Äänikirjan helppous tuottaa vaikeuksia

Keskustelu äänikirjoista kääntyy usein anekdooteiksi käyttäjien helppouden tunteesta. Viimein on alettu puhua myös rahasta ja tulonjaosta. Kysymys äänikirjan ja kirjan erilaisuudesta on silti ylittämätön ja siksi kiinnostava.

 

Olen laskentatavasta riippuen kirjoittanut tätä tekstiä joko noin kolmen tai kahden vuoden ajan. Syy on yksinkertaisesti se, että äänikirjoista keskustelu näyttää useimmiten tuottavan tulehtunutta keskustelua. Saatan asemoitua tieten tai taitamattomuuttani äänikirjan vastustajaksi. Teitä on varoitettu.

Äänikirjakeskustelu käynnistyi toden teolla kolme vuotta sitten. Helsingin Sanomat julkaisi Laura Lindstedtin uuden vuoden kirjailijaesseen edeltävän vuoden lopussa. Painetussa lehdessä otsikko kuului: ”Kirjoitettu hiljaa luettavaksi” (HS 29.12.2019). Netissä otsikkodeski pani paremmaksi: ”Kirjallisuutemme tyhmistyy äänikirjojen vyöryssä, väittää kirjailija Laura Lindstedt”.

Meidän kirjallisuutemme, sinun ja minun. Tyhmistyy, väittää elitisti. Hiljaa lukemisen sijaan tuli kiire huutaa oma näkemys ilmoille.

Vajaa kaksi vuotta myöhemmin Lindstedt kirjoitti ”kohuesseen” pohjalta laajemman esseen, Kirjoitettu luettavaksi. Hiljaisuuden toive taisi olla menetetty. (Essee on Bokehin verkkokaupassa ilmaiseksi ladattavissa.)

 

Anekdootit alta pois

Vaikka äänikirjojen suosion vaikutuksista kirjallisuuteen – tarinavetoisuudesta vaikkapa visuaalisuuden tai kompleksisten kerrontaratkaisujen kustannuksella, kirjailijoiden toimeentulosta puhumattakaan – kirjoitti kirjailija, keskustelu kääntyi lukijoihin – tai kuuntelijoihin tai kuluttajiin.

Lindstedtin saamassa kritiikissä toistui ajatus äänikirjojen kätevyydestä. Anekdootteja siitä, mihin kaikkeen puuhasteluun äänikirja tuo mielekkyyttä, jaettiin innolla. On ilahduttavaa, jos joku on löytänyt kirjallisuuden äärelle äänikirjojen avulla. Yhtä lailla äänikirjat kiistatta ovat auttaneet näkövammaisia tai lukivaikeuksien kanssa eläviä kirjallisuuden pariin. Lukuaikapalveluiden esteettömyys on oma kysymyksensä.

Tunnistan äänikirjan edut – omasta kokemuksesta. En ole paperipuritaani tai äänikirjojen vastustaja. On kätevää, että voin käyttää metromatkan tai kauppareissun kuuntelemalla kirjaa, jota minulla ei luultavimmin olisi aikaa lukea.

Käytän äänikirjoja erityisesti vähemmän mutta aiheeltaan riittävän kiinnostavan tietokirjallisuuden kuluttamiseen. Haaveilen siitä, että voisin vielä käyttää äänikirjoja ns. vihalukemiseen eli lukeakseni kirjoja, joista luultavimmin en pidä mutta joista haluaisin muodostaa mielipiteeni ns. ei-lukematta. Ammattini vuoksi en mainitse nimiä.

Kerron siis, osallinen kun olen, omat anekdoottini alta pois.

Kaksi vuotta sitten aloittelin äänikirjan käyttämistä kuuntelemalla Antti Holman Kaikki elämästä(ni) Antti Holman itsensä lukemana. Aloitin tavallaan esimerkillisimmästä teoksesta: eikö nimenomaan omaelämäkerrallinen ja omaääninen elämäselostus sovikin äänikirjaformaattiin?

Ehkä sopi. Sellaisenaan kirja tuntui pitkältä ja viihdyttävältä monologilta. Parhaiten muistan kävelyretket, kuten Redin postipisteestä kahvilan korona-ajan noutopisteen kautta Pasilaan ja junaan. Toisaalta muistan paperikirjoistakin parhaiten sen, missä ratikassa tai reissussa olen niitä lukenut.

