kaiken lopullisuudelle. Näin tehty kuolema on vain hitaampi kuin päiväperhosella. ”Aika ei pääty / ennen kuin ihminen väsyy. // Nyt se tapahtuu. // Tämä on tiedetty koko ajan / solut lakkaavat uudistumasta, / telomeerit loppuvat kesken.” (s. 99.) 

Elämä ja kuolema ovat runokokoelmien kestoaiheita. Jäntin teos ei pyri ratkaisemaan elollisuuden arvoitusta vaan pikemminkin tutkailee sen eri puolia uteliaasti kuin mikroskoopin läpi. Kirjoittaminen on yksi keino kuvata kehollista kokemusta, ja välillä runon puhuja pohtii senkin mielekkyyttä. Se, mitä kaikkea tällaisen linssin kautta nähdään, ei ole erityisen lohdullista, enemmänkin toteavaa. 

Toisaalta kuolema yhdistää kaikkea elävää. Tämän kohtalon jakamisessa on jotain rauhoittavaa. Lyhyisiin havaintoihin kätketyt viestit antavat tilaa lukijan omalle ajattelulle. Näin avautuvat kuvat ovat tunnistettavia ja haikeitakin.