Tilavuuden laskemisesta I, II ja III

Solvej Ballen ainutlaatuinen romaanisarja käsittelee monitahoisesti ajan olemusta.

Joka ilta kun käyn nukkumaan vierassängyssä, on marraskuun kahdeksastoista, ja joka aamu kun herään, on marraskuun kahdeksastoista. En enää odota herääväni marraskuun yhdeksänteentoista, enkä enää muista marraskuun seitsemättätoista kuin eilistä päivää. (TL1, s. 9.)  

Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta -romaanisarja alkaa yhdestä päivästä – ja jää siihen. Sarja on komea näyte spekulatiivisesta fiktiosta. 

Balle kuului Ifølge loven -teoksellaan 1990-luvun Tanskassa kirjailijaryhmittymään, joka edusti uutta minimalismia. Vuonna 2020 ilmestyi ensimmäinen osa septologiaksi kaavaillusta sarjasta Om uträkning av omfång, Tilavuuden laskemisesta. Se oli Ballen ensimmäinen romaani 27 vuoteen. Tanskassa osia on ilmestynyt jo viisi. Suomeksi julkaistiin vuonna 2024 kolme ensimmäistä osaa. Sanna Manninen on kääntänyt Ballen sumean todellisuuden kirkkaiksi lauseiksi. 

Kirjasarjan kertoja ja päähenkilö Tara Selter asuu miehensä Thomasin kanssa kaksikerroksisessa kivitalossa Clairon-sous-Boisin kaupungin laitamilla Pohjois-Ranskassa. Pariskunta käy kauppaa harvinaisilla antikvaarisilla kirjoilla. Marraskuun 17. Tara lähtee työmatkalle Bordeaux’hon ja siirtyy siitä Pariisiin. Seuraavana päivänä hän kiertelee antikvariaatteja. On kuun ensimmäisiä kylmiä iltoja. 

Seuraavana aamuna Pariisissa Tara huomaa hotellissa jotain outoa. Sanomalehti on päivän vanha. Hotellivieras pudottaa lattialle leipäpalan samaan aikaan ja samalla tavalla kuin edellisenä aamuna. Käy ilmi, että Tara on edelleen 18. päivässä. Hän lähtee illalla kotiin. Kun Tara herää Thomasin vierestä, on kolmannen kerran marraskuun 18. päivä. 

Silmukassa  

Romaanisarjan ilmeisin vertailukohta on Päiväni murmelina -elokuva vuodelta 1993. Siinä Bill Murrayn näyttelemä mies elää yhä uudelleen helmikuun 2. päivää. Erona Ballen sarjaan on se, että Murrayn hahmo herää joka aamu samasta paikasta, vaikka olisi nukahtanut edellisiltana muualla. Mies alkaa muuttua prosessin aikana, kyynisestä tv-toimittajasta tulee ”hyvä ihminen”. Hän voittaa naispäähenkilön sydämen puolelleen ja rakastuu itsekin. Muutoksen ansiosta mies pääsee aikasilmukasta ulos. Rakkaus siis ratkaisee, mutta elokuva onkin romanttinen komedia, toisin kuin Tilavuuden laskemisesta. 

Ballen sarjassakin etsitään tietä ulos silmukasta. Tara ja Thomas hakevat ”kirjastosta kirjoja, jotka käsittelivät rinnakkaistodellisuuksia ja monimaailmaisuutta. Luimme kertomuksia aikataskuista, silmukoista ja labyrinteista. Löysimme elokuvia aikamatkustamisesta ja kronologian poikkeamista.” (TL1, s. 57.) Kaikki yritykset päättyvät kuitenkin umpikujaan. 

Tara ei halua rasittaa mahdottomalla tilanteellaan huolestunutta miestään. Hän muuttaa tämän tietämättä alakerran vierashuoneeseen päivänä nro 108. Tara kuuntelee, mitä yläkerrassa tapahtuu. Mies tulee kotiin, hoitaa tuloaskareitaan. Tara itse on hiljaa, elää varjoissa. 

Thomasin ollessa ulkona minä yleensä liikun talossa. Käyn vessassa ja haen vettä keittiöstä, mutta palaan nopeasti takaisin huoneeseen. Suljen oven ja käyn istumaan sängylle tai nurkassa olevalle tuolille, jotta minua ei voi nähdä, jos sattuu katsomaan sisään puutarhapolulta. (TL1, s. 8.)  