Kovensin panoksia. Kuuntelin Pirkko Saision Passion. Jälleen kirjailijan lukemana. Tällä kertaa äänikirjaformaatti kohtasi kerronnallisten ratkaisujen ja moniäänisyyden haasteet – Passio on bahtinilaisen polyfoninen romaani.

Ajoittaiseen hukassa olemiseen tai aikatasojen vaihdosten tuottamaan keskittymisvaikeuteen tottui, jopa yllättävän nopeasti. Silti sain itseni kiinni ajatuksesta, että haluaisin nähdä tämän kirjan merkkeinä paperilla, korostuksineen, vieraskielisine sanoineen.

 

Ääni edellä

Otantani on painottunut. Useimmiten lukija on muu kuin kirjan kirjoittaja. Tässä ajatellaan kuluttajaa. Kirjailijalla on oltava riittävän hyvä, omaleimainen tai miellyttävä ääni ollakseen myös äänikirjansa lukija.

Tunnustan erään seikan kompleksisesta äänikirjasuhteestani. Minulle suuri osa lukemistani kirjoista on äänikirjoja. Puhun kuitenkin paperikirjoista.

Jos tiedän, miltä kirjailija kuulostaa, merkittävän osan lukuajastani käännän lukemani merkit tuolle puheäänelle. Kuulen mielessäni kirjan kirjailijan tutulla puheäänellä, enkä suorastaan pääse siitä eroon.

Kuvittelemani kirjailijan ääni ei haittaa. Uskon, että kirjat yleensä ovat kirjailijan – verhottua, epäsuoraa, tyyliteltyä – puhetta vastaanottajalle. Henkilöhahmot ovat toissijaisia, sellaisia joissain kirjallisuudenlajeissa käytetään viestin välittämiseen.

Siksi toiveeni olisikin, että jokainen suomenkielinen kirja ilmestyisi suomenkielisen kirjailijan itsensä lukemana. Narisevan esseistin esseiden tulisi narista tämän äänellä.

Kirjailijabrändistä lukijabrändiin

Kustantamoille äänikirja mahdollistaa toisenkinlaista profiloitumista. Kirjailijan on hyvä olla tunnistettu, tunnustettu ja lähestyttävä hahmo – brändi kuulostaa vanhakantaiselta, kun kyse on enemmänkin siitä, missä vauhdissa pystyy tykittämään Goodreads-arvioita some-kanaviinsa.

Äänikirjan myötä kustantamo voi tuplata brändien määrän. Suositun, ulkomaisen tai kuolleen kirjailijan äänikirjan lukijaksi voi palkata houkuttelevan brändin.

Antti Holma lukee Salmenniemen Hartsaa Siltalan Erikoisissa tai Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Olavi Uusivirta lukee David Foster Wallacen Päättymättömän riemun. En tiedä, miksi kaikki edellä luettelemani esimerkit ovat miehiä lukemassa miesten kirjoja.

Tässä mielessä äänikirja tuottaa odottamattomia ongelmia. Jos esimerkiksi kirjan minäkertojan sukupuolta ei kerrota tai siitä annetaan ristiriitaista tietoa, äänikirjan lukija ohjaa tulkintaa tiettyyn suuntaan. Tietysti joku voi sanoa, että useimmissa kirjoissa on eri sukupuolia edustavia henkilöhahmoja ja silti lukija on yksi ja sama.

Perusongelma pysyy. Sukupuoleton teksti saa sukupuolioletuksiin sopivan äänen, ja kuuntelijan pitää se karistaakseen luultavasti aktiivisesti vastustaa sukupuolittuneisuutta.

Esimerkiksi Laura Lindstedt kertoo esseessään, kuinka Ystäväni Nataliassa sukupuolten epäselvyydellä pelataan, mutta lukemalla itse kirjansa äänikirjaksi, selitys lukijan sukupuolelle on luonteva. Englanninnoksen kohdalla tämä tuotti sen sijaan hankaluuksia lukijan valinnassa.

