Haluamme kaiken

Nanni Balestrinin dokumentaarinen romaani kuvaa työläisten kamppailuja niin intohimoisesti, että energia resonoi edelleen. Suomennos välittää kollektiivisen riemun ja innon.

Poesia tunnetaan runokustantajana ja Nanni Balestrini runoilijana, mutta nyt käsillä on romaani – ja millainen romaani! Haluamme kaiken (Vogliamo tutto, 1971) on vimmainen vuodatus työstä ja 1960–70-luvun taitteen Italian tehdastyöläisten työtaisteluista etenkin Fiatin Mirafiorin tehtaalla Torinossa kesällä 1969. 

Suomentaja Janne Löppösen esipuhe taustoittaa teosta ja virittää lukijan aikakauden poliittiseen tilanteeseen. Se onkin tarpeen, sillä kun kertoja pääsee ääneen, vauhti on hengästyttävä. Kuten esipuheen päätteeksi todetaan, teoksessa käytetään italiankielisen alkutekstin esimerkkiä noudattaen ainoastaan virkkeen päättäviä välimerkkejä. Pilkutus siis puuttuu tyystin. Alkuun vaikutelma on hämmentävä ja ainakin pedantin pilkkuintoilijan lukeminen töksähtelee pää- ja sivulauseiden rajoilla. Pian teksti kuitenkin vie mennessään, ja ratkaisu alkaa tuntua perustellulta tavalta kuvata kerronnan hengästynyttä virtaa, joka taukoaa vetämään happea vain pisteiden, huutomerkkien ja kysymysmerkkien jälkeen. Välimerkitys saa osaltaan lukemisen tuntumaan siltä kuin kuuntelisi baarissa vaahtoavaa jutuniskijää, viihdyttävää ja kiihkeää. Vauhdin tuntua tukee myös Jouni Teittisen taitto: teksti rullaa reunamarginaalien välissä lyhyinä riveinä kuin liukuhihna – tai kenties pakkorakoon puserrettu työläinen. 

Etelästä pohjoiseen

Romaanin kertoja on nimetön Etelä-Italiasta pohjoiseen tehdastyön perässä muuttanut nuori mies, jonka esikuvana on toiminut Balestrinin tuttu Alfonso Natella. Alkupuoli kuvaa kertojan varhaisvuosia kotikylässä Salernon lähellä. Toisin kuin monesti toivotaan ja halutaan uskoa, koulutus ei tuo onnea, pikemminkin päinvastoin. Hyvää tarkoittavat vanhemmat kannustavat poikaansa kouluttautumaan, mutta mitään etua siitä ei tunnu seuraavan. Työssäkäyvät ikätoverit ostelevat farkkuja ja käyvät elokuvissa, kun taas opiskelija on rahaton. 

Vähitellen kertojalle kuitenkin valkenee, etteivät pimeät työpaikat rakennustyömaillakaan ole avain onneen. Valmistuttuaan hän pääsee kiinni tehdastöihin, jotka paljastuvat ankeaksi raadannaksi. Juuri sellaiseksi kuin maaseudun hanttihommilla itsensä elättävä isä on varoittanut työn olevan. 

1960-luvun Italia näyttäytyy esimerkkinä tulevaisuuden epätasaisesta jakautumisesta. Etelässä uutiset leviävät yhä perheenjäsenten pohjoisesta lähettämistä kirjeistä, joista tulee koko kylän puheenaiheita. Eräskin nuorukainen on lähtenyt Milanoon ja päätynyt metrotyömaalle kaivinkoneen kuljettajaksi. ”En osannut edes kuvitella mikä sellainen kaivinkone oikein oli. Oli varmasti upeaa olla kaivinkoneenkuljettaja. Maaseudulla tunnettiin vain kuokat ja härät.” (s. 50.) 

Ollaan murrosvaiheessa. Pohjoisessa eletään rahataloudessa, etelässä rahaa on vähemmän, mutta maastakaan ei pysty enää elämään. Tässä yhteydessä kapitalistinen yhteismaiden aitaaminen saa kouriintuntuvan esimerkin: ”Vielä viisi tai kuusi vuotta aiemmin sipulia valkosipulia kanoja ja hedelmiä sai kun kävi hakemassa. Meni vain pellolle ja otti sieltä hedelmiä ja basilikaa ja sipuleita. Mutta nyt kaikki pellot olivat visusti aidattuja ja vartioituja. Hedelmiä piti ostaa hedelmäkauppiailta. Eli nyt jos varasti niin joutui linnaan.” (s. 47.) 

