Summa Tunguska

Jotain on räjähtänyt. Summa Tunguska on Antti Salmisen ainutlaatuisen Olosuhteet-proosatrilogian viimeinen osa. Voimmeko tietää siitä mitään varmaa?

Vuonna 1908, kesäkuun 30. päivänä, Siperiassa Tunguskan yllä räjähti. Kahdentuhannen neliökilometrin alueelta kaatui 80 miljoonaa puuta. Paikka sijaitsi niin syrjässä suoerämaassa, ettei ihmisiä kuollut kuin kaksi tai kolme. 

Nykyään arvellaan tapahtuman olleen historiallisen ajan suurin asteroiditörmäys Maapallolla. Muitakin teorioita on esitetty. Eikä tämä möhkäle jättänyt jälkeensä kraatteria. Vaikutelma, että jotain on vielä löytämättä, on altistanut tapahtuman fiktiolle. 

Scifin laitamilla Tunguskaan pudonnutta avaruusroinaa on kaivettu tundralta harvakseltaan viimeisen sadan vuoden ajan, esimerkiksi Stanisław Lem löysi Tunguskasta venuslaisen avaruusaluksen hylyn (1951) ja Vladimir Sorokin pahantahtoista avaruusjäätä (2002). Moni 90-luvulla kasvanut muistanee parhaiten Salaisten kansioiden Tunguskasta ryömineen mustan mönjän. 

Tunguskan tutkimusta kaikkein kryptisimmillään edustaa Antti Salmisen Summa Tunguska, Olosuhteet-trilogian päätösosa. 

Poikkeukselliset Olosuhteet

Trilogiaksi Olosuhteet on sikäli löyhä, että sen osat ovat luettavissa itsenäisesti. Ne kuitenkin sijoittuvat samaan maailmaan, ekologisen romahduksen jälkeiseen tulevaisuuteen, jossa koko tuntemamme todellisuus on nyrjähtänyt tarkemmin määrittelemättömällä tavalla vinksalleen, mikä taustoittaa Salmisen proosan rankatkin poikkeamat perinteisen kertovan kirjallisuuden tottumuksista unenomaisen proosarunouden puolelle. 

”Olosuhteisiin” johtanut tuntemamme kulutusyhteiskunnan luhistuminen on siis aina jossain taustalla, josta se pilkistää esiin maailmankuvauksen yksityiskohdissa, voimakkaimmillaan näinkin mieleenpainuvasti: ”Heinäkuisessa illassa seuraamme vaiti, kuinka kesän ensimuovi sataa nevalle” (s. 54). 

Trilogian omaperäisimpiin ominaisuuksiin kuuluu, että Olosuhteiden aikakaudella nykymuotoinen luonnontiedekin reistailee ja alkaa korvautua toinen toistaan kummallisemmilla vaihtoehdoilla. Summa Tunguskan surrealistisessa tieteenfilosofisessa keitoksessa menneet ja tulevat salatieteet sekoittuvat iloisesti: alkemia ja Siperian alkuperäiskansojen animismi kohtaavat arkeoastronomian, kryptomykologian ja geotraumatologian.

Olosuhteiden aikakaudella nykymuotoinen luonnontiedekin reistailee ja alkaa korvautua toinen toistaan kummallisemmilla vaihtoehdoilla.

Obskuurien salatieteellisten kuriositeettien tykittely on Salmisen ominta osaamisaluetta, jossa hän pääsee soveltamaan sekä kummallisia kiinnostuksenkohteitaan että erinomaisen laajaa akateemista sivistystään. Taustaltaan Salminen on ympäristöfilosofian ja avantgarde-kirjallisuuden tutkija, joka on julkaissut myös tietokirjoja ja runokokoelmia ja päätoimittaa Niin & näin -filosofialehteä. 

Olosuhteet-trilogian aloittanut Lomonosovin moottori (2014) oli ilmestyessään jonkinmoinen tapaus, ainakin tietyissä piireissä: spekulatiivisen fiktion lukijat innostuivat, samoin tietenkin kokeellisesta kirjallisuudesta kiinnostuneet. Orgaanisen ihmekoneen rakennusprojektia taltioiva, proosarunomaisista visioista koostuva epäromaani oli omalakinen hybridi ja sellaisena suomalaista kirjallisuutta uudistava voima. Teoksen asema kaanonissa paalutettiin paikalleen kolmella kirjallisuuspalkinnolla: Kalevi Jäntin palkinto, Tähtivaeltaja-palkinto, Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran palkinto. 

