Puun avaruudesta; Valoon, vihreään; Puut liikkuvat öisin

Kolmessa runokokoelmassa puut saavat tärkeän roolin, mutta jokaisessa omanlaisensa. Teoksissa hahmottuu erityyppisiä toimijuuksia ja muodostuu monenlaisia aikakäsityksiä.

Puut ja metsät vaikuttavat olevan kevään trendiaihe runoudessa, sillä aiheesta on ilmestynyt ainakin kolme runoteosta: Katja Meriluodon Puun avaruudesta, Olli Sinivaaran Valoon, vihreään ja Anna Tapolan Puut liikkuvat öisin. Niitä yhdistää pohdinta ajasta ja sen olemuksesta. 

Olli Sinivaaran seitsemäs runokokoelma Valoon, vihreään alkaa kuvauksella, joka on kuin suomalaisten luontosuhteesta kertovasta perinnekuvastosta:

On taas pohjoisen lehtipuiden juhla,

koivujen ja tuomien,

pihlajoiden ja leppien  

juhlan aika. (s. 7)

Sinivaara jatkaa edellisen Puut-kokoelmansa (2021) linjoilla. Jo ensimmäisessä runossa astutaan sisään lehtipuumetsään ja saareen, ja kuvaus taianomaisesta kevään heräämisestä vihreään jatkuu seuraavissa runoissa. Näissä hetkissä on käsillä kaikki mitä kokija, runon puhuja tarvitsee:  

Alkukesän koivuissa kaikki valo ja vihreä  

on nähtävissä kerralla, siihen  

ei tarvitse lisätä mitään, siihen 

jokainen hetki on liian lyhyt, 

jokainen katse liian kärsimätön. 

(s. 10.)  

Puhuja aistii monitahoisesti ympäröivän valon ja kulkee syvemmälle luontoon, niityille ja poluille. Runoissa katsotaan läpi koko vuodenkierto. Tulee keskikesä, vihreys syvenee, ja sitä säestävät muut luonnon värit. Syksyllä keltaisuus valtaa koivut, ja viimein on myös talvi, jolloin vihreä ja valkea vuorottelevat metsässä. Puut-kokoelmassa nähtiin enemmän mäntyjä ja kaupunkia, nyt tuntuu entistä vahvemmin siltä, että sekä lukija että runojen kokija ovat astuneet metsään ja kaikki muu on karsittu pois. Sinivaara tuntuu pyrkivän sisällön tiukkaan hallintaan ja vaalii kokonaisvaikutelmaa. 

Kokoelma näyttää luonnosta sen puolen, jossa oksien ja lehtien välistä pilkottaa taivas ja valoa, eikä suo ajatusta niille hetkille, jolloin tammikuinen loska jatkuu kolmatta kuukautta, eikä metsään uskalla lähteä liukastumaan. Metsä ei ole hankalasti lähestyttävä tai uhkaava, vaan huikaisevan korkealle kohoavat tammetkin ovat ajattoman lohdullisia. 

Kokoelman ensimmäinen osio herättää minut kysymään, riittääkö tämä. Voiko ihannoiva kuvaus lehtimetsästä, jota kokemaan ihminen saa astua ja iloita, olla relevantti tänä aikana, jolloin ilmaston lämpeneminen ravistelee suomalaisten erityistä luontosuhdetta ja talousmetsissä ajetaan työkoneilla? Mutta tietenkin voi ajatella, että pinnan alla on tietoisuus juuri tästä kaikesta, ja juuri siksi on syytä katsoa, millaista ihmisen on olla metsässä.

Kokoelman ensimmäinen osio herättää minut kysymään, riittääkö tämä.

Kokijan tunnelma on enimmäkseen rauhallinen ja seesteinen. Kaukana on Katri Valan ”Kukkivan maan” raivoisa elämäninto ja Paavo Haavikon Puut, kaikki heidän vihreytensä -kokoelman yhteiskunnallisuus, vaikka Sinivaarankin runoissa puut näyttävät kaiken heidän vihreytensä ja pionit kukkivat voimakkaasti ryöpsähtäen vain lakastuakseen hetkeä myöhemmin. Vala ja Haavikko ovat epäilemättä kuluneita vertailukohtia, mutta ne etsiytyvät Sinivaaran kokoelman äärellä mieleen hakematta. Kotimainen runous on jossain mielessä pieni lammikko, jossa tässä hetkessä kirjoitettu teos käy väistämättä dialogia jonkin tunnetumman kanssa. 