Romaanin kantava suhde, Taran ja Thomasin rakkaussuhde, säröilee kuten aika. Suhde muuttuu aavemaiseksi ja lopulta Tara muuttaa kokonaan pois.  

Kun aika ajan kulun mielessä katoaa, kaikesta tulee tavallaan tilaa.

Ajan taju ja tajuttomuus 

Kirjasarjan pääteemana on aika, ja sitä käsitellään todella monipuolisesti. Ajan voi ymmärtää muun muassa vertailun kautta: Taran aika vs. muiden ajat. 

Tara seuraa taivaankannen liikkeitä: ”Pidän silmällä sadepilviä. Pilvet kertovat, että aika kuluu.” (TL1, s. 16.) Mitä ajan kuluminen Taralle tarkoittaa? Hänen hiuksensa ja kyntensä kasvavat. Kun päivä on muiden kohdalla ohi ja 19. päivä edessä, Taralle sama päivä käynnistyy aina uudestaan. Eli Tara sekä siirtyy eteenpäin (vanhetessaan) että pysyy paikallaan (koska hän ei siirry seuraavaan päivään muiden mukana). 

Kun Tara asuu vielä Thomasin kanssa, mies herää Taran vierestä joka aamu 18. päivä. Thomasille se on aina ensimmäinen 18. päivä, Taralle ties kuinka mones. Jokaisena aamuna mies hämmästyy: Taranhan piti olla toisessa kaupungissa työmatkalla. Päivän aikana Tara selittää hänelle aikaluupistaan. Seuraavana aamuna sama kuvio toistuu: mies ihmettelee, mitä Tara tekee hänen vieressään, Tara selittää, mistä on kyse ja niin edelleen. 

”Lyhyen puhelumme aikana kävi nopeasti selväksi, että kaikki mitä olin edellisenä iltana kertonut päivästäni Thomasille oli kadonnut ja ettei hän myöskään muistanut omaa sateista marraskuun päiväänsä” (TL1, s. 29). Thomas ei voi muistaa (eilistä) marraskuun kahdeksattatoista, koska hän ei ole vielä elänyt sitä. Thomasille eilinen tarkoittaa 17. päivää. 

Taran aikakäsitys perustuu saman toistoon. Hän tietää, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan: ”Kävelen äänettömästi lattialla lojuvien pakettien ohi, avaan oven ja astun ulos. En tarvitse sateenvarjoa. Ulkona tihuttaa yhä, mutta pian sade lakkaa kokonaan.” (TL1, s. 10.) Toistoa esiintyy myös tyylillisesti; samat lauseet toistuvat. Tara kuvaa tapahtumia suoraviivaisesti ilman maalailua. Näin päiviin ei tuoda kielellisestikään sävyjä ja vivahteita. Mikään ei näytä muuttuvan. Joissakin lukijakommenteissa tätä on pidetty tylsänä, mitä se voi tietenkin olla. Tekstin toisto ja tapahtumatason yllätyksettömyys kuvaa silti Taran kokemusta. Lukija jää hänen kanssaan samaan jähmettyneeseen tilaan. 

Taran mielialat heittelevät. Välillä hän vaikuttaa masentuneelta: kaikki on harmaata, on ikuinen marraskuu, tulevaisuudesta puuttuu horisontti. Kun kaikki tuntuu yhdeltä ja samalta, asioita on vaikeata muistaa. Niinpä Tara alkaa kirjoittaa niitä ylös. ”Juuri siksi ryhdyin kirjoittamaan. […] Koska aika on mennyt rikki. Koska löysin kirjahyllystä pinkan paperia. Koska yritän muistaa. Koska paperi muistaa.” (TL1, s. 26.) Kirjoitus paperilla, muistin merkki, on yritys luoda mielettömyyteen mieltä. 

Tara laskee koko ajan päiviä tyyliin ”#148”, mikä tarkoittaa, että 18. päivä on toistunut 148 kertaa. Hän ei voi kuitenkaan mitata ajan etenemistä päivästä toiseen. Aika on Taralle äärellistä. Kun aika ajan kulun mielessä katoaa, kaikesta tulee tavallaan tilaa. Kirjasarjan nimessä määritellään tilaa. 

