Isäni appelsiininkukkien maasta; He ovat suolaa ja valoa; Sivuseikka

Irene Zidanin, Terhi Törmälehdon ja Adania Shiblin taidokkaat romaanit käsittelevät kaikki Israelin–Palestiinan konfliktia. Erilaisuudestaan huolimatta ne muistuttavat kaunokirjallisuuden kyvystä koskettaa ja tuoda etäiset maailmantapahtumat lähelle lukijaa.

Viime vuonna Suomessa ilmestyi kolme puhuttelevaa kaunokirjallista teosta, jotka pureutuvat tämän hetken polttavimpaan poliittiseen kriisiin: Palestiinan ja Israelin väliseen konfliktiin. Romaanit lähestyvät aihetta jokainen omasta näkökulmastaan. Irene Zidanin (s. 1986) esikoisteos Isäni appelsiininkukkien maasta kuvailee vuoden 2023 ”leimahdusta”, Hamasin hyökkäyksen eskaloimaa sotaa ja sen seurauksia suomalais-palestiinalaisen naisen näkökulmasta. Terhi Törmälehdon (s. 1977) He ovat suolaa ja valoa tarkastelee kiristynyttä tilannetta kristillisen sionismin kautta, kertojina kaksi suomalaista naista. Törmälehto sijoittaa romaaninsa tapahtumat samaan vuoteen kuin Zidan, mutta muutamaa kuukautta aiemmaksi. Adania Shiblin (s. 1974) Sivuseikka (Tafṣīl Thānawī, ilmestynyt alun perin 2017) kertoo alueen väkivaltaisesta historiasta palestiinalaisnaisen silmin. Shibli liikkuu teoksessaan pidemmällä aikajanalla taustoittaen konfliktin pitkää historiaa. 

Kaikki kolme romaania ovat vahvoja lukukokemuksia, upeasti rakennettuja ja kieleltään rikkaita, vaikkakin jokainen tyyliltään täysin omanlaisensa. Ne ovat kiivaita ja järkyttäviäkin puheenvuoroja, täynnä tunnetta mutta niin taidokkaasti ja hienovaraisesti kirjoitettuja, että yksikään niistä ei sorru kiihkoiluun tai vastapuolen syyttelyyn. Yhdessä romaaneista syntyy useiden erilaisten näkökulmien, kokemusten ja tarinoiden kudelma. Kirkkaimpana lukijan mieleen nousee kuitenkin kysymys: onko alueelle ikinä mahdollista saavuttaa pysyvä rauha ja jos on, miten? 

Paljastavat yksityiskohdat 

Adania Shiblin Sivuseikka pohjautuu osittain tositapahtumiin. Kirjailija kuvaa kahta yksittäistä tapahtumaketjua, jotka pureutuvat kuin varkain syvälle palestiinalaisten kokemukseen elämästä miehityksen alla ja paljastavat sorron mekanismien koko kaameuden. 

Vain hieman yli 100-sivuinen pienoisromaani jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa joukko israelilaisia sotilaita on lähetetty turvaamaan Israelin Egyptin vastaista rajaa ja puhdistamaan Negevin hiekkaerämaan lounainen sektori ”viimeisistäkin arabeista” (s. 6). Kertomuksen keskiöön nousee sotilasjoukon johtaja, nimetön mies, jonka arkista leirielämää seurataan välillä piinaavankin tarkasti. Partioretkellä sotilaat törmäävät paikallisiin. Syntyy verinen välikohtaus, jonka seurauksena sotilaat vangitsevat beduiinitytön ja tuovat hänet leiriinsä. Tyttö raiskataan, tapetaan ja haudataan autiomaan hiekkaan. On elokuu vuonna 1949. 

Kappaleet romaanin ensimmäisessä osassa ovat lyhyitä ja toteavia. Ulkopuolinen kertoja kuvaa miehen arkisia rutiineja, aavikon paahtavaa kuumuutta, hajuja, tulehtunutta hämähäkin puremaa reidessä ja taistelua majapaikan nurkissa vilahtavia ötököitä vastaan sellaisella intensiteetillä, että se vetää lukijan väkisinkin mukaansa. Julmuus ja väkivalta kuvataan eleettömästi mutta mieleenpainuvin sanakääntein: ”Hiekka imi välinpitämättömänä tytön päästä pulppuavan veren. Keskipäivän auringon säteet tuntuivat kohdistuvan kimppuna tytön paljaisiin pakaroihin, jotka olivat aivan saman väriset kuin hiekka.” (s. 48.) Shiblin toteava tyyli tekee ihmisen julmuudesta hyytävää. 

