Puhdas ja epäpuhdas

Puhdas ja epäpuhdas on raskas lukea, mutta teoksen perusteella Colette vaikuttaa ”kirjailijoiden kirjailijalta”, kirjoittaa Veli-Matti Huhta.

Vaikka ranskalaisen Sidonie-Gabrielle Coletten (1873–1954) kirjailijanimi – siis Colette – lienee meillä yleisesti tunnettu, kovin taajaan hänen teostensa käännöksiä ei ole Suomessa ilmestynyt. Toisaalta niitä on ehtinyt kertyä yllättävän paljon. Eeva Laura suomensi Chérin 1940-luvulla ja Marja Haapio uudelleen vuonna 2000. Seuraavana vuonna Haapio käänsi romaanin jatko-osan nimellä Chérin loppu. Claudinen koti- ja Vilja oraalla -suomennokset ovat 1950-luvulta (Maija Lehtonen ja Kyllikki Clément). 

Nyt asialla on Sampsa Laurinen, joka on kääntänyt teoksen Puhdas ja epäpuhdas (Le Pur et l´Impur, 1932). Tätä kirjoittaessani huomaan Oppian-kustantamon ilmoittavan Coletten Kissa-romaanin julkaisusta syksyllä 2025, suomentajana Hanna Laurent. 

Elokuvaharrastajat muistanevat Vincente Minnellin ohjaaman ja Audrey Hepburnin tähdittämän MGM-musikaalin Gigi (1958). Se pohjautuu amerikkalaisen Anitan Loosin kirjoittamaan näytelmään, joka perustuu Coletten Gigi-nimiseen romaaniin. Itse asiassa filmi kuvaa samaa aikakautta ja osittain myös samoja sosiaalisia piirejä kuin tässä puheena oleva teos Puhdas ja epäpuhdas, mutta tekee sen täysin eri rekisterissä ja eri näkökulmasta – 1950-luvun amerikkalaisesta näkökulmasta. 

Suomalaisia on hemmoteltu myös Colette-elämäkerralla, amerikkalaisen kirjallisuudentutkijan Judith Thurmanin peräti seitsemänsataasivuisella teoksella Colette – Intohimon salaisuudet (2001, suom. Anna-Maija Viitanen, engl. Secrets of the Flesh). Nimestään huolimatta kirja on antoisa ja seikkaperäinen johdatus kokonaiseen elämänmuotoon ja aikakauteen. 

Coletten elämään ja uraan tutustumiselle ei siis ole esteitä. 

Colette kuvaa 1900-luvun alkuvuosien pariisilaismaailmaa aikalaistodistajan arvovallalla.

Muumio akatemiassa

Burgundilainen Colette asettui Pariisiin parikymppisenä, avioitui kirjailija ja kriitikko Henry Gauthier-Villarsin eli Willyn (1859–1931) kanssa ja pääsi osaksi belle époquen seura- ja boheemipiirejä – usein nämä leikkasivat toisiaan. Virallisesti yhdessä miehensä kanssa mutta todellisuudessa yksin hän kirjoitti ennennäkemättömään suosioon yltäneen Claudine-romaanien sarjan, ehkä ensimmäisen kuvauksen (myöhemmän ajan ilmausta käyttäen) ”teinitytön” varttumisesta siihen liittyvine seikkailuineen ja murheineen. Sitten seurasi riitaisa ja julkisuudessa puitu avioero, Coletten ura journalistina, näyttelijänä ja pantomiimiesiintyjänä sekä lukuisia kohua herättäneitä mies- ja naissuhteita. 

Burleskikirjassaan (2019) Marissa Mehr paikantaa Coletten myös burleskin historiaan. Moulin Rougessa vuonna 1907 esitetyssä pantomiimissa Rêve d´Égypte Colette esitti muumiota ja hänen silloinen kumppaninsa markiisitar de Morny egyptologia. Esitys päättyi muumion riisumiseen kääreistään, ja sillä kertaa skandaalin viimeisteli kahden naisen julkinen suudelma. 