Pihalla istuessani tunnen, että aika on säiliö. Niin se on. Aika on päivä, johon voi laskeutua. Yhä uudelleen ja uudelleen. Se ei ole virta, johon voi kastautua vain kerran. Aika ei virtaa, se pysyttelee rauhassa, se on astia. Joka päivä lasken ruumiini marraskuun kahdeksanteentoista. Minä liikun, mutta reunan yli ei loisku mitään. Aika on tila. Aika on huone. (TL2, s. 139.) 

Tekstikappaleiden välissä on tyhjää tilaa – Tarakin on kappale, joka on irrallaan muista. Koska Tara kohtaa aina saman päivän, hän joutuu ajattelemaan joka aamu aikaa uudestaan. Normaalisti aika virtaa ilman, että sen virtaamiseen kiinnittää erikseen huomiota. Kun aika alkaa joka päivä alusta, se pilkkoutuu palasiksi. Kappalemaisuus tai katkollisuus ilmenee siis kolmella tasolla: tekstin muotoilussa, Taran suhteessa muihin sekä Taran aikakäsityksessä. 

Maailma vailla toisia 

Sarjan ensimmäinen osa päättyy siihen, kun Tara on ollut 18. päivässä vuoden. Toinen osa kertoo yrityksistä elää anomalian kanssa. Tara matkustelee junalla pitkin Eurooppaa. Hän simuloi itselleen normaalin vuodenkierron. Tara haluaa nähdä talven ja matkustaa junalla Suomen kautta Pohjois-Norjaan. Hän laskeutuu keväiseen Cornwalliin ja maistaa kesän makua Montpellierissa Ranskassa. Tara rakentaa puuttuvan ulottuvuuden samalla tiedostaen sen keinotekoisuuden, hän puhuu ”vuodenaikavalheesta”. 

Tara elää maailmassa vailla toisia ihmisiä, jotka havaitsisivat hänet ja tunnustaisivat hänen olemassaolonsa. Itse hän on muille vieras, toinen. Sitten jotain muuttuu aivan toisen osan lopussa. Tara käy Düsseldorfissa yliopistolla kuuntelemassa erästä luentoa usean päivän ajan. Hän huomaa miehen, joka on myös aina paikalla. Yhtenä päivänä miehen paidan väri on vaihtunut. Tara arvaa, että tämäkin on juuttunut marraskuun 18. päivään. Mies on Henry Dale, norjalainen sosiologi. Tara voi viimeinkin jakaa poikkeustilan toisen ihmisen kanssa. 

Tara ja Henry löytävät yhteyden poikkeavasta kokemuksestaan. ”Hän tietää, mitä sanat tarkoittavat: että eilen ei tarkoita marraskuun seitsemättätoista, että huomenna tarkoittaa kahdeksattatoista ja että yhdeksästoista on päivä, jota emme ehkä koskaan saa nähdä” (TL3, s. 7). Kun Taralla on toinen ihminen, joka ymmärtää hänen tilansa, hänen ei tarvitse enää muistuttaa itseään siitä kirjoittamalla asioita ylös. Kirjoittaminen ”ei ole enää niin tärkeää nyt kun meitä on kaksi muistamassa” (TL3, s. 67). Kolmannen osan viimeinen päivä on #1892. 

Lukukokemuksena Tilavuuden laskemisesta tuo mieleen, ei ehkä kovinkaan yllättävästi, Sigmund Freudin käsitteen das Unheimliche, jonka estetiikan tutkija Sami Santanen on suomentanut kummastuttavaksi. Suomennos yhdistää kummallisen ja tuttavallisen. Tuttavallisesta kertoo Taran elämän kiinnittyminen arjen yksityiskohtiin ja asioiden toistuvuus. Samoissa arkisissa tiloissa liikkuminen on kodikasta. Lukija kokee tuttuuden tunnetta: eivätkö meidänkin päivämme tunnu samanlaisilta? Kummallista, peräti painajaismaista, on puolestaan se, ettei tutusta tilasta pääse koskaan eteenpäin, mikään ei muutu. Tara elää samuuden helvetissä. 

