Pohjolan taruja: Jumalat, sankarit ja myyttiset olennot

Pohjolan taruja esittelee pohjoismaisia mytologioita samaistuttavasti, mutta teos olisi kaivannut viimeistelyä.

Jenna Kostetin ja Karoliina Suoniemen kirjoittamalla teoksella Pohjolan taruja: Jumalat, sankarit ja myyttiset olennot on kunnianhimoinen tavoite tiivistää pohjoismaisia mytologioita nuorille kiinnostavalla tavalla yksiin kansiin. Aihe, johon jokainen suomalaisnuori on tutustunut peruskoulun penkillä, muotoutuu Kostetin ja Suoniemen tekstien myötä helposti tulkittavaksi verkoksi loitsuja, riimuja ja maagisia olentoja. 

Teos vaikuttaa keskittyvän ymmärrettävyyteen. Tätä tukevat Anniina Liuksen kauniit kuvitukset. Pohjoismaiden historiaa kertaava avausluku ja tekstit eri hahmoista luovat pikakatsauksen suurimpiin tarinoihimme ja entisaikojen uskomuksiin. Teos välttää taitavasti sudenkuopat, kuten liian monimutkaisen termistön tai aiheeseen perehtymätöntä kyllästyttävät yksityiskohdat. Se onnistuu tavoittamaan ikähaarukaltaan laajan kohderyhmänsä. 

Teokseen on valikoitunut monipuolinen joukko niin hahmoja kuin esineitä, mikä kertoo tekijöiden asiantuntijuudesta. Hahmot on kuitenkin rajattu oleellisimpiin, ja näin tiiviissä esittelyssä se onkin tärkeää. Kostetin ja Suoniemen valitsemat mytologian olennot ovat kiinnostavia ja tarjoavat tarttumapintaa erilaisille lukijoille. Koska kirja esittelee laajasti niin Kalevalaa (1849) kuin viikinkejäkin, toimii se etevänä avainoppaana pohjoismaisiin mytologioihin ja avaa täten muinaisperinnettä myös vasta siihen tutustuville.  

Samaistuttavuutta lisää Kostetin ja Suoniemen tapa sitoa mytologian ilmiöitä sujuvasti nykyarkeen. Teoksessa peilataan muinaistarujen merkitystä nykykulttuurille seuraavasti: ”Monet muinaisten suomalaisten uskomuksista ovat säilyneet nykypäivään saakka, vaikka ne onkin sulautettu osaksi modernia kulttuuria” (s. 11). Kerrotaan esimerkiksi viikonpäivien etymologiasta, mikä tuo teoksen lähelle nuorta lukijaa ja viestii aiheen ajattomuudesta. Hauskojen nippelitietojen ohella mytologian yhdistäminen nykyelämään opettaa myös pohjoismaalaisista kielistä ja voi vahvistaa nuoren lukijan yhteisöllisyyden tunnetta naapurimaihimme. 

Kalevalassa Pohjolaa vartioi tekstin mukaan käärmeen sijasta ”jättiläismäärme”.

Keskeneräisyys hajottaa teosta 

Muuten mukaansatempaava lukukokemus alkaa rakoilla, kun kirjassa vilisee merkkejä keskeneräisyydestä. Kalevalassa Pohjolaa vartioi tekstin mukaan käärmeen sijasta ”jättiläismäärme” (s. 75) ja tulisen railon onkin korvannut ”tuulinen railo” (s. 75). Kun viitataan mytologian ilmiöihin, eivät kirjoitusvirheet hajota tunnelmaa täysin, mutta kieliopillisesti virheelliset ”yhteystyössä” (s. 35) ja ’’Kivutar ei Kiputyttö” (s. 31) särähtävät lukijan korvaan jo häiritsevästi. Kirjoitusvirheet vaikeuttavat ymmärtämistä erityisesti Kiputytön tapauksessa, kun lauseen merkitys muuttuu ’’eli’’-sanan muuttuessa ’’eiksi’’. 