Romaanin toisessa osassa siirrytään nykyaikaan. Ramallahissa palestiinalaisnainen lukee lehdestä ensimmäisen osan yllä kuvatusta tapahtumasta. Minäkertojan huomio kiinnittyy pieneen yksityiskohtaan, sivuseikkaan: tyttö on tapettu päivälleen 25 vuotta ennen hänen syntymäänsä. Tytön tarina ei jätä naista rauhaan. Häntä piinaa halu kaivaa esille tapauksen yksityiskohdat, kuulla tapetun tytön oma versio tapahtumista. Niinpä nainen lähtee vaivalloiselle ja uhkarohkealle automatkalle Negevin autiomaahan etsimään vastauksia.  

Shiblin toteava tyyli tekee ihmisen julmuudesta hyytävää.

Ulkonaliikkumiskiellot, tiesulut, tarkastuspisteet sekä liikkumisen eri alueilla mahdollistavat henkilökortit kertovat karusti palestiinalaisten elämästä miehityksen alla. A-alueella asuvalla kertojalla ei ole lupaa matkustaa C- tai D-alueelle. Matkajärjestelyt vaativatkin valehtelua, oveluutta ja ennen kaikkea rohkeutta. 

Kertoja on jatkuvasti peloissaan ja vähällä keskeyttää matkansa. Jokaisella tarkastuspisteellä hän pelkää paljastuvansa ja jäävänsä kiinni vääristä henkilöpapereista, vaikka sotilaiden mielestä palestiinalaiset ovatkin ”kaikki samannäköisiä” (s. 61). Periaatteessa palestiinalaisilla on oikeus liikkua eri alueilla ja siirtyä yhdeltä alueelta toiselle, vaikka käytännössä liikkumisesta on tehty paikoin jopa mahdotonta. Poistuttuaan A-alueelta nainen ei uskalla kertoa oikeaa nimeään. Hän esittäytyy englanninkieliseksi tutkijaksi, sillä jos ”päästää kotialueensa ulkopuolella suustaan sanankin arabiaa, häntä pidetään merkittävänä turvallisuusriskinä” (s. 61). 

Kertojalla on mukanaan sekä vanha vuoden 1948 kartta että uudempia karttoja, joihin on merkitty muun muassa Israelin pystyttämän muurin sijainti ja armeijan tarkastuspisteet. Tutulla tienpätkällä kohti Jaffan kaupunkia nainen joutuu toteamaan, että maisema on muuttunut vain muutamassa vuodessa niin, ettei hän tunnista sitä enää. Autiomaan poikki on vedetty mielivaltaisia rajoja, ja vanhat palestiinalaiskylät ovat kadonneet. Ne ovat enää pelkkiä haamukyliä vanhassa kartassa. Nyt tien molemmin puolin kohoavat korkeat muurit. 

Ensimmäisen osan tavoin myös romaanin toinen osa vyöryttää yksityiskohtia, mutta nyt minäkertojan virkkeet ovat pitempiä ja kappaleet monen sivun mittaisia. Shiblin kieli on vivahteikasta ja maalailevaa, automatkan etenemisen pikkutarkka selostus on kaukana yksitoikkoisesta: 

Hetken siimeksessä kuljettuani rojahdan voipuneena maahan. Käännyn makaamaan selälläni, luon silmät taivaaseen, sen kauhtuneeseen sineen, ja annan auringonlaskua edeltävän kelmeän valon siivilöityä banaanipuiden lehtien läpi vaipaksi ylleni. Makaan hiekalla, ja avuton oloni sysää minut valtavan yksinäisyydentunteen armoille. Turhaan minä täällä olen. Minulla ei ole mitään mahdollisuutta löytää etsimääni, eikä ymmärrykseni tästä tapauksesta ole karttunut hiukkaakaan tämän retken aikana. Hetki hetkeltä yksinäinen oloni muuttuu ahdistukseksi, samalla kun päivänvalo hupenee ja hämärä on laskeutumaisillaan. Täytyy nousta ja palata autolle. (s. 89.) 

Rivien välit ovat täynnä symboliikkaa ja viittauksia teoksen ensimmäiseen osaan. Hiekka, koiran haukunta, autoa tankatessa vaatteille roiskunut bensiini ja puutarhaletku ovat toistuvia elementtejä romaanissa. Vihjeet avautuvat lukijalle kuitenkin niin vähittäin, että tarinan loppu pääsee yllättämään. Sampsa Peltosen suomennos on mestarillisen soljuva läpi koko teoksen. 

Palestiinassa syntynyt Shibli on julkaissut romaaneja, esseitä, novelleja ja näytelmiä. Sivuseikka on Shiblin kolmas romaani ja toistaiseksi hänen ainut suomennettu teoksensa. 

Ylisukupolvinen sodan kokemus 

Irene Zidanin romaani Isäni appelsiininkukkien maasta kertoo Palestiinan ja Israelin välisen sodan ylisukupolvisista vaikutuksista ja toisen polven maahanmuuttajuudesta. Romaanin minäkertojana on toimittajana työskentelevä Amira, suomalaisen äidin ja palestiinalaisen isän tytär, kahden pienen lapsen äiti. Kun kertojana on suomalainen perheenäiti, saadaan Israelin–Palestiinan konfliktiin aivan uudenlainen näkökulma. Se tuo konfliktin lähelle myös suomalaisia ja osoittaa, etteivät sodan vaikutukset rajoitu vain tietylle maantieteelliselle alueelle. Sota ”siellä jossain” koskettaa aivan tavallisia suomalaisia. 

Isäni appelsiininkukkien maasta on teemoiltaan ja tapahtumiltaan runsas, mutta Zidan onnistuu pitämään rönsyilevän tarinan hallinnassaan sujuvan ja napakan kielen avulla. Luvut ovat lyhyitä ja dialogia on vähän. Tapahtumat suodattuvat Amiran ajatusten ja tunteiden kautta, mikä toisaalta tekee romaanin tunnelmasta kauttaaltaan melankolisen. 

Romaani liikkuu useammassa eri aikatasossa. Välillä eletään nykyhetkeä, välillä Amira palaa muistoissaan lapsuuteensa ja teini-iässä Länsirannalle tehtyyn matkaan sukulaisten luo. Amira on syntynyt Suomessa ja puhuu äidinkielenään suomea. Hän ei osaa ollenkaan arabiaa, isänsä kieltä. Silti koulussa opettaja kehottaa Amiraa rohkeasti osallistumaan oman äidinkielensä opetukseen. Tämä herättää Amirassa outoa häpeää. Ulkopuolisuuden tunnetta lisää kaikki ei-suomalainen hänessä: vallattomat tummat hiukset, oliivinvärinen iho ja vieraalta kuulostava nimi. Sukulaisten luona ”Rannalla” Amira kokee kuitenkin samaa vierautta, hän ei kuulu siihenkään maailmaan. Miten luoda suhde paikkaan, jota ei ole, joka on pyyhitty pois kartalta ja jonka olemassaoloa tai oikeuksia ei tunnusteta? 

Monikulttuurisessa Suomessa sodan kokemus ei valitettavasti enää kuulukaan pelkästään veteraaneillemme.

Nykyhetkessä eletään lokakuuta 2023. Konflikti Israelin eli ”Valtion” ja Gazan eli ”Kaistaleen” tai ”Rannan” välillä roihahtaa ilmiliekkeihin, eikä Amira tiedä miten käsitellä tunteitaan. Kännykän ruudulle nousee uutisotsikoita, joita hän ei halua nähdä. Myös töissä Amiran tilanne alkaa muuttua stressaavaksi, kun hänet siirretään ulkomaan uutisten osastolle raportoimaan Gazan tilanteesta. Arabialainen nimi artikkelien alla saa aikaan palautetulvan. Amiraa ja lehteä syytetään milloin puolueellisuudesta, milloin tosiasioiden vääristelystä ja antisemitismistä. Alkaa toimittajan maalittaminen. Amira ajattelee isäänsä ja tämän perhettä ”Rannalla” mutta viivyttelee pitkään ennen kuin soittaa isälleen ja kysyy, ovatko sukulaiset kunnossa. Vaikka siteet isän puoleiseen sukuun ovat hauraat, silti Palestiina, romaanissa paikka ”siellä jossain”, pitää Amiraa otteessaan. Palestiinalaisten kokemukset, vainot ja pakkosiirrot pois vanhoilta asuinalueilta ovat koteloituneet syvälle Amiraan ja oireilevat haamukipuna: 

Jopa minulla on kaikkien lähtöjen lopullisuus syvällä dna:ssani. Jokainen meistä tietää sanomatta, että lähtö on aina lopullinen, koska meillä ei ole koskaan paluuta. Lähtijöistä tulee sieluttomia puolikkaita, joita haamut seuraavat yli sukupolvien. (s. 180.) 

Amiran isälle väkivalta on paljon todellisempaa ja konkreettisempaa. Nuoruudessaan isä on ollut poliittisten mielipiteidensä takia vankilassa, mutta hän ei koskaan puhu näistä kokemuksistaan. Isän on ollut pakko jättää kotinsa, ja mutkien kautta hän on päätynyt rakkauden perässä Suomeen. Suomeen hän on päättänyt juurtua ja perustaa perheensä. Isä yrittää itsepintaisesti pitää yllä uskoaan elämään, mutta arki vieraassa maassa ei ole helppoa. Isä ei tunne oloaan tervetulleeksi, hän kohtaa ennakkoluuloja ja rasismia. Sisällä kalvaa kaipuu kotiin, ja surumielisyys ottaa isästä vallan. 

Amiran lapsuudessa niin läheinen suhde isään on muuttunut etäiseksi ja yhteydenpito on väkinäistä. Hiljalleen Zidan kerii auki katkenneen isäsuhteen syitä ja seurauksia. Ajankohtaisesta aiheestaan huolimatta Isäni appelsiininkukkien maasta tuntuukin olevan ennen kaikkea tutkimusmatka juuri isän ja tyttären suhteeseen ja sukupolvilta toisille periytyviin haavoihin. Isän hahmon kautta Zidan nostaa kiinnostavasti esille maahanmuuttajien sotatraumat. Monikulttuurisessa Suomessa sodan kokemus ei valitettavasti enää kuulukaan pelkästään veteraaneillemme. Zidan tuo palestiinalaisten kokemuksen lähelle suomalaista lukijaa rinnastaessaan kodeistaan pakkosiirretyt palestiinalaiset ja suomalaiset evakot. 

Irene Zidan tunnetaan myös Aishi Zidan -nimellä julkaisseena palkittuna toimittajana. Vaikka Isäni appelsiininkukkien maasta on fiktiivinen teos, on Amiran hahmossa yhtymäkohtia Zidaniin itseensä. Myös Zidanin isä on Palestiinasta, ja Zidan on työskennellyt Lähi-idän kirjeenvaihtajana. 

Onko hengellisellä vakaumuksella rajoja? 

Terhi Törmälehdon ajatuksia herättävä romaani He ovat suolaa ja valoa pureutuu syvälle Israelin ja Palestiinan välisen konfliktin juurisyihin. Toisin kuin Shibli ja Zidan, Törmälehto kääntää katseen konfliktin osapuolista suomalaisiin. Mitä me ajattelemme Lähi-idän pitkään jatkuneesta väkivallasta, palestiinalaisten tai israelilaisten oikeuksista, uskonnosta, ihmisoikeuksista, oikeasta ja väärästä? 

Maaliskuussa 2023 kaksi suomalaista naista nousee lentokoneeseen ja matkustaa Israeliin ja Länsirannalle. Susanna ja Anu, jotka sattumalta istuvat vierekkäin lentokoneessa matkalla luvattuun maahan, ovat molemmat hartaita uskovaisia. Heidän uskonsa ilmenee kuitenkin eri tavoin. Matkan edetessä naiset ylittävät niin maantieteellisiä kuin moraalisiakin rajoja ja joutuvat punnitsemaan uskonsa perusteita uudestaan. On kiinnostavaa seurata heidän päänsisäisiä keskusteluitaan. Ne äityvät jaakobinpainiksi, jossa hengellinen vakaumus punnitaan. Tapahtumia seurataan sekä Susannan että Anun näkökulmasta. Mukana on myös tapahtumia etäältä tarkasteleva ja kommentoiva kertoja, enkeli, joka tuo teokseen mielenkiintoisen, uuden tason ja antaa tapahtumille laajemman perspektiivin. 

Susanna on ammatiltaan lääkäri. Hänen aviomiehensä toimii pappina, ja heillä on teini-ikäinen lapsi. Susanna uskoo, että kun juutalaisten kansa on palannut Israelin maahan, Jeesus tulee takaisin. Hän rahoittaa juutalaisten muuttoa Israeliin mutta kokee, että on tehtävä enemmän. Susanna haaveilee jopa liittyvänsä vapaaehtoisena Israelin armeijaan. Nyt hän on tullut Israeliin ennallistamaan maata, istuttamaan puita, työskentelemään yhdessä toisten kristittyjen kanssa Länsirannan siirtokunnassa. Siellä hän kokee viimein olevansa kotona, tekemässä tärkeää työtä toisten kaltaistensa uskovaisten kanssa, yhteisessä pyhässä sodassa. Palestiinalaisten läsnäolon alueella Susanna sivuuttaa täysin. 

Susannan harmonista olemista rikkoo silloin tällöin koti-Suomesta tuleva puhelu lapselta tai aviomieheltä. Väittelyt puhelimessa aviomiehen kanssa turhauttavat Susannaa. Kun mies yrittää järkeillä ihmisoikeuksista, muistuttaa siirtokuntien laittomuudesta tai sanoo Susannan valtaavan palestiinalaisten maata, Susanna tuntee olevansa vain entistä varmempi asiastaan. Näin on Jumala tarkoittanut, näin sanotaan Raamatussa. Susanna kulkee määrätietoisesti ennalta määrättyä tietä, hänen uskonsa profetiaan ei horju. Vasta kun teini kysyy äidiltään hankalia kysymyksiä helvetistä ja synnistä, alkavat kysymykset iskeä pieniä rakoja Susannan ehdottomaan uskoon. 

Toinen päähenkilö on kumppania etsivä saksanopettaja Anu. Jerusalemissa Anu tapaa juutalaisen miehen ja rakastuu. Anu pitää miehen kohtaamista ihmeenä, mutta alkaa myöhemmin epäillä, onko mies sittenkään osa Jumalan suunnitelmaa. Kun Susanna on uskossaan kurinalainen suorittaja, on Anun usko taas intuitiivista, harrasta, pelokasta ja lapsenomaista. Anussa ei ole Susannan määrätietoisuutta. Hän odottaa maailmanloppua tulevaksi koska tahansa, näkee kaikkialla viestejä Jumalalta ja pelkää tulkitsevansa merkit väärin. Anulle usko tarkoittaa myös yhteisöllisyyttä, ja hän viestitteleekin ahkerasti suomalaisen seurakuntaryhmänsä kanssa.

Törmälehdon avaus aiheeseen tuntuu tuoreelta.

Aluksi Anukin on varma näkemyksistään ja uskoo horjumatta Israelin valtioon. Mutta tavattuaan miehen, joka on ajatuksiltaan paljon häntä liberaalimpi ja kannattaa palestiinalaisten puolesta järjestettäviä mielenosoituksia, Anu joutuu punnitsemaan mielipiteitään uudelleen. Mies sanoo Anulle:

– Joskus ajattelen, että tämä koneisto on liian raskas. Koko tämä koneisto, jolla me pidämme pystyssä tätä maata ja miehitystä, että se on… liikaa. Että hinta on liian kova. Jotkut sanovat niin. Jotkut sanovat, että se on liian kova paitsi siksi, mitä se tekee heille, myös siksi, mitä se tekee meille. Ja mitä se tekee meistä. Useimmiten ajattelen että he ovat väärässä. Useimmiten ajattelen ettei meillä ole vaihtoehtoja. Mutta joskus ajattelen, että täytyy olla.  (s. 276–277.) 

 Anu ihmettelee, eikö miehen puhe ole antisemitististä. Mies vastaa: ”Se, että kutsuu antisemitismiksi miehityksen kritiikkiä, tai pelkkää sen myöntämistä, on typerää” (s. 277). Anu alkaa empiä, onko hän sittenkin ymmärtänyt Jumalan tarkoitusperät väärin. 

Susannan hahmosta Törmälehto kirjoittaa: 

Hänelle opetettiin, että jos ihminen rakastaa Jeesusta, ihminen rakastaa Israelia. On asioita, joiden kohdalla ihminen voi valita, voi muodostaa mielipiteen. Ja on asioita, jotka eivät ole mielipideasioita. Susanna oppi, että Israel on sellainen asia. (s. 90.) 

En ole tainnut törmätä yhteenkään uutiseen tai ajankohtaisohjelmaan, jossa olisi Gazan tilanteen yhteydessä keskusteltu kristillisestä sionismista. Puhutaan Hamasin terroristihyökkäyksestä ja Israelin oikeudesta puolustautua. Tosiasiassa Israel miehittää ja hallinnoi palestiinalaisille osoitettuja alueita eli Länsirantaa, Gazaa ja Itä-Jerusalemia. Länsimaissa ei ole otettu valtionjohdon tahoilta kantaa kovinkaan ponnekkaasti Israelin harjoittamaan sortopolitiikkaan, sillä Israel nähdään kauppakumppanina ja tärkeänä liittolaisena Lähi-idässä. 

Törmälehdon avaus aiheeseen tuntuu tuoreelta. Se syväluotaa ja valaisee konfliktin taustoja myös uskonnon näkökulmasta. Melko yleisesti ajatellaan, että Israelin valtiolla on maailmassa erityisrooli. Israelin uskotaan olevan osa Jumalan suunnitelmaa ja että kaikki, mitä Israelin ja Palestiinan välillä tapahtuu, on ennustettu Raamatussa. Kristillistä sionismia esiintyy Suomessakin. Tämä ajattelu johtaa kuitenkin siihen, ettei Israelin toimia kritisoida – koska Israelin valtio toimii Jumalan suunnitelman mukaan, ei mikään sen toimista voi siksi olla väärin. Alueen humanitaarista kriisiä seuratessa tätä ajatusmallia on kuitenkin hyvin vaikea hyväksyä. 

Kriittiset äänet sensuroidaan 

Vuonna 2023 Shiblin Sivuseikka synnytti Saksassa kohun. Kirjailijan oli määrä saada LitPromin jakama LiBeraturpreis-kirjallisuuspalkinto Frankfurtin kirjamessuilla. Israelin ja Hamasin välinen sota oli käynnissä, palkintoseremonia peruttiin. Syyksi kerrottiin saksalaisten toimittajien esittämät syytökset, joiden mukaan Shiblin romaani sisältää antisemitistisiä asenteita. Syntyi kirjallisuusskandaali, kun kirjailijat ja kustantamot ympäri maailmaa syyttivät Frankfurtin kirjamessuja palestiinalaisäänien hiljentämisestä. Arabiankieliset kustantajat vetäytyivät messuilta, ja Shiblin romaanin englanninkielisen käännöksen kustantaja jakoi e-kirjaa ilmaiseksi koko messujen ajan. 

Israelilaissotilaat kuvataan Sivuseikassa tunteettomina ja väkivaltaisina, mutta mielestäni kuvaus ei eroa millään tavalla niistä sotakuvauksista, joita saa lukea lähes kaikista muistakin romaaneista, joissa sota ja miehitys ovat keskeisenä teemana. Mieleen tulevat esimerkiksi Svetlana Aleksijevitšin dokumentaariset teokset, Neuvostoliiton–Afganistanin sodasta kertova Sinkkipojat (1991, suom. 2023) ja toisen maailmansodan tapahtumiin pureutuva Naisella ei ole sodan kasvoja (1985, suom. 1988 ja 2017).  

Shiblin teoksen nostattamassa kritiikissä ja palkintoseremonian perumisessa on jotain ikävän ironista, siitä huolimatta, että järjestäjät myöhemmin pyysivätkin Shibliltä anteeksi ja painottivat tehneensä sen kirjailijan turvallisuutta ajatellen. Sivuseikassa kertoja lähtee jäljittämään tapetun tytön tarinaa voidakseen kertoa tapahtumista tytön omalla äänellä. Tehtävä vaikuttaa kertojan itsensäkin mielestä hieman epätoivoiselta, mutta sisäinen tarve kertoa tarina uusin sanoin pakottaa hänet ainakin yrittämään. Kuollut beduiinityttö ei ole tullut kuulluksi, mutta samoin Sivuseikkaa kritisoineet toimittajat halusivat vaientaa Shiblin. Näin valta-asemassa olevat ovat aina toimineet, kun he ovat halunneet silotella historiaa ja antaa itsestään mahdollisimman edustavan kuvan. Vaikka Shiblin tapauksessa kyse ei ollut teoksen julkaisun kieltämisestä, yhdenlaista kirjallisuussensuuria oli sekin, että kriittinen ääni haluttiin sulkea kirjallisuuskeskustelun ulkopuolelle. 

Siinä missä uutiset usein etäännyttävät, tulee kaunokirjallisuus edelleen lähelle lukijaa.

Zidan nostaa teoksessaan Isäni appelsiininkukkien maasta kiinnostavasti esiin myös median roolin liittyen Israelin-Palestiinan konfliktiin. Työssään Amira oppii nopeasti, että uutisotsikoiden klikkausten määrä määrittelee sen, miten sodasta uutisoidaan, eivätkä uutiset ole aina puolueettomia. Israelin valtion kantoja ymmärretään länsimaissa aina enemmän. Israel on eurooppalaisille tutumpi ja helpommin samastuttava kuin arabikulttuuri ja siksi sitä on helpompi myös puolustaa. Klikkaamme uutista ja saamme lisää samanlaisia uutisia. Informaatio yksipuolistuu. Paljon jää kertomatta nimenomaan palestiinalaisten kokemuksiin liittyen. Siitä, miten kokonaista kansaa ollaan pyyhkimässä jäljettömiin ja miten länsimaat ovat tästä täysin tietoisia, ei juuri puhuta valtamediassa. Irene Zidan onneksi kirjoittaa siitä kirjassaan. 

Suvi Ahola kirjoittaa Zidanin romaanin arviossa Helsingin Sanomissa, ettei palestiinalaisten tarinoita ole liiemmin kerrottu kirjallisuudessa. Marginaalista nousevia ääniä olisi kuitenkin ehdottoman tärkeää kuulla, sillä rauha ei synny niin, että toinen osapuoli dominoi. Ihmiset myös turtuvat uutiskuviin helposti. Kuvatulva pommitetusta Gazasta tai miltä tahansa sota-alueelta ruumissäkkeineen käy jonkin ajan kuluttua arkipäiväiseksi. Siinä missä uutiset usein etäännyttävät, tulee kaunokirjallisuus edelleen lähelle lukijaa. Kaunokirjallisuus avartaa käsitystämme maailmasta ja tuo vähäiselle huomiolle jääneitä asioita tietoisuutemme silloinkin, kun emme enää jaksa järkyttyä tai edes kiinnostua uutisista. Kaunokirjallisuus tekee tapahtumat inhimillisiksi, se antaa sodalle ja tuholle ihmisen kasvot. Ihmisiin ”siellä jossain” syntyy side. Se nostaa esiin yksityiskohdat, pienet sivuseikat, joihin pystymme kaaosmaisia kokonaisuuksia helpommin kiinnittymään. 

Vastauksia ei ole 

Mitä Adania Shiblin, Irene Zidanin ja Terhi Törmälehdon romaanit sitten vastaavat kysymykseen siitä, onko pysyvä rauha mahdollista saavuttaa? Romaaneista on luettavissa, että monet israelilaiset ja palestiinalaiset olisivat valmiita elämään sovussa naapureina. Nämä sovinnon äänet jäävät vain vielä toistaiseksi poliittisten pyrkimysten jalkoihin. 

Esimerkiksi Zidanin romaania lukiessa läsnä on koko ajan pakahduttava tunne epäoikeudenmukaisuudesta. Onko välttämätöntä, että Amiran ja hänen isänsä kaltaiset ihmiset joutuvat kohtaamaan epäluuloa ja rasismia? Tuntuu epätoivoiselta: miten palestiinalaisten tilanne ”Kaistaleella” tai ”Rannalla” voisi ikinä ratketa parhain päin? Haikeuden ja surumielisyyden lomaan Zidan ripottelee kuitenkin myös pieniä toivon pilkahduksia, kuten Amiran yhteyden ja rakkauden kaukaisiin sukulaisiinsa. Mutta riittääkö se muuttamaan mitään? Riittääkö rakkaus muuttamaan toisten ihmisten syvälle juurtuneita käsityksiä? Saako se luopumaan ehdottomasta uskosta? 

Kaikki kolme romaania herättävät paljon kysymyksiä. Shiblillä, Zidanilla tai Törmälehdolla ei ole valmiita vastauksia. 

He ovat suolaa ja valoa -romaanin enkeli toteaa lopuksi: 

Ne joita täällä varjelin, eivät loukanneet jalkaansa kiveen. Kävi niin, että katsoin vierestä, kun toinen heistä heitti niitä itse. […] Silti kirjoitettu on sekin, että on aika kerätä kivet. Niin että kuka tietää. (s. 349.)