Tara elää samuuden helvetissä. 

Olemisen kategoriat 

Kirjasarjaa on luonnehdittu arvioissa filosofiseksi tai metafyysiseksi romaaniksi. Esimerkiksi Arla Kanerva toteaa Helsingin Sanomissa, että ”Tilavuuden laskemisesta on tiivistä, kirkkaan metafyysistä filosofiaa” (HS, 8.8.2024). Asiaa ei silti kummemmin perustella eikä Ballen sarjaa kytketä suoraan filosofian historiaan. Itselleni tulee kuitenkin mieleen ainakin kaksi filosofian jättiläistä: Immanuel Kant ja Martin Heidegger. 

Immanuel Kantin mukaan ihmisellä on syntymästään lähtien maailmasta apriorista tietoa, käsitys ajasta ja paikasta. Oliot ovat olemassa ajassa ja paikassa. Ajan ja paikan kategoriat määrittelevät lähtökohtaisesti sitä, miten ihminen asioita havaitsee. Kun toinen olennainen kategoria muuttuu radikaalisti, koko olemassaolon perusta järkkyy. Tara ei ole olemassa sanan tiukassa merkityksessä. Tara ei ole olemassa myöskään silloin, kun hän elää erillään toisista, pelkästään itsensä varassa. Oleminen on kanssaolemista, kuten filosofi Jean-Luc Nancy sanoo. 

Toinen filosofinen seikka liittyy anomalioihin. Kun ”järjestelmä”, tässä tapauksessa aika fysiikan perussuureena, toimii kuten sen pitääkin toimia, sulavasti ja ”luonnollisesti”, emme näe sen toimintaa. Kun järjestelmään ilmaantuu anomalia, kun jotain menee rikki, järjestelmää joutuu ajattelemaan. Tällöin järjestelmä tai sen rakenne paljastaa itsensä. 

Esimerkkinä edellisestä voi käyttää Heideggerin työkalun analyysia. Kun työkalua, Heideggerilla vasaraa, käytetään, kun se toimii tarkoituksensa mukaisesti, sitä ei ajattele. Vasta kun työkalu hajoaa, se tulee näkyväksi. Tällöin paljastuu, mitä työkalu ”oikeasti” on. Siitä tulee esilläoleva, kuten Heidegger sanoisi. Tara toistelee, miten aika on mennyt rikki. Vasta tämä saa hänet ajattelemaan aikaa. Aika tulee esilläolevaksi. 

Järjestelmät ovat perustavalla tasolla epätasapainossa ja juuri tästä Tilaavuuden laskemisesta kertoo. Taran mukaan ”[m]eidän on pakko ymmärtää, että odotuksemme maailman pysyvyydestä ovat epävarmalla pohjalla. Mitään takuita ei ole, ja kaiken sen taustalla, mitä yleensä pidämme varmana, on epätodennäköisiä poikkeuksia, yllättäviä säröjä ja mahdottomia lainrikkomuksia.” (TL1, s. 34.) Ei ole sattumaa, että sosiologi-Henry on tutkinut ihmiselämän ”äkillisiä muutoksia, rajuja murroksia, elämän abruptioita” (TL3, s. 34). Henry on siis tutkinut tilaa, johon itse joutuu. Teoria on tullut lihaksi. 

Kolmannessa osassa Tara ei ole enää yksin. Henryn lisäksi ilmaantuu muitakin samaan päivään vangittuja. Kun Taran rinnalle ilmaantuu samassa tilassa olevia ihmisiä, kirjasarjaan tulee uusi taso, jota voi pitää helpotuksena Taralle. Ikävä kyllä tämä kuljettaa sarjaa epäkiinnostavampaan suuntaan. Sarjan pimeä viehätys perustuu siihen, että Tara elää maailmassa vailla toisia. Se luo painostavaa tunnelmaa ja ahtauden tuntua. Kun Taran maailma avartuu muiden kautta kolmososassa, kauhu katoaa.  

Kirjasarja on kuitenkin hienoa spekulatiivista fiktiota. Parasta antia on sen pakottavuus: aikaa ja tilaa ei voi olla ajattelematta. Koska aika ja tila ovat niin perustavia kategorioita, sarja osuu olemassaolon kannalta johonkin keskeiseen.