Ainakin pionit on ihminen ostanut kotiinsa ilahtuakseen niistä toisen poissa ollessa. Ne ovat toisen ihmisen kasvattamat. Tällaisissa kohdissa Sinivaaran runo mahdollistaa lukijan pohtia sitä, mitä ihminen tekee luonnolle ja luonnolla, ja laajentuu ilmeisimmistä aiheistaan moniin suuntiin. 

Lopulta kuitenkin kyse on ajasta: ”Puun muodossa aika itse / tulee aistittavaksi, nähtäväksi kerralla” (s. 22), eikä lakastunut pionikaan ole lannistava, vaan ”siinä aika / on tullut jotenkin kepeäksi, ilmavaksi, ohimeneväksi” (s. 27). Metsässä aistii ajattomuuden, voi unohtaa nykyhetken ja maailman kuohut, kun vihreä lehtikuohu vyöryy yli. Sinivaaran kuvaukset ovat taidokkaita, valon ja vihreän pystyy näkemään. 

Puita korkeammalle

Katja Meriluodon toinen runokokoelma Puun avaruudesta levittää näkökulmansa Sinivaaran teosta laajemmalle, nimensä mukaisesti kohti avaruutta ja sen tähtiä:  

Puren kaarnakilpeä, nilaa,  

nakerran siihen viestini sinulle, minä,  

puun avaruudesta, pienistä pienin,

tähtikirjaaja.  

(s. 10.)  

Runokokoelman avaa kuusta tuhoava tähtikirjaajakovakuoriainen, ”metsän tuhokone” (s. 12), joka saa puheenvuoron ensimmäisessä osiossa. 

Tapanani on usein lukea runokirjat ensin läpi nopeasti ja seuraavilla kerroilla vasta enemmän syventyen, jolloin tilaa on nopeille assosiaatioille. Ensimmäisellä lukukerralla luen metsän tuhokoneen ehkä ihmiseksi, mutta niinhän runo ei sano. Ihminen on kuitenkin läsnä kiinnostavista kulmista, ja häneltä kysytään muun muassa puolensa valitsemista: ”Jäätkö sohvalle torkkumaan, kun sateen rintama lähestyy, / ryntäätkö kadulle ase kädessä” (s. 12). Kaikki tämä vaatii kertausta sisäistyäkseen lukijalle. 

Lukutapani johtaa siihen, että eräs keskeisistä seikoista kokoelmassa alkaa avautua sivulta 46:  

Ajattelen tytärtä, joka olen ja en ole,  

joka menee kuusen alle kiepille 

ja on herätessään joku toinen tai kolmas. 

[…] 

Mikä räpiköi ajassa, 

jähmettyy ikuisuuteen kuin pihka. 

(s. 46.) 

Meriluoto kirjoittaa erityisesti kuusista. Näissä runoissa aika konkretisoituu toisella tapaa kuin Sinivaaralla ja ankkuroituu myös ihmisen omaan historiaan. Puun ja ihmisen juurten yhtymäkohdat, mikä on sinänsä vanha vertauskuva, hahmotetaan tässä runossa kiinnostavalla tavalla, jossa korostuu kuinka ihminen voi olla vieraantunut sekä omistaan että metsän juurista.

Tapanani on usein lukea runokirjat ensin läpi nopeasti ja seuraavilla kerroilla vasta enemmän syventyen.

Eräässä runossa puhuja on se, jolle on annettu ”matriarkan piirakkapulikka”, vaikka hän ei ole ”oppinut lauluja ja piirakoita” (s. 54), toisissa taas lapset jatkavat omilla teillään tai ojentavat ”kätensä kohti sahalaitaista heinää / ensimmäistä kertaa tässä maailmassa” (s. 55). Jokainen on osa jonkinlaista ketjua, mutta jää helposti siitä erilliseksi, paitsi jos huomaa olla läsnä kuten lapsi. 

