Maamaa

Änkyttävän Akiran äänipäiväkirjassa puhutaan polkupyörälle, kerrotaan suoraan yksinäisyydestä ja koulukiusaamisesta, koetaan Studio Ghibli -hetkiä ja kohdataan demonit. Akira etsii omaa ääntään sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti.  

Maamaa-säeromaanin alussa 16-vuotias suomalais-japanilainen Akira Kimura napsauttaa ääninauhurin päälle ja alkaa kertoa elämästään. Koulukiusattu päähenkilö änkyttää ja välttää puhumista muiden ihmisten kanssa, mutta huomaa voivansa kertoa tuntojaan polkupyörälleen. Isänsä ehdotuksesta Akira ryhtyykin nauhoittamaan eräänlaisia päiväkirjamerkintöjä.  

Jo Maamaan nimessä on kaksi maata. Akira asuu Suomessa eikä ole ikinä käynyt Japanissa, mutta on silti kasvanut kahden kielen ja kulttuurin keskellä. Akiran suomalainen äiti on äidinkielenopettaja, hän suojelee suomen kieltä kuin uhanalaista eläintä. Japanilainen isä puolestaan työskentelee simultaanitulkkina ja ärsyyntyy, jos hänen poikansa sotkee hiragana- ja kanji-merkit keskenään. Änkytystään kompensoidakseen Akira kahlaa läpi suomi–japani-sanakirjoja, menestyy harrastuksissa ja on hikari koulussa. Kuitenkin Akira kokee, etteivät edes hänen vanhempansa, sen paremmin kuin kukaan muukaan, tunne häntä todella. 

Yksinpuhelu ei tarkoita, etteikö Maamaassa olisi runsaasti vauhtia ja käänteitä. Änkyttäjänä Akira on mestari väistämään ’’vaikeeta sanaa s / ssss synonyymiin” (s. 10), mutta yhtä taidokkaasti hän kiitää pakoon koulukiusaajiaan maagisen polkupyöränsä kyydissä:  

Onneks Kurukuri tajus mun hädän. 

Se kytki sateenkaarivaihteen päälle. 

Mun vauhti nous moottori 

ajopelin lukemiin. 

Ja ne idiootit sai tukehtua 

sateenkaari 

pakokaasuihin. (s. 176.) 

Polkupyörän nimi Kurukuri viittaa siihen, miten japanilainen lausuisi suomenkielisen sanan ’’kulkuri”. Mukavasti korvaa kutitteleva sana on hyvä esimerkki siitä, millaista luovaa äänteillä leikittelyä Maamaa parhaimmillaan tarjoaa. Yhdyssanat katkeavat usein keskeltä, mikä luo tekstiin hivenen oikeinkirjoituksellista anarkiaa. ’’Virheistä” syntyy usein jotain uutta ja yllättävää. Sanahahmoilla leikitellään, niitä muussataan ja murennetaan tavuiksi ja kirjaimiksi, äänteiksi ja rytmiksi.  

Vaikka kielellä leikittely ilostuttaa, koulukiusaamisen kuvaus on aiheena vakava. Romaanin koulukiusattuja höyrytetään ja kiusaaminen vieläpä kuvataan someen:   

Seoliku 

kkkk ku ku ku 

Lintsin laite. 

Ne pyöritteli sitä 

ja kääkääkääkääkää 

käänsp 

p p p p 

pää alaspäin. (s. 59.) 

Esikoiskirjailija Stefanie Tuurna (s. 1988) on taustaltaan musiikinopettaja, säveltäjä, balettisäestäjä ja pianisti. Tekijän musikaalisuus ja rytmitaju näkyvät (tai kuuluvat) Maamaassa. Teosta voi kuvailla säeromaaniksi, sillä se on yhdistelmä kertovaa tekstiä ja runomaista säemuotoa. Siinä missä osa viime vuosina ilmestyneistä nuorten säeromaaneista on kirjoitettu lyhyiksi ja helppolukuisiksi, kuten vaikkapa Anne Muhosen Greipinkeltainen tulevaisuus tai Aino Leppäsen Luk(i)ossa-kirjat, haastaa Maamaa lukijaansa pysymään matkassaan 400 sivun verran. 

Kerron lempielokuvani, kuuleeko kukaan? 

Yks mun terapeutti, Heikki

sano joskus, että

ehkä mun olis aika

riisua vaaleenpunaiset animelasit

ja hyväksyä, ettei maailma

oo piirretty. (s. 232.) 

Nörtinpuoleinen Akira rakastaa elokuvia, ja niihin uppoutuminen tarjoaa kaivatun pakopaikan arkitodellisuudesta. Maamaassa minua viehättävät viittaukset Studio Ghiblin elokuviin, mutta toisaalta myös sellaisiin japanilaisen kulttuurin puoliin, jotka ovat Suomessa vähemmän tunnettuja. Millainen onnenkalu on Daruma-nukke? Onko japanilainen faija samanlainen kuin elokuvien samurai-faija? Kuinka puhua kunnioittavasti muinaisten henkien kanssa? Kummitustarinat ovat osa japanilaista kulttuuriperintöä ja joitain yliluonnollisia henkiolentoja esiintyy myös Maamaassa. Tällöin arkitodellisuuteen sekoittuu häivähdys Akiran suosikkisarjaa:  

jos se on shinigami!

Niinku Death Notessa!

En spoilaa liikaa, jos kiinnostaa kattoo.

Se on yks parhait animesarjoja.

Siin on kuoleman personifikoituma,

shinigami. Jolla on voima päättää,

milloin kukakin kuolee. (s. 139.) 

Akiran änkytys vähenee, kun hän saa olla yksin – yksinolo on hänelle kuin elvyttävää eliksiiriä. Hän käyttää vihreää hattua ja sanoo muistuttavansa paitsi ulkonäöltään myös luonteeltaan yksinäisyydessä viihtyvää Nuuskamuikkusta. Romaanissa kuvataankin hienovireisesti sitä, etteivät henkinen yksinäisyys ja valittu yksinolo ole sama asia.  

Välillä Akira antaa suosituksia ja tietoiskuja tavalla, joka ei tunnu ihan sopivan ajatukseen päiväkirjamaisesta yksinpuhelusta. Yhtäältä hän sanoo puhuvansa ainoastaan itselleen: ’’Vähän sellainen aikakapseli. / Moi, / tulevaisuuden minä!’’ (s. 38) ja toisaalta spekuloi mahdollisuudella, että joku sittenkin kuuntelee nauhoitukset tulevaisuudessa: ’’Jos joku kuuntelee näitä / joku päivä. / Joku tulevaisuudesta. / Pidät mua varmaan / puolihulluna.// Tai sit et. / Ehkä oot yhtä outo. / Ehkä tää on sunttt / teeteetee / teek / teekuppi. / Oot mun niche, / mun kohderyhmää.’’ (s. 44.) 

Kertoja ei voi varmuudella tietää saati valita, kuka tekstin vastaanottaja tulee olemaan. Metsässä äänittävä Akira sanoo vihaavansa lenkkeilijöitä ja sienestäjiä, koska he voivat ilmestyä paikalle ennakoimattomasti ja näin ’’salakuunnella” (s. 22) häntä. Äänikirjassa kohta toimii hauskasti, kun kuuntelija asetetaan samaan salakuuntelijan positioon. Minäkertojan ja kuuntelijan tai lukijan välinen jännite tulee ikään kuin näkyväksi. 

Barrikadeille turvallisen koulun puolesta?  

Akira itse analysoi, että tavanomaiset koulukiusaajat näkevät hänen hiljaisuutensa provokaationa, koska eivät pysty lokeroimaan häntä: onko hän ujo vai ylimielinen, tyhmä vai fiksu, ulkomaalainen vai suomalainen? Ainakin Akira on siitä eriskummallinen 16-vuotias, ettei omista lainkaan älypuhelinta. 

Oscar-niminen kiusaaja nousee teoksen pääpahikseksi, joka on vaarallinen siksi, ettei hän näytä pahikselta. Oscarin vaikutusvaltaa kuvastaa vaikkapa se, että hän saa koulukaverinsa osallistumaan typeriin YouTube-haasteisiin, kuten nielemään ruokalusikallisen kanelia. Irvokkaassa ’’Oscar-gaalassa” nolataan koulun pellet. Vähän yllättäen Akira vertaa Oscaria taiteilijaan:  

Luovuus synnytti lisää luovuutta.

Oscar päätti ruveta

äänittämään uhrienk

kikikiki

kil kill

kiljaisuja puhelimellaan.

Ja niitä toistettiin sit looppina

seuraavat kymmenen

minsaa. (s. 55.) 