Kun Puhtaan ja epäpuhtaan ensimmäinen versio 1932 ilmestyi nimellä Ces plaisirs…, Colette oli ehtinyt elää paronittarena ja senaattorin puolisona, tulla äidiksi, erota ja avioitua kolmannen kerran. Hän oli saanut Kunnialegioonan ritarin arvon ja hänet oli valittu Belgian akatemiaan. Tärkeintä jälkimaailman kannalta oli tietenkin se, että lukuisat romaanit ja kirjoituskokoelmat olivat tehneet Colettesta silloisen Ranskan merkittävimmän naispuolisen kirjailijan. 

En osaa sanoa, liittyykö asia kirjailijan symbolisen aseman vakiintumiseen vai ei – joka tapauksessa Puhtaassa ja epäpuhtaassa on ehdottoman taaksepäin katsova sävy, sekä henkilökohtaisella että historiallisella tasolla. Colette kuvaa 1900-luvun alkuvuosien pariisilaismaailmaa aikalaistodistajan arvovallalla ja kyseiseen asemaan liittyvällä mahdollisuudella valita ja arvottaa kuvauskohteensa. Tässä tapauksessa liikutaan lukijan onneksi maastossa, jota sen paremmin virallinen kuin epävirallinenkaan historiankirjoitus ei hevillä tavoita. 

Ces plaisirs…. Sellaisia olivat ne ilot.

Alkuperäinen nimikin siihen ehkä vihjaa: Ces plaisirs…. Sellaisia olivat ne ilot. Enää ne eivät ole iloja tai pikemminkin: enää niitä ei ole olemassakaan. 

Kirja kertoo porvarisrouvan oopiuminkäytöstä ja hänen nuoresta rakastajastaan, parantumattomasta don juanista (miksi don juaniin muuten lisätään aina epiteetti ”parantumaton”?), ”hermafrodiittisesta mielenlaadusta” (s. 65), miesten vaatteisiin pukeutuvasta, jo edellä mainitusta markiisitar de Mornysta, muista (aikakauden termiä käyttäen) ”ristiinpukeutujista”, ihmisistä, jotka tavoiltaan, mieltymyksiltään ja identiteeteiltään olivat – ja olisivat edelleen – monessakin mielessä ”epätyypillisiä”. 

Kuvatessaan runoilija Renée Vivienin (1877–1909) kohtaloa Colette kuvaa Judith Thurmanin mukaan modernia anoreksiatapausta, ensimmäistä kertaa länsimaisen kirjallisuuden historiassa. 

En tunne alkuperäisen Ces plaisirs… -version ja täydennetyn Le Pur et L´Impur -version välisiä eroja. Olisiko myöhempi laitos kuin silmänisku neljäkymmentäluvun alussa kehkeytymässä olevalle eksistentialismille, vaikkei Colette lukijan onneksi filosofisia kysymyksiä harrastanutkaan? Tai ehkä kirja tuntuu silmäniskulta julkisen ilmapiirin yleiselle ”filosofisoitumiselle”, esiintyyhän sen nimessäkin dialektinen vastakkainasettelu? 

Ihminen itse 

Sampsa Laurisen taiten suomentama Puhdas ja epäpuhdas ei ole romaani, vaikka siinä on romaanimaisia aineksia, ei novellikokoelma, vaikka siitä olisi voinut sellaisen helposti tehdä. Ehkä se on ranskalaisessa mielessä essai, jonka aiheena ovat – huvittavaa kyllä – nimenomaan ”intohimon salaisuudet”: huumeet, seksuaalisuus, itsensä kiduttaminen…. 

Minulla ei ole teosta vastaan muuta kuin pelkkä välitön havaintoni: kirja on raskas lukea. Tämähän ei ole välttämättä moite – toisinaan kirjallisuus vastustaa kuin hyvää tekevä vesijuoksu. Raskaus ei johdu tyylistä, joka on totta kai ensiluokkaista, eikä myöskään sujuvasta suomennoksesta. Niinpä sen täytyy johtua kirjailijan lähestymistavasta tai niin sanotusta kirjailijanlaadusta, jota syystä tai toisesta vierastan… mutta toivoa tietenkin on. Ehkä jonain päivänä kasvan lukijana Coletten mittoihin. 

Sitä odotellessa lohduttaudun kahdella Judith Thurmanin esittämällä, omankin havaintoni kannalta oleellisella asialla. Ne piirtyvät selvästi esiin myös Puhtaassa ja epäpuhtaassa ja saattavat olla osaselitys mainitsemaani raskauteen. 

Ensinnäkin: ”Colette käsittelee rakkautta tyhjentävästi, viisaasti ja usein käänteentekevästi, mutta yksi rakkauden laji hänen teoksistaan puuttuu: vastavuoroinen rakkaus” (Colette – intohimon tuulet, s. 148). Kyse ei ole niinkään siitä, että Puhtaan ja epäpuhtaan kuvaamat ihmissuhteet olisivat onnettomia, vaan siitä, ettei onni siinnä edes niiden horisontissa. Ne eivät järjesty onnellisuusperiaatteen mukaan; tämä saattaa tietenkin olla realistinen kuvaus ihmissuhteiden villistä viidakosta, ehkä jopa inhorealistinen kuvaus. 

Toiseksi: ”Varautuessaan ruumiin rapautumiseen […] Colette unohtaa tai jättää pois pelon henkisten kykyjen menettämisestä. Colette […] oli modernin kirjallisuuden suurten nimien, ehkä erityisesti naisten, joukossa poikkeuksellinen siinä ettei hänen minätietoisuutensa ytimenä ollut mieli” (s. 244.) 

Puhtaan ja epäpuhtaan ydin on yksittäisissä kohdissa ja kohtauksissa, joiden kieli ilmaisuvoimaisuudessaan ja yllättävyydessään saa lukijan haukkomaan henkeään.

 

Kuvitellaan hetki, että kreikkalaisen filosofian pahamaineisella erottelulla ruumiiseen ja sieluun olisi vielä jotain merkitystä. Lihalla on monta avua henkeen verrattuna. Taakkanaan sillä on ruumiin raskaus. 

Mutta päällimmäiseksi Puhtaasta ja epäpuhtaasta mieleen jää kuitenkin jotain muuta. 

Elokuvakirjoittamisessa puhutaan toisinaan ”ohjaajien ohjaajista” (ainakin Hitchcock lienee sellainen). Asiaa on vaikea määritellä sen tarkemmin, mutta minusta Puhtaan ja epäpuhtaan Colette vaikuttaa ”kirjailijoiden kirjailijalta”. Keho ja intohimot sikseen – hänen ilmaisunsa on läpeensä kirjallista, se toimii kielen ja kirjallisuuden ehdoilla samalla, kun se taivuttaa nuo mainitut ehdot palvelemaan omia tarkoituksiaan.   

Niinpä raskaslukuisuudesta huolimatta Puhtaan ja epäpuhtaan ydin on yksittäisissä kohdissa ja kohtauksissa, joiden kieli ilmaisuvoimaisuudessaan ja yllättävyydessään saa lukijan haukkomaan henkeään. 

Pari esimerkkiä. Lauseita, joita tulisi ikävä, elleivät ne Sampsa Laurisen ansiosta olisi tämän jälkeen katoamattomasti läsnä. 

”Minua huvitti katsella, miten hän palautui oppimestarimaiseksi sanailijaksi joutavine, itse keksimine tieteenaloineen, joista hän paasasi kuin syrjäkylän šamaani […] Hän piirsi kummallakin kädellään monimutkaisen eleen, jolla viittasi lennokkaasti rintaansa, suuhunsa, sukupuolielimeensä ja kylkeensä. Väsymys sai minut näkemään hänessä takajaloilleen kohottautuneen eläimen, joka vyyhtesi etukäpälillään näkymätöntä lankaa (s. 59.) 

”Muistan kuinka Renéen hyväntuulisuus, eloisuus, nauru ja hänen kullanhohtavissa hiuksissaan väreillyt heikko kajo surettivat minua kuin sokeat lapset, jotka riemuitsevat leikkiessään ja pelatessaan ketterästi vailla valon tuomaa turvaa” (s. 90). 

Tyyli on ihminen itse, vakuutti Coletten yhtä kuuluisa maanmies, kreivi Buffon. Puhtaan ja epäpuhtaan lukijalle siitä ei jää epäilystäkään.