Jotkin lauserakenteet vaatisivat yksinkertaistamista. Esimerkiksi ylijumala Odinin voimista kerrottaessa kuvaillaan riimujen taitamista seuraavasti: ’’Puussa roikkuessaan hän oli oppinut riimut, joiden voimalla saattoi hallita eläviä ja kuolleita, sillä riimut olivat paitsi kirjoitusmerkkejä, myös avain kaikkiin salaisuuksiin, mitä maa päällään kantoi” (s. 101). Virkkeen olisi voinut katkaista helpommin ymmärrettävään muotoon. Ilmiö toistuu useissa teksteissä, ja hidastaa kokeneempienkin lukijoiden lukurytmiä. Toisaalta polveilevat virkkeet voivat olla keino sisällyttää teokseen vanhan tarinankerronnan tyyliä, jolloin nykylukijan hidastelu kertoo kielen kehityksestä ja lukutottumusten muutoksesta. 

Myös teoksen loppu vaikuttaa keskeneräiseltä. Laajasti Pohjoismaiden historiaa ja satuperinnettä esittelevän teoksen päätteeksi lukija jää toivomaan jonkinlaista yhteenvetoa tai loppusanoja. Teos kuitenkin päätyy suoraan Ragnarökin käsittelystä hakemistoon. Yhden kappaleen pituinen teksti esimerkiksi mytologian merkityksestä nykypäivänä tai teoksen työstämisprosessista olisi sitonut sen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Äkillinen loppu kyllä haastaa lukijaa pohtimaan teemoja oma-aloitteisesti, mutta jää hieman ontoksi. 

Logiikkaa mukaan käsittelyjärjestykseen 

Jäin toivomaan teokselta tehokkaampaa jäsentelyä. Koska se kattaa niin suomalaisten vanhat jumalat ja olennot, Kalevalan kuin viikingitkin, on järjestyksellä suuri merkitys selkeyden kannalta. Teoksessa on hyvin eritelty nämä kolme kategoriaa toisistaan, mutta syventyvissä kappaleissa on selkeyttämisen varaa. Esimerkiksi Kalevalasta käsitellään eepoksen lopussa esiintyvä Neiti Marjatta ennen koko Pohjolan esittelemistä Louhineen päivineen. Pohjolan ja Tuonelan jälkeen palataan yllättäen runoissa esiintyviin eläimiin, joista useat on jo mainittu hahmoista kertovissa tarinoissa. Intuitiivisesti olisi järkeenkäypää esitellä hahmoja ja olentoja jotakuinkin samankaltaisessa järjestyksessä kuin alkuperäisteoksessa tai tehdä selkeä ryhmittely tapahtumapaikkojen tai muiden kategorioiden mukaisesti. 

Vinksahtanut käsittelyjärjestys johtaa jatkuvaan toistoon. Ilmiö näkyy niin yksittäisissä kappaleissa kuin saman aiheen ympärillä pyörivissä tarinoissakin. Esimerkiksi Kalevalan iso tammi esitellään puuna, joka ”kasvoi ja kasvoi, ja lopulta se oli niin suuri, että se peitti taivaan, kuun ja tähdet”, mutta heti aukeaman toisella puolella kerrotaan, kuinka ”iso tammi on kalevalaisessa runoudessa esiintyvä valtavan suuri, taivaan peittävä puu” (s. 48). Muutaman virkkeen aikana ison tammen määritelmä ei ole huolimattomimmaltakaan lukijalta ehtinyt unohtua, ja toisto luo vaikutelman vain täytettävästä merkkimäärästä. Teoksessa kummastellaan myös useasti sitä, kuinka kaaoksen jumala Loki on synnyttänyt hevosen. Toki kyseessä on biologisesti mielenkiintoinen tekijä, mutta mytologiasta ja uskomuksista puhuttaessa kaikki on mahdollista, joten moneen kertaan asian toteaminen tuntuu liioittelulta.  

Toisto ilmenee myös laajempana haittana esimerkiksi Sammon kohdalla. Sampo on avainasemassa Kalevalassa ja ansaitseekin huomiota, mutta useampi näkökulma olisi tukenut kokonaisvaltaisen kuvan muodostumista. Sen sijaan Sammolle on omistettu lyhyt esittelyteksti ja sen lisäksi ihme-esineen tavoittelua ja tarkoitusta toistetaan niin Väinämöistä, Ilmarista, Lemminkäistä kuin Louheakin esiteltäessä. Kyllä tulee lukijalle ainakin Sammon tarina tutuksi. 