Vaikka kirjallisuutta ei voi uudistaa samalla reseptillä kahteen kertaan, Mir (2019) ilahdutti venäyttämällä edeltäjänsä mielikuvituksellisen huumorin entistäkin absurdimpaan asentoon raportoimalla ikiaikaisesta sodasta sienikunnan ja kasvikunnan välillä. Ohessa se tarjoili esittelyjä kuvitteellisista sienilajeista ja muistutti, että Lenin oli sieni, samoin Jeesus. Palkintoehdokkuuksia kertyi Runebergin ja Tähtivaeltajan tahoilta. Summa Tunguska lisää tähän vielä, että kyllähän myös Nikola Teslan Wardenclyffe-torni, ”tuo siluurisen kertaluokan tatti”, oli tietenkin sieni (s. 199). 

Maisema nojaa kieleen

Haastatteluissa Salminen toteaa hylänneensä trilogiassaan sellaiset romaanikerronnan perusoletukset kuin juoni- ja hahmovetoisuuden, ja mikäs siinä, kun ei tämä tunnu Salmisen lukijakuntaa haittaavan. Edeltäjiensä tapaan Summa Tunguska koostuu erillisistä, useimmiten sivun mittaisista fragmenteista: tutkimusretken sattumuksista, ensyklopedisista anekdooteista, pohdiskelevista proosarunoista. Näitä elävöittää jälleen Johan L. Piin ektoplasminen kuvitus. 

Kertomuksen alkupuolella, kun hylättyjen neuvostobunkkereiden luota suunnistetaan kohti salaperäistä vyöhykettä, etsimään avaruudellisia käsittämättömyyksiä, liikutaan Arkadi ja Boris Strugatskin Stalkerin (1972, suom. 1982) maisemissa. Retkikunnan edetessä yhä syvemmälle eristyksiin kerronta alkaa muistuttaa jonkinlaista absurdia eräkirjallisuutta, jossa nälkä ja kylmä kurittavat matkalaisia arktiseen askeesiin.

Retkikunnan edetessä yhä syvemmälle eristyksiin kerronta alkaa muistuttaa jonkinlaista absurdia eräkirjallisuutta.

Paljoa ei tapahdu. Vaellusta kuvaavia fragmentteja kannattelee kuitenkin Salmisen timanttinen kieli: ”Lumi kuin kolossaalinen kuolinvaate pudonnut pitkin aamua ja tundraa” (s. 230). Pysähtyneen maiseman herättää henkiin maalailevilla kielellisillä rakenteilla leikittely: ”Tämän vähäisen näytöksen maisemassa mänty nojaa taivasta vasten ja taivas nojaa pääskyä vasten ja pääsky nojaa saraheinää vasten ja heinä nojaa tuulta vasten ja tuuli nojaa valoa vasten, samalla kun valo nojaa itseensä” (s. 111). 

Verbaaliakrobaattisista taidoistaan huolimatta kirjailija alkaa teoksen edetessä langeta maneereihin. Paradoksit ja oksymoronit tuottavat onnistuessaan aforistisia kiteytyksiä kuten ”Me emme tiedä mitään, etenkään ettemme” (s. 121) tai aistimuksiin palautuvia kielikuvia kuten ”tulisen kylmää” (s. 214), ja tätäkin paremmin nämä mystiikan kielestä perityt ikiaikaiset tehokeinot soveltuvat sanoinkuvaamattomasta puhumiseen, ainakin periaatteessa. Mutta liikaviljelyn myötä ristiriitarakenteiden (mallia ”Kyllä. Ei.” s. 252) maneerisuus alkaa nakertaa mystisyyden mahdollisuuksia. 

Kiinnostaako kiviä?

Ilmastonmuutoksen muokkaamaan maisemaan tutustutaan retkikunnan havainnoidessa Siperian ikiroudan ”luokittelemattomia anomalioita. Paikalla on kasvanut jäätä, joka eräin paikoin on kiveä vanhempaa, ja se on sulamassa.” (s. 47.) Aikakausien läpi nukkuneet eliöt ovat heräämässä ”kryptobioottisesta kuolemanunestaan” (s. 202). 

Näitä uutisista tuttuja kehityskulkuja Salminen ei laajenna kovinkaan kauas fiktion puolelle, vaikka kryptomykologisilla implikaatioilla vihjaileekin. Mutta sentään nämä elämän ja elottomuuden välitilassa uinuvat ikiroudan asukit toimivat faktapohjaisena kytköksenä teoksen keskeiseen teemaan, elävän ja elottoman välisen, jo valmiiksi tulkinnanvaraisen rajanvedon äärimmäiseen hälventämiseen. 

Lomonosovin moottori tutki ihmistä biologisena koneena. Summa Tunguska puolestaan hahmottaa ihmisen informaatiojärjestelmänä, esibiologisenkin informaation ohjaamana. ”Sillä missään olennaisessa mielessä tämä ei ole meidän matkamme. Aine matkustaa meissä. Olemme sen koneita ja sen palveluksessa.” (s. 27.) 

Summa Tunguskassa aine, täsmällisemmin kivi, on elämää edeltävä toimija. Nykyäänhän ymmärretään elämän rakennuspalikoiden saapuneen Maan päälle meteoriittien törmäyksissä. Tästä Salminen kehittää hauskan analogian: ”Sillä eikö jokainen planeetta todella ole auringon häikäilemättömästi hautoma munasolu, ja jokainen meteoriitti hieman hajamielinen ehdotus sen siittämiseksi?” (s. 229.) 

Summa Tunguskan mieleenpainuvimmat katkelmat käsittelevät kivien sielunelämää. Kiven vankkumaton ylivertaisuus räpiköivään ihmiseen nähden tehdään absoluuttisen selväksi: ”Mutta ero ihmiseen on siinä, ettei kivellä ole eläinhermoja, jotka kannattaisivat ajattelevaa mieltä, eikä kivelle siten kehity egoa, johon se voisi virheen-tehden samaistua. Näin ollen kiven tietoisuudentaso on paljon lähempänä Perimmäistä kuin ihmisen, eikä sen tarvitse enää kokea yhtäkään ratkaisevista oivalluksista.” (s. 198.) 

Kaikessa pöhköydessään nämä kiven ylistykset ovat jollain suoraan alitajuntaan kytkeytyvällä tavalla vakuuttavia, onhan ihmiskunta iät ja ajat eri kulttuureissaan ylläpitänyt erilaisia pyhiä kiviä ja kallioita – tätä universaalia kuvastoa edustavat esimerkiksi Stonehenge tai modernimmalta ajalta Stanley Kubrickin 2001-elokuvan (1968) monoliitti. Kiven pyhyys on siksi mainio aihe traktaatille, jossa kiven ylevyydestä todistaa ihmisymmärryksen ylittävä passiivisuus: ”Se ei haaskaa aikaansa, jota kyllä riittää, kiinnostumiseen” (s. 197). 

Möhkäleet myllerryksessä

Kivitematiikan Salminen liittää viisasten kiven tavoittelun kautta alkemiaan. Lomonosovin moottorissa Salminen punoi yhteen kuvastoa hermetismistä, gnostilaisuudesta, kabbalasta ja erityisesti alkemiasta. Riippumatta siitä viekö tällainen esoteeristen merkitysmahdollisuuksien sokkelo lukijaansa korkeampien viisauksien äärelle vai osoittautuuko se lähinnä jännittäväksi häröilyksi, se toi Lomonosovin moottorin kohdalla lukukokemukseen samanlaista kiehtovuutta kuin vaikkapa Gustav Meyrinkin Golemissa (1915, suom. 1995) tai Alan Mooren okkultistisissa sarjakuvissa. 

Summa Tunguskassa alkemiateema ilmenee pastisseina alkemistien koejärjestelykuvausten tahallisen obskuurista kielenkäytöstä. Vanhahtava tyyli ihastuttaa, mutta ymmärrystä vastustavan symbolikielen ei liene tarkoituskaan kiltisti kytkeytyä ympäröivään teokseen: ”Nesteytymisellä kehot palaavat ensimmäiseen muotoonsa, keksityt asiat nähdään jälleen raakoina ja niistä Korppi syntyy viimeiseksi ja kivi jaetaan neljään edelleen sekoittuneeseen elementtiin, mikä tapahtuu Lamppujen ’retrogradoituessa’. Puhdistus opettaa, kuinka tehdä Korppi valkoiseksi ja luoda Saturnuksen Jupiter.” (s. 63.) 

Pikantteina kuriositeetteina esitellään katkelmia Isaac Newtonin ja August Nordenskjöldin alkemistisista kirjoituksista ja Hildegard von Bingenin kivitieteestä. Summa Tunguskan kokonaisuudessa alkemiakatkelmat jäävät silti irrallisiksi anekdooteiksi eivätkä kudo ympärilleen sellaista lukuintoa ruokkivaa mysteerin verkkoa kuin Lomonosovin moottorissa.

Summa Tunguska tuntuu trilogian edellisiä osia vaikeammalta.

Yllättäen mysteerin tuntua ei juuri irtoa myöskään Tunguskan tapahtumasta, jonka rooli kerronnassa vähenee sitä mukaa, kun retkikunta etenee kohti tapahtumapaikkaa. Fiktion, kokeellisenkin, mahdollisuudet tuntuvat jäävän alikehitellyiksi, kun harvakseltaan ohimenevät selitysehdotukset eivät mielekkäässä määrin kietoudu toisiinsa tai kokonaisuuteen. 

Summa Tunguska tuntuu trilogian edellisiä osia vaikeammalta. Hankalasti hahmotettavaa materiaalia on esimerkiksi teoksen keskeinen kuva kaiken aineellisen läpäisevästä haavasta: ”Kun tässä puhutaan haavasta, puhutaan alkuperäisestä salamasta, joka on isien sanoin lyönyt jo ennen luomista, ja kuten tulkitsevat Paracelsus ja Böhme, aikaansaa sen, mitä kutsumme aineellisen varsinaiseksi aluksi, ja jonka teräsmuurin toiselle puolen yhdelläkään luonnontieteellä ei ole asiaa” (s. 28). 

Osittain tämä, samoin kuin sitäkin abstraktimmat pohdinnat muodoista, tyhjyydestä ja kärsimyksestä, liittyy teoksen geologisessa kontekstissa siihen, miten kivi ja kaikki muukin aine, kuten siinä ohessa ihmisen kaltaiset ohimenevät biologiset klöntit, mylläytyy halki ajan kemiallisten ja fysikaalisten voimien runtelemana. Metafyysisempi tulkinta riippunee itse kunkin lukijan henkilökohtaisesta maailmankatsomuksesta. Tai ties vaikka oikea vastaus selviäisi, jos malttaisi lukea läpi Paracelsuksen ja Böhmen tuotannon. 

Tienviittoja kaninkoloihin

Teoksesta hahmottuu siis harvakseltaan punaisia lankoja mutta sitäkin enemmän harottavia langanpätkiä. Molemmista edellisistä osista mukaan tuotu painolasti osaltaan vaikuttaa siihen, että kokonaisuutena Summa Tunguska tuntuu edeltäjiään hajanaisemmalta. Tavallaan se summaa enemmän trilogiaa kuin itseään. 

Tämä ei ole täysin teoksen tappioksi, koska niistä harottavista langanpätkistä monet osoittavat teoksesta ulospäin uteliaisuutta herättäviin suuntiin. Sivistävien ja hämmentävien viittausten määrä ei tyhjene yhdellä tai muutamallakaan lukukerralla. Faktaa ja fiktiota sekoittavana moninaisten kuriositeettien runsaudensarvena Summa Tunguska sopii internet-aikakauden kirjallisuudeksi. Itse kukin lukija voi omasta henkilökohtaisesta viitsimyksestään riippuen irtautua uppoutumaan vapaavalintaisiin kaninkoloihin. 

Olosuhteet-trilogian kirjat voi lukea missä järjestyksessä haluaa. Niihin perehtymättömien kannattanee aloittaa Lomonosovin moottorista, joka on edelleen trilogian paras. Edellisten osien parissa viihtyneet jatkanevat joka tapauksessa Summa Tunguskaan. 

Eniten mielikuvitusta Salminen osoittaa kurkotellessaan ihmisyyden ulkopuolisiin kokemusmaailmoihin. Posthumanistisena trilogiana Olosuhteet on ainutlaatuinen saavutus suomalaisessa kirjallisuudessa. Eipä tule mieleen toista teossarjaa, joka näin antaumuksella kartoittaisi vaikkapa sienikunnan ja kivikunnan tapoja olla olemassa.