Kiusaamisen yhteydessä käsitellään myös rasismia, naisvihaa ja internetin huonoja roolimalleja. Tältä osin Maamaa ei ole varsinainen hyvän mielen kirja, vaikka koulumaailman kuvauksessa on elävyyttä ja huumoriakin. Ikävältä tuntuu erityisesti se, etteivät koulun aikuiset tunnu mahtavan koulukiusaajille mitään. Osa opettajista joutuu jopa itse kiusatuksi tai palaa loppuun. Akiran äidinkielenopettajana työskennellyt äiti on masentunut, ’’mutta äitiä ei auttais vaikka menisin / eduskuntaan megafoni kädessä / nousisin barrikadeille / opettajien puolesta” (s. 316). Vaikka äidin masennus ei palaudu ainoastaan opettajan työhön, tuntuu Maamaa ottavan aiheillaan myös yhteiskunnallisesti kantaa. Siihen nähden onkin ironista, että maamaa on japanin kielessä täytesana, jota käytetään, kun ei haluta ottaa kantaa, eikä olla oikein mitään mieltä. 

Kypsää leipää ja suuria odotuksia  

Onneksi romaanin yhteisön voimaa korostava lopetus tuo toivoa. Kovin hurja juonipaljastus lienee, että lopulta Akira saa myös ystäviä. Tulevaisuus alkaa näyttää valoisammalta ja haave omasta elokuvasta voimistuu. Myös suhde vanhempiin muuttuu puolin ja toisin ymmärtäväisemmäksi ja Akiran japanilainen isä lausuu seuraavat syvämietteiset sanat: 

”Ajattelin, että olet timantti. / Että vahvistut paineen alla. / Mutta sananparret / pitää valita tarkasti. / Olet pikemminkin leipä. / Kypsyit, / kun sinun antoi levätä.’’ (s. 387.) 

Myös Maamaa vaikuttaa teokselta, joka on saanut kypsyä mutta jota on toisaalta vaivattu huolella. Tuurna tuo teoksensa jälkisanoissa esiin, kuinka Maamaan kirjoitusprosessiin on liittynyt yhteistyötä eri alojen asiantuntijoiden kanssa. Esilukijat ovat varmistaneet, että änkyttämisen, japanilaisen kulttuurin ja 16-vuotiaan pojan kokemusmaailman kuvaus ovat kaikki mahdollisimman autenttisia.  

Lukiessani romaanin painettua versiota en voi välttyä pohtimasta, miltä se mahtaa kuulostaa äänikirjana. Akira itse antaa myös kirjan takakanteen nostetun lukuohjeen: “jos mun pupu / pupuhe / tapa ärsyttää / aatelkaa, että mä räppään. DJ Kimura. Maamaamaa / ilman hitain räppäri.” (s.15.) Akiran puheen lisäksi teksti on maustettu draamakäsikirjoitusta muistuttavilla näyttämöohjeilla eli paranteeseilla, jotka liittyvät ääniin. Kertoja esimerkiksi [selvittää kurkkuaan], [tuhahtaa] ja [hengittää syvään] (s. 5–7). Polkupyörän kello kilahtelee, koulun retkellä Z-sukupolvi taas kuulostaa mölyapinoilta. 

Aksa Kortilan tulkitsema äänikirjaversio on sinänsä miellyttävää kuunneltavaa, eikä teksti ääneen tulkittuna ole helpoimmasta päästä. Silti äänikirja on minulle hienoinen pettymys, sillä olin mielessäni kuvitellut kertomuksen räp-jaksoja ja ääniefektejä sisältävänä radioteatterina. Mielessäni oli erityisesti Ylen palkittu Miesvihaaja-kuunnelma (2022), joka käsittelee koulukiusaamista ja nuoren miehen kokemusmaailmaa hyödyntäen musiikkia ja äänisuunnittelua. Rytmikäs ja äänteillä leikittelevä Maamaa voisikin tarjota mainiot lähtökohdat myös tällaiselle sovitukselle. Haikailu erilaiseen formaattiin on läsnä myös tarinan maailmassa, haaveileehan Akira äänittämisen sijaan omien elokuvien tekemisestä:

Se luulis, et juksaan,

et oon keksinyt koko änkytysjutun.

Ja mä vitsailin, että

ehkä mä oon!

Maamaa.

Sitä se elokuvanteko on, sepittämistä. (s. 171.)