Kiinnostava tietopläjäys muovautuu sanakirjamaiseksi 

Vaikka tekstit ovat houkuttelevia, jää mielenkiintoinen teos valitettavan pintapuoliseksi. Koska 150 sivussa pyritään käymään läpi niin suomalaiset muinaisuskot, Kalevala kuin viikingitkin, jäävät tietotekstit vain pintaraapaisuiksi. Lukija jää janoamaan lisätietoa hahmosta ennen seuraavaan siirtymistä. Aiheista olisi saatu laajennettua useammankin teoksen verran tietotekstiä, vaikka kirjasarjan verran. Kokonaisvaltaiseksi Pohjolan mytologiakattaukseksi alle kaksisataa sivua tuntuu aliarvioinnilta.  

Kirja toimisi hyvänä introteoksena peruskoulun tai lukion äidinkielen oppitunnille, mutta yksinään se jää vaisuksi. Lyhyet tekstit rakentavat teoksesta sanakirjamaisen, mikä houkuttelee kyllä lukemaan, mutta pakottaa etsimään lisätietoa muualta. Jaottelua häiritsevät vielä jokaisen hahmoesittelyn aloittavat luettelomerkeillä korostetut tiivistelmät, jotka muistuttavat PowerPoint-esityksiä. Luettelot syövät tilaa päätekstiltä ja korostavat turhaan jo valmiiksi lyhyiden kappaleiden suppeutta. Toisaalta luettelot tiivistävät tekstin sisältöä helpommin ymmärrettävään muotoon ja voivat kannustaa myös harjaantumattomampia lukijoita tarttumaan teokseen. 

Anniina Liuksen kuvitukset herättävät tarinat eloon ja riuhtaisevat lukijan keskelle myyttisiä maailmoja.

Kuvitus tasapainottaa tekstin puutteita 

Pohjolan taruja -teoksesta ei voi kirjoittaa mainitsematta upeaa kuvitusta. Anniina Liuksen kuvitukset herättävät tarinat eloon ja riuhtaisevat lukijan keskelle myyttisiä maailmoja. Yhtenäinen, värimaailmaltaan houkutteleva ja tunnelmallinen kuvitus rakentaa teoksesta kokonaisuuden, joka välttää leipätekstin kuivuuden. Dramaattiset kuvat yhdistyvät teksteihin saumattomasti, ja tekstin asettelulla on uskallettu leikkiä, mikä ohjaa lukijan katsetta tavoittamaan jokaisen aukeaman kokonaisuutena. 

Teosta piristävät lisäksi tekstin lomaan ripotellut runot ja ennustukset. Pätkät alkuperäisteoksista nostavat kiehtovasti esiin eroja vanhanaikaisen ja modernin kirjoittamisen välillä ja muistuttavat muinaisuskojen leviämisestä. Erityisesti nuortenteokseen runojen ripottelu sopii mainiosti, sillä se opettaa niin runojen tulkintaa kuin tekstien yhdistämistä aikakauteensa. Teos toimii oppaana vaikealtakin vaikuttaviin runoihin, joiden pohjalta tekstikappaleiden tulkinnat on johdettu.  

Vaikka jäsentely ontuu, korostuu teoksen alkupuolella kuvituksen, tekstin asettelun ja tietotekstien tasapaino. Kartat selkeyttävät ymmärrystä kunkin muinaisuskon vaikutusalueista ja teksti saa riittävästi tilaa syventyä historian kulkuun. Erityisesti ilahduin, kun teoksessa mainittiin nimeltä aikansa suurimpia runonlaulajia ja heidän kykyjään. Esittely johdattaa nuoren muinaisuskojen konkreettiseen maailmaan, eikä lipsu pintapuolisuuden ansaan. 

Kunnianhimon kapsahdus 

Lyhykäisyydessään Pohjolan taruja on teos, joka astuu suuriin saappaisiin täyttämättä niitä täysin. Mielenkiintoiset tekstit, kauniit kuvitukset ja kiehtovat aiheet kompastelevat keskeneräisyyden tunteeseen. Oli kyse sitten pintapuolisuudesta, kirjoitusvirheistä tai kummallisesta järjestyksestä, lukukokemus jää lässähtäneeksi. 

Teos on puutteistaan huolimatta kiehtova, sillä ongelmat löytyvät teknisistä elementeistä sisällön sijaan. Tämän vuoksi jää harmittamaan, kuinka pienestä teoksen onnistuminen on kiinni. Palaset ovat teoksessa jo valmiina, tarvittaisiin vain joku kokoamaan ne selkeäksi kokonaisuudeksi.