Italian jako teollistuneeseen, rikkaaseen ja vallakkaaseen pohjoiseen ja köyhään mutta resurssirikkaaseen ja olosuhteiltaan suotuisaan etelään resonoi laajemmassakin mittakaavassa. Ei vähiten siksi, että eteläitalialaiset työläiset erottuvat pohjoisesta myös ulkonäkönsä puolesta: ”Mutta me etelästä tulleet vieläpä loppukesästä olimme ihan mustia. Ja se taisi vähän pelottaa heitä”, toteaa kertoja ensimmäistä kertaa pohjoisessa tehtaalla työskennellessään (s. 25). 

Muistot etelästä näyttäytyvät myös eräänlaisena surumielisenä muisteluksena omasta lapsuudesta ja maaseudun elämäntavasta, jota ei enää ole: ennen istuttiin talojen edustalla pergolan alla, mutta ”[n]ykyään siinä on jalkakäytävä jolla ei ruohokaan kasva” (s. 49). Ei sillä, että maataloustyö olisi tehdastyötä ruusuisempaa. 

Puhetta paperilla

Itsekin italian suomentajana valittelen monesti italialaisten ajoittaista hinkua loputtoman koukeroiseen ilmaisutapaan. Toisaalta vuolaan puheen lailla virtaava teksti on äärettömän nautittavaa, näin Balestrinin tapauksessa. 

Italia ja suomi ovat kääntämisen kannalta sikäli kiinnostava kielipari, että molemmissa puhuttu kieli on varsin kaukana kirjoitetusta. Italialaisten ensikieli on varsinkin vielä viime vuosisadalla ollut usein murre, ja koko niemimaan yhteinen yleiskieli opitaan vasta koulussa kuin toisena kielenä. Kertoja toteaakin, että Fiatin tehtaan virallinen kieli on Napolin murre. 

Näin suomentajan on rakennettava kirjoitetun yleiskielen puheenomaisuus hyvin samaan tapaan kuin kirjailijan, jonka on täytynyt tasapainotella toisaalta (murteellisen) puheenomaisuuden ja toisaalta luettavuuden ja ymmärrettävyyden välillä. 

Vaikka alkuosassa korostuvat kertojan tarinat omista kokemuksistaan ja vaiheistaan, ääneen pääsevät myös muut henkilöt, asiallisesti teitittelevät pomot ja toverit palopuheineen. Löppönen tavoittaa eri puhujien rekisterien vaihtelun suomennoksessaan.

Suomennoksen kieli on kauttaaltaan muhevaa ja idiomaattista.

Oman lisänsä erilaisten kielenparsien kokonaisuuteen tuovat kertojan lukuisat työpaikat: tehdastyönkuvaus vilisee paineilmapyssyjä, prikkoja ja ties mitä monikarasorveja. Eräässäkin lyhyessä kappaleessa selvitetään koko autotehtaan toiminta eri kokoonpanolinjoineen. Koska minulla ei ole hajuakaan 1970-luvun autotehtaista, en voi arvioida termityön täsmällisyyttä, mutta omaan silmääni Löppösen suomennos on uskottava ja selkeä.

Suomennoksen kieli on kauttaaltaan muhevaa ja idiomaattista, ja tekstissä on nautittava puheen rytmi ja jutuniskennän tempo: ”Pohjoisessa asui tuttuja perheitä. Kokonaisia perheitä jotka olivat lähteneet. Yksi oli asunut ihan meidän naapurissamme. Poissa koko konkkaronkka.” (s. 47.) Ihailen Löppösen taitoa luoda puheenomaisuus rytmillä, toistolla ja sanavalinnoilla tinkimättä vähääkään sujuvasta yleiskielisyydestä. 

Puheenomainen toisto ilmenee myös teoksen rakenteessa. Kerronta on osin epäkronologista. Luvut etenevät teemoittain, mutta kerronnassa on päällekkäisyyttä ja aiemmissa luvuissa kerrottuihin tapahtumiin palataan myöhemmin hieman toisesta näkökulmasta, kuin toiselle kuulijalle kerrottuna tai toisessa keskustelussa, jossa kertoja ei välttämättä muista, mitä on puhunut jo aiemmin. Toisaalta kertojan näkökulmasta kuvattuihin tilanteisiin palataan myös laajemmasta näkökulmasta tarkasteltuna. 