Kenties kuvaavaa on, että Juhani Karilan Pienen hauen pyydystyksen äänikirjan lukija on Anna Saksman. Karila kirjoitti Hesariin esseen, jossa kehui itseään siitä, että oli puolison vinkistä vaihtanut päähenkilön naishahmoksi – ja kas, kirjasta tuli heti edistyksellinen sukupuolikuvaukseltaan. Kenties vaikutelma olisi siitä särkynyt, jotain miestapaista pintaantunut, jos Karila olisi lukenut kirjansa itse äänikirjaksi.

 

Kirja ja äänikirja ovat eri asioita

Pikkuseikkoja, voi tarinanjanoinen tokaista, mutta tämänkaltaiset kysymyksenasettelut ohjaavat olennaisen seikan äärelle. Äänikirja ja kirja eivät ole sama teos.

Vuosikymmenen välein Kiiltomatoon tekemässään kirjallisuuden tulevaisuuskatsauksessa Sanna Nyqvist painottaa kirjan ja äänikirjan eroa: Jälkimmäisessä äänikirjan (ääneen)lukija on tulkki teoksen ja kuuntelijan välillä. Kuunteleminen ja lukeminen ovat erilaisia tapoja vastaanottaa kirjallisuutta, mikä on fakta ja riippumaton siitä, mitä mieltä kukakin äänikirjoista on.

Nyqvist lanseeraa myös leikkisästi termin kuunteluku, jolla voisi selättää ongelman siitä, pitääkö kirjallisuuden kuluttajan sanoa lukeneensa vai kuunnelleensa kirjan. Ottakaapa käyttöön!

Äänikirja on adaptaatio, toiseen mediumiin sovitettu versio samasta teoksesta. Tällöin mennään uuden mediumin ehdoilla, vaikka kirja luettaisiin sanasta sanaan. Painotukset, rytmi, äänensävy, joitakin listatakseni, vaikuttavat kuuntelijalle välittyvään tulkintaan.

Paperikirjan materiaalisuus ei sekään rajoitu typografiaan: Jaakko Yli-Juonikkaan omakustanteessa Teppo joutuu lahtiinsivut ovat osin tahmautuneet kiinni, mitä kertoja kommentoi.

Joskus tulkinnalliset tai tahattomat painotukset saavat kirjailijankin epätoivoiseksi, jos ne eroavat tämän alkuperäisestä sävystä. Lukija ei saa sitä selville paperikirjastakaan, mutta tulkitsijoita on äänikirjan lukijan verran vähemmän.

Kun kirjailija sijoittaa tapahtumat Ranskaan tai vieraskielinen romaanihenkilö (heitä on esimerkiksi käännöskirjallisuudessa paljon) esittäytyy, lukija olettaa hahmojen osaavan lausua kieltään oikein. Huonosti ääntävä äänikirjan lukija langettaa teoksen ja kirjailijan päälle typerän sävyn. Vaikka osaamaton tai huolimaton ihminen on istunut studion kopissa, eikä kirjailijan työtuolissa.

Nillitän turhasta, mutta yhtä lailla saatan nillittää huolimattomuuksista painotuote käsissäni. Kenties olisi parempi kysyä, mistä pidän kun pidän äänikirjasta.

 

Viettelysten äänet

Olen huolissani arvostelukyvystäni. Studio-oloissa äänitetty ja viimeistelty ääni korvissa on huomattavasti helpompi tapa ottaa vastaan kirjallisuutta kuin painotuotteen avaaminen, sen riveihin keskittyminen ja mielenkiinnon pitäminen yllä, kun käden ulottuvilla on monia helpompia ajanvietteitä.

Saan nimenomaan ”tarinaa” tai ”tietoa” helpommin ja passiivisemmin pääni sisään. Kun kirja on hyvä, sitä on miellyttävää lukea. Parhaimmillaan se jopa vetää mukaansa.

Väitän, että äänen avulla samaan houkuttelevuuteen on helpompi päästä. Hyvin valittujen ja aseteltujen sanojen ohella myös tietynlainen ääni, sen tunnelma (saks. Stimme, ääni; Stimmung, tunnelma) viettelee. Vaikutusta lisännee intiimi kuuntelutilanne: kuiskiihan äänikirjan lukija yksityisesti vain minun korviini.

