Harhakoto

Harhakoto on monella tapaa jännittävä ja yllättävä lukukokemus. Vastaavia aiheita ei olla useinkaan käsitelty suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa.

Suomalaisen kansanuskon mukaan lintukoto on paikka maailman reunalla, siellä missä maanpinta ja taivaankansi kohtaavat. Muuttolinnut matkustivat lintukotoon aina talveksi linnunrataa pitkin. Sitä pidettiin myös mahdollisena ihmissielun loppusijoituspaikkana kuoleman jälkeen. Nykyään arkikeskusteluissa lintukodosta puhuttaessa viitataan yleensä johonkin turvalliseen, uinuvaan lähiöön. 

Reetta Vuokko-Syrjäsen nuortenkirjassa Harhakoto päähenkilö Ani saa kirjeen Lintukodosta. Kirjettä ei tuo posteljooni – vaan sorsa. Sinisorsa, tuo hervantalainen versio Hedwigistä, nousee arvoon arvaamattomaan, kun Ani saa sen avulla yhteyden Ikiin.  

Eriskummallinen vyyhti saa alkunsa, kun minäkertojana romaanissa toimiva 14-vuotias Ani purkaa kiukkunsa paperille, rytistää vuodatuksensa myttyyn ja heittää sen ikkunasta ulos. Takapihalla väijyvä sorsalintu nappaa tollon suuhunsa ja lentää tiehensä. Vielä enemmän Ani yllättyy, kun pari viikkoa myöhemmin hän törmää sorsaan uudestaan. Linnulla on nimittäin nokassaan vastaus angstikirjeeseen. Vastauskirje on signeerattu sanoin: ”Sydämellisin terveisin […] Iki” (s. 16). 

Hervannan betonilähiössä kaksin äitinsä kanssa asustava Ani on murheissaan, koska hänen harvoihin läheisiinsä kuuluvat sukulaiset, täti Suski ja serkku Kiira, ovat muuttamassa Turkuun, pois Tampereelta. Suitsukkeita ja tupakkaa poltteleva äiti ei oikein jaksa keskittyä muuhun kuin käsitöihin ja rikoksista kertoviin tv-sarjoihin. Äiti suhtautuu rennosti kodinhoitoon; etenkin raha-asiat luovat paljon kitkaa pojan ja äidin välille. Yksinäisyydestä kärsivä päähenkilö saa kosolti lohtua elämäänsä uudesta kirjetoveristaan, ja puolisukeltajan tavoin hän alkaa kieppua kahden maailman rajalla. Uudet vastaukset Ikiltä saavat ilon nousemaan pilviin, kun taas kiusaaja-Rasmus pyrkii vetämään Anin yhä syvemmin pinnan alle – synkempiin vesiin.  

Ani on hieman hämmentynyt uudesta käänteestä elämässään, sillä mikään Ikissä ja Lintukodossa ei tunnu käyvän järkeen.  

Tähän asti Iki oli ollut mun kaunis harha. Kirjeet ilmestyi ja teki mut onnelliseksi. Niiden ei tarvinnut olla totta ollakseen silti parasta mun elämässä […] Mä makasin hereillä myöhään yöhön, ja mitä enemmän mä ajattelin, sitä sekavammalta kaikki tuntui. Jos Lintukoto oli olemassa, saatoinko mä olla ainoa, joka tiesi siitä? Miten muka mihinkään maapallolle enää mahtui paikka, jossa ihmiset ei olisi käyneet? Oliko muita maailmoja oikeasti olemassa? (s. 46.) 

Ikin kirjeet tulevat Anille koko ajan merkityksellisemmiksi. Ikin kutsuessa Ania rakkaaksi on peli selvä: ”Mulla oli sulka. Mulla oli jotain todellista. Iki oli tuolla jossain, ja se oli lähettänyt mulle kauneimman sulkansa.” (s. 43–44.) 

Fantasiaa alkuun, rikosta loppuun 

Harhakoto on tamperelaiskirjailija Reetta Vuokko-Syrjäsen ensimmäinen nuorille suunnattu romaani. Kotisivuillaan Vuokko-Syrjänen kertoo kirjoittavansa spekulatiivista fiktiota, sillä se antaa mahdollisuuksia tarkastella todellisuuden ilmiöitä uudenlaisesta näkökulmasta käsin.  

Arjessaan karuja asioita kokevan Anin tempaiseminen myyttisen Lintukodon äärelle onkin toimiva ratkaisu Harhakodon juonen liikkeelle saattamisessa ja Anin ongelmien kuvaamisessa. Tulkoon rakkaus Anillekin tarpeen mukaan. Poukkoilevasti toimiva sorsa on myös mainio lisä juoneen, sillä romaanin alussa kuvattu tilanne on täysin absurdi. Eihän nyt sorsa voi toimia näin – hyvä kun saa pullan suuhunsa. Kirjaa aloittaessa tunteeni olivatkin melko lailla hämmentyneet, mutta toisaalta tapaus vaikutti niin oudolta, että lukemista oli pakko jatkaa eteenpäin.  