Veijarin oppivuodet

Teos mahduttaa itseensä monenlaista aineistoa ja montaa tyylilajia. Se alkaa eräänlaisena kasvutarinana kouluvuosista ja ensimmäisistä työpaikoista. Kun kertoja hakeutuu leveämmän leivän perässä pohjoiseen töihin, hänen edesottamuksensa alkavat saada veijaritarinan piirteitä. Työ on vain tapa ansaita rahaa ja aina parempi, jos rahaa voi saada tekemättä työtä jäämällä sairaslomalle tai ottamalla lopputilin. Ensimmäisessä osassa neuvokas sankarimme esitteleekin ylpeänä seikkailuitaan ja saavutuksiaan muun muassa saikuttamisen alalla. Kun hän lopulta lähtee Milanosta velkojen, valheiden ja lemmenseikkailujen paljastumisen pelossa, järkeily voisi olla yhtä hyvin jonkin italialaisen renessanssitaiteilijan omaelämäkerrasta, jossa mesenaatit on korvattu entisillä työkavereilla ja kaksintaistelut selkäsaunoilla. 

Kontrastiksi kertojalleen Balestrini esittelee eräänlaisia työläisarkkityyppejä: Samasta kylästä lähtenyt Rocco uskoo aidosti pohjoisen mahdollisuuksiin. Hän on edennyt uralla ja perustanut oman alihankintayrityksen: ”Kaikki ovat täällä pomoja omalla tavallaan”, Rocco hehkuttaa (s. 56). Pikkuveljensä Giovannin ja kertojan Rocco arvioi samasta puusta veistetyiksi, vähän laiskoiksi. 

Kertojalla on oma tulkintansa työnantajaan sitoutuneiden työntekijöiden luonteenlaadusta. Fiatin tehtaan tuotantolinjan kaikki työvaiheet taitavat yleismiehet ovat hänelle rikkureita: ”todella sitkeää väkeä ja paksukalloisia ei tippaakaan mielikuvitusta ja siksi vaarallisia. Ei fasisteja mutta paksukalloisia. PCI [Italian kommunistinen puolue] leipä ja työ. Minä joka en välittänyt politiikasta olin sentään pelastettavissa. Mutta nuo ihmiset olivat täysin sisäistäneet työn työ oli heille kaikki kaikessa ja se näkyi heidän käytöksessään. He olivat olleet tehtaalla vuosia kolme vuotta kymmenen vuotta. Siellä vanhenee nopeasti ja kuolee nuorena. Vain kaikkein tylsämielisin tai orja voi tehdä sitä työtä nälkäpalkalla vuodesta toiseen.” (s. 89.) 

Säästäväistä ja kurinalaista tyyppiä edustaa myös kertojan kanssa samassa pensionaatissa asuva lucanialainen, joka kokkaa itse joka ilta ja säästää autoon. Tämän kelpo työläisen luonnehdinnasta kertoja siirtyy sujuvasti toteamaan: ”Keväällä minä aloin tulla myöhässä töihin joka aamu. Työ vitutti ja halusin vain palata etelään ja mennä uimaan.” (s. 57–58.)

Kertojalle valkenee, ettei hän ole ajatuksineen yksin vaan muutkin ovat tyytymättömiä työhön ja elämään.

Yksilötason työstä kieltäytyminen ei kuitenkaan anna elämälle juurikaan sisältöä: ”Kävin elokuvissa kun en tiennyt mitä muutakaan tekisin. Tuhlasin loput rahat sillä tavalla. Siten minä lepäsin väsyneenä siitä paskatyöstä. Aika hullua oikeastaan. Koko sen kahdentoista päivän aikana en tajunnut että en edes osannut levätä enkä tiennyt mitä helvettiä tekisin Torinossa.” (s. 88.) 

Herää kysymys, mitä muita ilonaiheita vieras suurkaupunki voi tarjota ihmiselle kuin kuluttamisen. Vastaukseksi Balestrini tarjoaa yhteisöä, joukkovoimaa ja yhteistä kamppailua. Kertojalle valkenee, ettei hän ole ajatuksineen yksin vaan muutkin ovat tyytymättömiä työhön ja elämään. Sen sijaan, että pyristelisi yksin ja hankkisi rahaa ja vapaa-aikaa vain itselleen, hän alkaa käydä opiskelijoiden ja tehtaan aktiivien kokouksissa. 