Jos jäänkin miettimään, mitä paperikirjassa tapahtuu, on minun varattava aikaa lukemiselle. Tarinanjanoni tyydyttämiseen äänikirjan kanssa riittää pyykkivuoro tai kauppareissu.

En hetkeäkään epäile, etteikö hyvä kirja olisi useimmiten myös hyvä äänikirja. Mutta en voi karistaa mielestäni epäilystä, olisiko jokin kirja jäänyt kesken tai lentänyt käsistä, jos Erja Manton sijaan olisin saanut ensikosketukseni hahmoihin itse lukea pinnistelemällä. Kun pidän tietystä kirjasta, miten merkittävässä roolissa on äänikirjan lukija ja tämän puolestani tekemä tulkintatyö?

Jos taas äänikirjassa ”törmään” hienoon kohtaan, löydänkö koko kohtaa tai onko se alkuunkaan niin hieno merkkijonona? Muistan paperikirjoistakin lukeneeni yhtä sun toista, mitä niissä ei enää uudella yrittämällä ollutkaan. Mieli tulkitsee, täydentää ja yhdistelee.

Myönnän liioittelevani, kun kuvaan lukemista tuskien taipaleena. Mutta älylaitteiden, algoritmien ja hetken mielihyvän keskellä huomaan lukemisen tarjoavan pikemminkin keskittymistä, ajan ahkeraa käyttöä ja mukavuudenhalusta luopumista. Painettua kirjaa joutuu jopa kirjaimellisesti pitämään auki. Painettu kirja ei vapauta käsiä, vaan sitoo ne. Kirja ei tarvitse oheispuuhastelua.

Kirja pakottaa pysähtymään. Näen sen radikaalina vaateena tässä tehokkuuden ajassa.

Kun uppoudun kirjaan, muut asiat väistyvät (yhtä lailla kuin stressi, murheet ja piippaava puhelin minut nostavat takaisin arkisiin ajatuksiin). Kun kuuntelen äänikirjaa, uppoan sohjoon ja siinä sekunnissa unohdan äänikirjan, vaikka Erja Manto kuinka kohottaisi ääntään.

 

Kritiikkejä äänikirjoista?

Yle uutisoi jo kolme vuotta sitten, kuinka ”hyvä äänikirjan lukija saattaa pelastaa tylsän kirjan”. Kriitikkona haluan tunnistaa tylsän tai huonon kirjan. Joku voi nyt sanoa, että kriitikko on hyvä ja lukee jatkossakin kirjansa vanhassa formaatissa.

Kuitenkin ainakin yksi suuri suomalaiskustantaja jo tarjoaa kriitikoilleen paperikirjan sijaan vain e-kirjaa tai äänikirjaa. Ilmeisen sisältö edellä mennään kustantamoissakin, jos ei tajuta, että kritiikki äänikirjasta on kritiikki yksinomaan äänikirjasta, versiosta, eikä se päde paperikirjaan sellaisenaan.

Sähköinen kirja on kustantamoille kätevä ratkaisu niin paperipulaan kuin postituskustannuksiinkin. Samalla kustantamot antavat ymmärtää, että ponnistelut kirjaesineen eteen ovat toissijaisia. Niitäkin Kiiltomadon kaltaisissa lehdissä on kuitenkin tavattu arvostaa.

Odotan tasapuolisuuden nimissä, että influenssereillekin tyrkätään jatkossa pdf kouraan. Ei taida tapahtua. Meitä on kahta kastia, ja influensserin sana näyttää painavan enemmän, kun kirjalle etsitään lukijoiden sijaan ostajia.

Kiiltomadossa ilmestyi kesällä kritiikki, jossa käsiteltiin sekä paperi- että äänikirjaa. Se ei ollut ainoa laatuaan, vaan esimerkiksi James Joycen Ulysseksen ruotsinnoksen äänikirja on niin ikään arvioitu. Samoin Harri Päiväsaari mainitsi Volter Kilven potentiaalin äänikirjana elämäkertakritiikissään. Klassikot näyttävätkin haastavan ajatusta vaikean kirjallisuuden kääntymättömyydestä äänikirjaksi.

Viimekesäinen kritiikki on Veera Miljan Supersalasesta tyttöpäiväkirjasta. Dialogikritiikissä Roosa Pohjalainen ja Laura Kärkäs ovatkin yhtä mieltä siitä, että lavarunous sopii luontevasti äänikirjaksi ja tätä mahdollisuutta kannattaisi kustantamoissa hyödyntää. Kärkäs mainitsee myös, että tästä huolimatta oli hyvä päästä näkemään, miten kaksi erilaista mediumia tuottivat erilaisia merkityksiä.

Pohjalaisen ja Kärkkään kritiikki on kuitenkin kahdesta eri versiosta, varsin itsenäisistä esityksistä. Kritiikin tilaajana tuntuisi omituiselta ottaa vastaan kritiikki yksinomaan äänikirjan pohjalta – tai ainakaan olla mainitsematta asiasta myös kritiikin lukijalle.

Painetusta kirjasta kirjoitetun kritiikin etu on siinä, että se on kirjan kanssa samaa materiaalia: kirjoitettua kieltä. Kritiikin sitaatti kirjasta näyttää – toki typografiset erot huomioon ottaen – lähes samanlaiselta kuin kirjassa. Elokuva- tai musiikkikritiikkiä tehnyt tietää, miten paljon sitaatit latistuvat, kun ne ovat sanoja erotettuna kuvan, musiikin, rytmin, jne. kontekstista.

Podcastien kohdalla on huomattu, että ne eivät ole sosiaalisessa mediassa kovinkaan suosittua jaettavaa. Niitä kuunnellaan lenkillä ja tiskatessa, eikä kädet märkänä pysäytetä äänilähdettä ja kirjoiteta jakosaatetta sosiaaliseen mediaan.

Kuten kirjallisuudentutkija Maria Mäkelä on sanonut, romaania ei voi jakaa. Kirja on tavallaan sosiaalisen median huomiotalouden ulkopuolella (kirjailija, kustantamo ja kritiikki välttämättä eivät). Mutta muuttaako äänikirja myös kirjallisuuden saamaa huomiota tai keskustelua? Tuleeko kirjasta entistä enemmän yksityistä ajanvietettä, josta keskustelu jää, kun koiranulkoilutus on ohi ja muut hommat kutsuvat?

Moni jakaa kuvina sitaatteja e- ja paperikirjoista. Kuka jaksaa näpytellä äänikirjan osuvan kohdan muistiin tai etsiä sen vastaavasta e-kirjasta? Kun kirja ei ole käsillä, keskustelu jää helposti lukemisen aikaisiin tunnelmiin tai johtopäätöksiin, eikä keskity kirjan tekstuaalisiin piirteisiin.

 

Koneääni ja kirjallisuuden kastit

Äänikirjojen osalta kustantamot eivät ole samassa veneessä. On ruotsinlaiva Storytel, joka omistaa muun muassa Gummeruksen. Toinen ruotsinlaiva – ja tämäkin liikennöi kotoisen Suomemme satamiin Ruotsista käsin – Bonnier omistaa BookBeatin ja siinä sivussa WSOY:n, Tammen, Kosmoksen, Bazarin ja pari muuta. Autolauttaliikennettä pyörittää Otava-konserni, jonka omistuksessa ovat myös Like, Moreeni, F-Kustannus. Nemo, Atena ja Karisto – sekä tietysti suoratoistopalvelu Suomalainen Plus, konsernin kirjakaupan mukaan nimettynä.

Huoleni kohdistuu sekä rannikkoristeilyjä tarjoaviin itsenäisiin kustantamoihin, kuten Siltalaan ja Teokseen, mutta myös koko joukkoon troolareilla, kalastusaluksilla ja purjeveneillä seassa seilaaviin pienkustantamoihin, kuten Enostone, Poesia, jne.

Sopimukset, hinnoittelu, kotiinpäinveto. Miten pienemmät toimijat kentällä pärjäävät, jos kuluttaja pakenee lukuaikapalveluihin? Niitähän jo nyt mainostetaan siten, että niistä kuluttaja löytää kaiken. Ei löydä.

Vaikka äänikirja myy hyvin, sen tekeminen on edelleen kallista. Äänikirja on ääntä, ääni on aikaa, ja kirjoja ääneen lukevat ihmiset tekevät virheitä. