Ehkä kaikki särkyminen

Postuumi esikoiskokoelma on koottu tekijän jälkeen jääneistä käsikirjoituksista. Teos ei silti tunnu keskeneräiseltä, vaan muistikirjamainen vaikutelma kuuluu runojen luonteeseen. 

Syksyllä 2021, kun työskentelin runouslehti Tuli & Savun toisena päätoimittajana, olimme toimituksesta sähköpostitse yhteydessä Maiju-Sofia Pitkäseen. Tarkoitus oli sopia kritiikistä Pitkäsen kanssa. Hän oli jo kirjoittanut runoarvioita muihin julkaisuihin, ja toivoimme saavamme hänet mukaan myös Tuli & Savuun. Emme kuitenkaan saaneet häneltä kritiikkiä. Toimitukseen kantautui tieto, että Pitkänen oli menehtynyt.

Nyt, vuosia myöhemmin, pitelen käsissäni kirjaa: Pitkäsen postuumisti julkaistua esikoisteosta. Kokoelman taustaa on avattu Anni Katajapuun Käkriäiseen (2/2025) kirjoittamassa jutussa, jossa on haastateltu teoksen toimittajia, runoilijan siskoa Kukka Pitkästä sekä runoilija Vilja-Tuulia Huotarista, jolle Maiju-Sofia Pitkänen oli lähettänyt runojaan. Ehkä kaikki särkyminen -teoksen runot on koottu jälkeen jääneistä käsikirjoituksista, muistikirjoista, tietokoneelta ja puhelimen muistiinpanoista. Kukka Pitkänen kertoo valikoineensa ja puhtaaksikirjoittaneensa runoista ne, jotka vaikuttivat julkaistaviksi aiotuilta.

Muistikirjan estetiikka on saanut jäädä näkyville kirjaan. Teokseen ei ole muovattu väkinäistä yhtenäisyyden tuntua, vaan lopputulos on kokoelmallinen. Kokoelman taustasta huolimatta runot eivät tunnu keskeneräisiltä. Ne muodostavat pieniä sarjoja, kuten alkuosan runot, joissa puhutellaan kirjailija Fredrika Runebergia. Teoksen jälkisanoissa kerrotaan, että Pitkänen asui jonkin aikaa Runebergin vanhassa kodissa. Välillä Fredrikasta puhutaan kolmannessa persoonassa henkilöhahmona, välillä häntä puhutellaan suoraan: ”Fredrika, / viherkasvini kuolevat käsiini, / eivätkö ne saa tarpeeksi valoa / vai pääsevätkö ne koskaan varjoosi” (s. 15).

Muistikirjan estetiikka on saanut jäädä näkyville kirjaan.

Runokokoelman keskeisiä aiheita ovat erityisesti rakkaus omaa pientä lasta kohtaan, arkiset havainnot ja menneiden sukupolvien läsnäolo muistoissa, esineissä ja paikoissa. Teos on jaettu neljään osastoon, ja sitä jaksottavat Kukka Pitkäsen kasvivedokset.

Enimmäkseen kokoelma koostuu muutaman säkeen pituisista pienistä runoista, jotka tekevät havaintoja siitä, mikä jokapäiväisessä on merkityksellistä ja kaunista: ”Ja eräänä päivänä / me rakennamme lumilinnan, / tai oikeastaan / vain kuorimme sen esille / valkoisesta” (s. 9). Kokonaisuutta rytmittävät kuitenkin myös lyhyemmät, yhden-kahden säkeen pituiset runot. Ajoittain runot tuovat mieleen Sapfon fragmentit. Mielleyhtymä syntyy esimerkiksi, kun runon viimeinen säe on pelkkä sana ”ei”, eikä pistettäkään ole: ”Rakkautta ei voi pisteyttää, ei synnytystä. / ei lasta kahlita, ei patoa luvata / ei” (s. 44). Vaikka runot ovat kaiken kaikkiaan hyvin viimeistellyn oloisia, jokin toteutumattoman mahdollisuuden tuntu väreilee silti. En pidä tätä teoksen puutteena, vaan pikemminkin osana sen ominaislaatua. Suurin osa runoista jää ilmaan, ilman pistettä, kuin hengitystä pidättäen. Esimerkiksi yksi kokonainen, sivun täyttävä runo sisältää vain kaksi säettä: ”Väistävät minua / nylonlippis-sädekehääni” (s. 41). Läsnä ovat samaan aikaan mennyt ja tuleva.

Muistikirjamaista läheisyyden tuntua korostavat hyvin konkreettisella tavalla myös käsin kirjoitetut sivut. Käsin kirjoitettu teksti mielletään usein autenttiseksi ja välittömäksi. Käkriäisen haastattelussa Kukka Pitkänen kertoo, että kaikki runot ovat teoksessa sellaisina kuin ne Maiju-Sofia Pitkäseltä jäivät. Muistikirjaskannaukset tuovat tekijän oman kädenjäljen läsnäolevaksi​​.

Ehkä kaikki särkyminen, s. 148

Jos pitäisi nimetä yksi teoksen sävyä kuvaileva moodi, se olisi vilpittömyys. Runot kuvaavat erilaisia arjen pieniä hetkiä vailla paatosta tai ironiaa. ”Kaikki loksahtaa kohdilleen / kun tavarat saa paikalleen” (s. 32). ”Tanssin lastenlauluihin kuin kukaan ei näkisi, edes hän. / Sellainen äiti.” (s. 48.) Lastenlorumaisuus tarttuu hetkittäin kieleen: ”vauva kutoo verkkojaan / kohta mennään mustikkaan” (s. 58). Nämä arjen hetket kutoutuvat teoksen maailmassa osaksi laajempaa (kirjallisten) sukupolvien ketjua, kun kirjoitetaan Fredrika Runebergin talosta tai edesmenneen mummon kirjoituspöydästä.

Lyhyiden, muutaman säkeen pituisten runojen ja aforismia lähestyvien yksisäkeisten runojen lisäksi vastapainona on joitakin pidempiä, runsaampia runoja. Esimerkiksi listamuotoinen ja listojen ominaisuuksia pohdiskeleva ”Kun tulen äidiksi, alan heti kirjoittaa listoja” kuvaa arjen velvoitteita ja näiden velvoitteiden ilmenemistä erilaisissa listoissa: ”Ne kertaavat, mitä tulee tehdä, / jotta päivä tulisi hoidetuksi / täydellisesti tai ainakin riittävän hyvin” (s. 54), mutta myös rakkautta, joka elää listojen laatimisen takana: ”Kun kuorii kaiken kuonan ympäriltä, jää rakkaus. / Se ei tunnu äidinrakkaudelta, vaan rakkaudelta.” (s. 56.)

Jos pitäisi nimetä yksi teoksen sävyä kuvaileva moodi, se olisi vilpittömyys.

Esikoisuuteen on niin vahvasti totuttu liittämään ajatus uuden tuotannon alusta, uuden äänen syntymisestä kirjallisuuden kentälle, että tuota tulevaa tuotantoa alkaa väkisinkin kuvitella jo mielessään. On vaikea uskoa, että Pitkänen ei enää kirjoita. Teosta ei lue niin kuin mitä tahansa esikoisrunoteosta: tiedän, että en voi mennä kuuntelemaan Pitkästä vaikkapa runotapahtumaan, vaikka samalla tuota seikkaa on vaikea todella sisäistää. Vaikka en koskaan tavannut Pitkästä, kuvittelen mielessäni hahmon, johon voisi törmätä jossakin kirjallisuustapahtumassa. Sähkö-klubilla Jyväskylässä 14.3.2025 hänen runojaan esittikin Vilja-Tuulia Huotarinen.

Vaikka tuotanto ei ehkä jatkukaan, jotain on silti tekeillä. Käkriäisen jutussa mainitaan valmisteilla oleva vertikaalitanssiteos, jonka pohjana toimivat Pitkäsen runot. Ehkä kaikki särkyminen tuntuu astumiselta kirjoittavan mielen huoneeseen, jossa tekstit ovat sopivasti auki elämän tunnulle. Virke päättyy, mutta ei pisteeseen: ”En mielellään sulje pisteellä mitään, / antaa jäädä näin” (s. 95)