Tulkintaani sekoittuu vielä myöhemmin lukemani Meriluodon oma pohdinta vieraudesta, jonka hän on kirjoittanut Koneen Säätiön Metsän puolella –apurahaprojektinsa loppuraporttiin. Sinivaarakin on saanut teoksensa kirjoittamiseen tätä Koneen Säätiön rahoitusta. Metsä on pinnalla kirjallisuudessa ja tieteellisessä tutkimuksessakin, osin ehkä rahoittajan painotusten ohjaamana.

Puun avaruudesta korostaa, kuinka meille on annettu metsät ja aika ja sukumme jatkumo, ja niistä kaikista kuten omista juuristammekin tulisi kantaa vastuuta, minkä puukin lausuu ääneen:  

Mutta puu, joka kannattelee taivaankantta, 

inttää: vastuu,  

inttää: velvollisuus.  

(s. 46.) 

Kokoelmassa viimeisen sanan saa päpsiäinen, joka on eräänlainen kärpänen ja kuoriaisten vihollinen: ”Minä, saalistaja, kaksisiipinen, / sain tehtävän, jonka täytän tappamalla” (s. 61). Se myös puhuttelee ihmistä, jonka läsnäoloon kietoutuvat nämä runot ja metsän kuuset. 

Kokoelma lähtee näennäisen yksinkertaisista oivalluksista, mutta ei tyhjene niihin, vaan laajenee pohtimaan ihmisen suhdetta luontoon monipuolisin tavoin. Nopea ja hiljalleen syvenevä lukutapani toimii tälle kokoelmalle, sillä siinä on kerroksia kuten vuosirenkaita tai avaruutta miettiä monenlaista. 

Ajan ja luonnon liikettä

Viimeiseksi luen Anna Tapolan esikoisteoksen Puut liikkuvat öisin. Siinä metsä ympäröi rakennettua elinympäristöä ja kuhisee myös eläimiä, jotka ensimmäisessä runossa ”kerääntyvät lämmittelemään: maamyyrät, saukot ja supikoirat, eilen ammutut peurat” (s. 7). Tapolan runoissa ihminen asuttaa taloaan, jonka ”[r]askas ovi painuu kiinni / tämä on vankila, ruumista täynnä” (s. 9). 

Sinivaaraan ja Meriluotoon verrattuna Tapolan teoksessa metsä ja puut saavat hieman vähäisemmän roolin, ja samalla kokoelma on tunnelmaltaan levottomin, koska se keskittyy runon puhujan sisäisiin ristiriitoihin ja kokemuksiin ja vyöryttää näkyville mielenkiintoisilla tavoilla outoja tapahtumasarjoja. 

Runojen kokija puhuttelee kuulijaa ja pyytää: ”Ota kanssani yliannos mitä tahansa, asetellaan pienet kipposet ikkunalaudalle, pyyhin samalla pölyt. Ota kanssani suu täyteen, naavametsät, ulkosaaret, unikkoniityt.” (s. 14.) Arkiset toiminnot sekoittuvat ahdistukseen ja samalla johonkin outoon: voisiko ympäröivästä luonnosta saada yliannostuksen? 

Puut liikkuvat öisin on näistä kolmesta kokoelmasta kielellisesti ja teknisesti kenties pisimmälle viety. Tapola vaihtelee sujuvasti proosamuodon ja kepeästi rivitetyn runon välillä. Muoto on harkittu, kuten eräässä runossa, jonka rivit lyhenevät kerta kerralta, kunnes jäljelle jää yksi sana. 

Erilaisuus näkyy myös runojen kuvastossa, joka on jollain tapaa nyrjähtänyttä, kuin hurjaa, ahdistavaa satua tai unta: ”Mies joka näyttää sudelta on susi, kantaa selässään viimeistä metsää, niittyä ja suota” (s. 35). Nämä runot eivät tyhjene yhteen lukukertaan, vaan vaativat pureksimista, ja keskeiseksi jää tunnelma, joka on jatkuvasti hengästyttävä ja lopunaikainen. 

Runojen puhuja vierailee myös Lissabonissa osiossa ”Niin monta ovea, joihin kukaan ei koputa”. Osiossa on viittauksia Fernando Pessoan runoihin, kuten kokoelman lopussakin kerrotaan. On marraskuu ja Lissabonissakin, kuten aiemmin talossaan, puhuja tuntee itsensä jotenkin vieraaksi ja yksinäiseksi. Sielläkin voi kohdata ajan:

Mennyt ja nykyinen kulkevat eri katuja: miten helppoa ylittää silta, palata. Kuoria kastanja, palella marraskuisessa tuulessa, tulla syödyksi. Silta katoaa, ehkä hämärään, edellä juokseva aika on tavallinen kuolevainen. (s. 25.)

Tapolan kokoelma erottuu joukosta hieman vähemmän yhtenäisellä kokonaisuudella, mutta en ole varma, missä määrin runokokoelman on aina tarpeen ollakaan loppuunsa hiottu kokonaisuus, jossa kaikki osat toimivat selkeästi keskenään. Jossain toisessa kontekstissa, eri teosten kanssa vertailtuna, en ehkä kiinnittäisi tähän huomiota.

En ole varma, missä määrin runokokoelman on aina tarpeen ollakaan loppuunsa hiottu kokonaisuus.

Siinä missä Meriluodon runoissa ihminen ehkä räpiköi ajassa mutta hänellä on silti paikkansa metsän jatkumossa, ja Sinivaaran metsässä ajan voi konkreettisesti nähdä katsoessaan ylös puihin, Tapolan kaupungissa kohtaama aika onkin vain tavallinen kuolevainen, vaikka aluksi tuntuu siltä, että menneen ja nykyisyyden välillä voisi kulkea helposti. Ihmiset lopulta kelluvat ajassa ”vuosituhannet ohittavilla aalloilla edestakaisin, olemme ajopuita, välttelemme rantoja, kaipaamme horisonttiin, kaarelle taipuvalle selälle” (s. 30). 

Tapolan puut nimenomaan liikkuvat, eivätkä tarjoa ihmiselle tukea tai pysyvyyttä:

Mihin nojaisin? Puut liikkuvat, uneksivat sanattoman, maailman ilman minua. Kuin kaivaisi luunsa esiin, söisi toisen käden kädestä, niin valmis olen tähänkin yöhön, nimeämään puut omikseni. Mutta ne kruunaavat päänsä, valuttavat suustani mahlan, veistävät kasvoista paperinaamion. (s. 42).

Liikkeessä ylipäätään on usein kaikki ei-inhimillinen: ”Rakennukset huojuvat, kupolit loistavat, patsaat marssivat ja kadut kallistavat päänsä” (s. 39). 

Tapolan runoissa näistä kolmesta kokoelmasta vahvimmin ihminen on luonnon ja ympäristön armoilla, ja ei-inhimillisestä tulee aktiivinen toimija, toisin kuin ihmisestä, joka on kaiken riepoteltavana ja yrittää jotenkin hahmottaa sitä. Siinä missä Sinivaaran runojen kokija on vapaa astumaan metsään ja kokee siellä ajan, ja Meriluodon ihminen kokee vastuuta ja velvollisuutta metsästä, vaikka viimeisen sanan saavatkin tähtikirjaaja ja päpsiäinen, joilla on oma kykynsä toimia, Tapolan runoissa toimijavuoron saa ympäristö kokonaisuudessaan, sekä ihmisen rakentama että rakentamaton, kuten metsä ja puut. 

Nämä kokoelmat lukemalla saa monipuolisen käsityksen ajan ja metsien ulottuvuuksista. Meriluodon ja Sinivaaran puut pyrkivät juurineen ankkuroimaan ihmisenkin paikkaan ja aikaan, kun taas Tapolan runoissa kohdataan ajelehtivia puita ja vuosituhansien pituinen aikasykli. Kevään runotarjonnassa erilaiset näkökulmat täydentävät toisiaan osuvasti.