”[V]ihdoin huomasin ilokseni että asiat joita olin ajatellut vuosikausia niin kauan kuin olin ollut töissä ja luullut ja luullut olleeni ainoa niin niitä ajattelivatkin kaikki. […] Ja taistelu jota siihen asti olin käynyt yksin työtä vastaan olikin taistelu jota me kaikki voisimme käydä yhdessä ja voittaa.” (s. 130.) 

Rähinöinnin ja potkujen jälkeen työtaistelusta, kokouksista ja lentolehtisten jakamisesta tulee kertojan uusi elämänrytmi. Yhteisön löytymisen myötä romaanin näkökulma laajenee kertojan monologista yleisemmälle tasolle. 

Monologista kuoroteokseksi

Toisen osan ensimmäisessä luvussa ”Palkka” kuvataan ensimmäisen osan viimeisen luvun tapahtumat ulkoa käsin, ei enää kertojan näkökulmasta lattian tasalta vaan osana koko tehtaan lakkoa. Se mikä kertojalle näyttäytyy hänen aiheuttamanaan hämminkinä yhdellä tuotantolinjalla, onkin vain pieni osa suurempaa kokonaisuutta valtavassa tehtaassa, jonka hallit jatkuvat silmän kantamattomiin. 

Lukija tarkkailee tapahtumia kärpäsenä tehdashallin katossa tai kuuntelee puheita kokouksissa kahvilassa tai yliopistolla. Toisen osan luvut ”Autonomia” ja ”Yleiskokous” tuntuvat eräänlaisilta auditiivisilta kollaaseilta eri kokousten puheenvuoroista, etenkin ”Yleiskokous”, joka vaikuttaa lähestulkoon litteraatilta puheenvuoroista ja niiden kirvoittamista aplodeista. 

Luku ”Autonomia” luetteloi Mirafiorin tehtaan lakkoja päivä päivältä ja tehdashalli tehdashallilta. Vaikka ajallinen ja maantieteellinen etäisyys saa yksityiskohtaisen raportoinnin tuntumaan ajoittain puisevalta, kokousten palopuheet ja työläisten vaatimukset resonoivat yhä. 

Monet lomia, palkkoja ja työturvallisuutta koskevat tavoitteet saavutettiin, mutta toiset vaatimukset tuntuvat yhä ajankohtaisilta myös 2020-luvun tietotyöläiselle. Esimerkiksi: ”Meidän työläisten on päätettävä työtahdista ja työssä käytettyjen koneiden määrästä” (s. 123). 

Entä olisiko aika puuskahtaa teknologiamiljardööreille: ”kaikki se rikkaus jonka me tuotamme kuuluu meille. Nyt saa riittää. Emme enää jaksa olla itse kauppatavaraa jota myydään. Me haluamme kaiken. Kaiken rikkauden kaiken vallan eikä yhtään työtä.” (s. 140.) Ei edes vapaa-ajaksi naamioitua sisällöntuotantoa ja minäbrändinrakennusta somealustoilla. 

Toisen osan voima piilee juuri vaatimuksissa. Vaikka kerronta siirtyy yksilötasolta kuvaamaan kollektiivia, intensiteetti säilyy, väkijoukon tunnelman ja lämmön voi miltei tuntea ja hien haistaa.

Väkijoukon tunnelman ja lämmön voi miltei tuntea ja hien haistaa.

Vaatimisen energia tuntuu elähdyttävältä. Työläiset ovat torjuneet puolueiden ja liittojen välitysyritykset, joita pitävät puolivillaisina, ja ottaneet ohjat omiin käsiinsä. Niinpä puhujat eivät himmaile vaan ilmoittavat, mitä todella haluavat: ”Me aloitimme tämän suuren taistelun pyytämällä lisää rahaa ja vähemmän työtä. […] Ja nyt meidän on siirryttävä palkkataistelusta taisteluun vallasta. Toverit kieltäydytään työstä. Haluamme kaiken vallan kaiken rikkauden.” (s. 180.) 

Kyse ei ole mistään kompromissien hakemisesta vaan raa’asta vaatimisesta: ”Meille on sanottu ettei siirto toiseen palkkaluokkaan kuuden kuukauden kuluttua työn alkamisesta ole mahdollista koska silloin pomo menisi konkurssiin. Mutta sitähän me juuri haluamme ketä se haittaa jos pomo ja koko helvetin tehdas menevät konkurssiin. Aplodeja.” (s. 173.) Kotisohvalla tekee mieli taputtaa mukana, itse ainakin olen tehnyt töitä pomoille, joiden soisin konkahtavan. 

Tehtaalta ja työstä vaatimukset leviävät asuinalueille ja työläisten asuttamiin esikaupunkeihin koskemaan muitakin elämänalueita: ”Nichelinossa itse asiassa vallattiin kunnantalo vuokrien takia usean päivän ajaksi. Työläiset sanoivat että vuokrat olivat liian korkeita eikä heillä ollut varaa niihin. He tekivät lehtisen jossa luki Vuokra on palkan ryöstö. Ja lakkasivat maksamasta.” (s. 141.) 

Mihinkään kotityön jakautumista koskeviin vaatimuksiin tai aikakauden feminismin nousuun asti ei kuitenkaan päästä. Kaikkineen teos on kertomus nimenomaan työmiesten keskinäisestä solidaarisuudesta. Naiset ovat läsnä vain perheenjäseninä, tuskin havaittavina tukijoukkoina kantamassa ruokaa pöytään tai hahmottomina heihin kohdistuvan halun kautta. Halun kohteet tosiaan jäävät hahmottomiksi: kertoja haluaa seksiä ja tuppautuu tyttöjen seuraan, mutta henkilötasolle ei päästä lukuun ottamatta erästä tyttöä, joka on huutelemassa kaveriaan avaamaan ovea, kun kertoja tunkee suutelemaan häntä yllättäen ja pyytämättä. Naisnäkökulmaa onkin paras hakea yksinkertaisesti lukemalla muita kirjoja. 

Vaikka työtaisteluita ja järjestäytymistä kuvataan strategian ja analyysin kautta, mukana on varsinkin kertojan näkökulmasta myös sulaa hulluttelua. Työtaistelu ei saa voimaansa silkasta ideologiasta vaan myös väsymisestä työhön: ”Huusimme ihan outoja juttuja joilla ei ollut mitään tekemistä tehtaan kanssa. Huusimme niitä saadaksemme hetken taukoa kaikesta. Huusimme Mao Tse Tung Ho Chi Minh Työläisten valta ja kaikkea muuta joka ei liittynyt mihinkään siellä mutta meistä oli hauskaa huutaa niitä. Huusimme esimerkiksi Eläköön Gigi Riva. Eläköön Cagliari ja Eläköön pillu. Halusimme huutaa asioita jotka eivät liittyneet mitenkään Fiatiin tai työhömme tehtaalla.” (s. 100–101.) 

Kertojan kannalta kyse tuntuukin olevan osittain energian purkamisesta toimintaan: ”Silti minulla oli halu elää ja tehdä jotakin. Olin nuori ja veri virtasi suonissani. Paine oli siis kova. Halusin tehdä jotakin. Olin valmis tekemään mitä tahansa. Mutta oli selvää että mitä tahansa ei tarkoittanut työläisenä jatkamista.” (s. 128.) 

Työtaisteluun kanavoituva energia voisi siis toisissa oloissa kanavoitua muuhunkin. Tämä saa miettimään, millaisia yhteisöitä enemmän rahaa, vähemmän työtä ja enemmän vapaa-aikaa seksiä varten kaipaava ja harrastusluontoisesti väkisin naisseuraan tunkeva nuorukainen löytäisi tässä ajassa. 

Viimeinen taisto

Viimeisessä luvussa ”Kapina” palataan taas kertojan näkökulmaan. Kahden vahvasti auditiivisen luvun jälkeen viimeinen luku on visuaalisempi. Siinä kuvataan erityisesti Mirafiorin tehtaan työläisten ja läheisten työläiskaupunginosien asukkaiden yhteenottoja poliisin ja karabinieerien kanssa. 

Kyynelkaasun sumussa värjyvät liekit, yhteenotot ja paot tuntuvat ajoittain soljuvan kuin pitkät tasaiset kamera-ajot: ”Sillä välin alkoi tulla pimeä ja kaikkialla näkyi liekkejä kyynelkaasun keskellä ja ilmassa lentäviä molotoveja ja tulen leimahduksia” (s. 195). ”Näin hahmoja jotka liikkuivat ympärilläni kuin varjot ja meteli joka kaikista niistä pamauksista ja sireeneistä ja huudoista lähti oli hirvittävä” (s. 196). 

Työläisten yhteenotto poliisien ja karabinieerien kanssa näyttäytyy kaupunkisotana, yhden ihmisen taistelukuvauksena pelkoineen, kipuineen ja väsymyksineen mutta myös jaettuine intoineen: ”poliisit panssariautoissaan kuulivat hirveän kivisateen joka ropisi yhtä soittoa autojen seiniin eikä heillä ollut pienintäkään aikomusta tulla ulos. Olimme saartaneet kaikkia autot ja juoksentelimme niiden ympärillä kiviä heitellen. Jos he olisivat nousseet kyydistä olisimme teurastaneet heidät kepeillä. Yritimme jopa työntää muutaman maijan kumoon. Sisällä olevat poliisit käskivät kauhuissaan kuljettajaa ajamaan ja kaikki pakenivat.” (s. 191.) 

Kertoja kokee mellakan jonkinlaisena yhdessä tekemisen huipentumana. Vihdoinkin ollaan samassa rintamassa tekemässä jotakin konkreettista vaikka sitten panemassa paikkoja palasiksi. Kokemus joukkovoimasta on euforinen: ”Mutta se mikä sai heidät liikkeelle ei ollut enää viha vaan ilo. Ilo siitä että heillä oli vihdoinkin voimaa. Ilo sen huomaamisesta että heidän vaatimuksensa olivat kaikkien yhteisiä vaatimuksia ja heidän taistelunsa oli kaikkien yhteinen taistelu.” (s. 194.)

Kautta teoksen käy kuten hyvää käännöstä lukiessa usein: suomennoksen lukeminen on innostavampaa, vaikka alkukieltä osaisikin.

Toiminta kirvoittaa värikkäitä verbivalintoja, ja väkivallan kuvaus on ajoittain lähes sarjakuvallista: ”Nyt tämä saatanan korsto tarttuu minua kaulasta ja raahaa minua eteenpäin. […] Olen suostuvinani hänen mukaansa. Sitten laitan jalkani hänen eteensä ja tönäisen häntä olkapäällä. Tumps hän putoaa maahan kuin lehmänpaska.” (s. 107.) 

Kautta teoksen käy kuten hyvää käännöstä lukiessa usein: suomennoksen lukeminen on innostavampaa, vaikka alkukieltä osaisikin. Äidinkieli tulee lähemmäs ja sen nyansseista ja innoittuneista sananvalinnoista nauttii. Innoittunutta sanavalintaa on vaikea määritellä, eikä niitä useinkaan ole mielekästä poimia yksittäisiksi esimerkeiksi tekstin lomasta. Täytynee tyytyä toteamaan, että sellaisen kyllä tunnistaa, kun näkee. 

Yritän kuitenkin tarjota pienen esimerkin lihavoimalla seuraavassa katkelmassa kohdat, jotka tuottavat minulle erityistä kielellistä iloa ja saavat hykertelemään hyvää löytöä eloisasta varannosta, jolla italiankielinen kerronta on tuotu suomen kieleen: ”Sillä välin Corso Traianon asukkaat olivat polttaneet päreensä kaikkien niiden kyynelkaasukranaattien takia joita lenteli parvekkeille ja ikkunoista sisään. Poliisit pieksivät kaikkia jotka seisoivat porttikongeissa. […] Kaikki asukkaat olivat liittyneet taisteluun työläisten rinnalle. Nuoret heittelivät kiviä ja naiset jakelivat kosteita liinoja jotka suojasivat kaasulta. Poliisien jahtaamat toverit pääsivät asuntoihin turvaan. Kaikki heittelivät tavaroita ikkunoista ja parvekkeilta poliisien niskaan.” (s. 192.) 

Löppösen suomi on kauttaaltaan paitsi sujuvaa myös juuri tällä tavalla muhevaa. Käännöstä lukee ilokseen, ei vain sisällön vuoksi vaan sitä kantavasta kielestä nautiskellen.