Kirjaa aloittaessa tunteeni olivat melko lailla hämmentyneet, mutta lukemista oli pakko jatkaa eteenpäin.  

Lukuintoa pitää yllä myös se, että lukijana ei voi olla täysin varma, mihin suuntaan tarina on menossa. Ikistä ja Lintukodosta saadaan pikku hiljaa uutta tietoa – mutta täytyy tunnustaa, että ajattelin alkuun kirjekaverin sekä hänen kotipaikkansa täysin toisenlaisiksi kuin sittemmin paljastuu. Kirja todella onnistuu yllättämään lukijansa. 

Omalla tavallaan on hieman harmi, että teoksen hähmäiset piirteet ja outous hälventyvät teoksen edetessä, ja romaanin alun spekulatiiviselle fiktiolle tyypilliset entä jos? -kysymykset alkavat saada kumppanikseen loogisia, järkeenkäypiä vastauksia. Taianomaisuus ja mystisyys Ikin ja Lintukodon ympäriltä riisutaan hetkessä. Romaanin loppupuolisko muistuttaakin juoneltaan enimmäkseen hyvin perinteistä nuorten rikosseikkailua, jossa sisuuntunut ja neuvokas nuori päähenkilö uskaltaa uhmata pahoja aikuisia, jotka lopulta saavat ansionsa mukaan. En koe tätä kuitenkaan suurena ongelmana, romaani toimii ihan hyvin näinkin. Pidin itse asiassa aikuisten henkilöhahmojen arvaamattomuutta hyvin jännittävänä asiana.  

Jännän äärellä

Kotisivuillaan Vuokko-Syrjänen kertoo, että halusi kirjoittaa nuorille rehellisesti siitä, miltä tuntuu kasvaa kodissa, jossa ei ole samanlaisia mahdollisuuksia kuin muilla saman ikäisillä. ”Muissa perheissä tehtiin jouluvalmisteluja. Meillä mutsi puhui kapitalistisen kulutusjuhlan haitoista ja kertoi, miten me otettaisiin joulu rennosti. Niin me otettiinkin, joka vuosi. Tavallaan se oli kivaa, mutta se oli samaa, mitä tehtiin kaikkina muinakin päivinä.” (s. 47.) Romaanin alkupuoli keskittyy kuvaamaan nukkavierua äitiä hyvin pitkälti passiivisena hahmona, joka pääasiassa istuu tai makoilee sohvallaan rööki käryten. Oli ilahduttavaa huomata, että äiti nousee romaanin edetessä entistä keskeisempään rooliin, ja jopa hänen vankasta true crime -tietotaidostaan tulee olemaan suurta hyötyä myöhempien tapahtumien selvittelyssä.  

Romaanin suurimmaksi nousevaa aihetta ei voi oikeastaan paljastaa, sillä sen täytyy tulla lukijalleen yllätyksenä. Tämä aihe ei ole käsittääkseni kuitenkaan kovin yleinen nuortenkirjoissa, minkä uskoisin innostavan myös nuoria lukijoita. Ollaan todellakin jännän äärellä. Ai niin! Nyt muistan. Onhan Lumikki Andersson joutunut tällaisen porukan kanssa tekemisiin Prahan-matkallaan Salla Simukan romaanissa Valkea kuin lumi (2013). Voin kuitenkin vihjata, että romaani antaa nuorelle lukijalle mahdollisuuden pohtia omaa katsantoaan esimerkiksi uskontoa kohtaan. 

Kaiken kaikkiaan Harhakoto on lukukokemuksena kutkuttava. Kuten totesin, romaani onnistuu yllättämään tapahtumillaan, ja jännitys vain tihenee loppua kohden. Välillä minäkertojan tekstissä käyttämä puhekieli käy hermojen päälle, mutta minkäpä äidinkielenopettaja luonnolleen voi. Verbin monikon 3. persoonan epäjärjestelmällinen käyttö nyt vain ei tunnu hyvältä vapaa-ajan harrastuksissakaan. ”Koulu haisi samalta lattiavahalta kuin aina, ja maalatut betoniseinät olivat samat […] Opettajainhuone ja reksin kanslia oli yläkerrassa.” (s. 89.) Kieliopillisesti ensimmäinen on oikein ja jälkimmäinen puhekieltä. Nyt tekstissä käytetään kumpaakin tapaa. 

Uskon, että Harhakodon vahvuus löytyy lopulta sen monipuolisuudesta. Se tarjoaa kirjavine aiheineen, teemoineen ja tunnelmineen tarttumapintaa monenlaisille lukijoille. Mutta se mikä yhdistää meitä kaikkia – kaikki me tarvitsemme rakkautta ja kaikilla meillä on tarve tulla nähdyksi. Siitähän tässäkin tarinassa on lopulta kyse. Ilman ei saa jäädä kukaan.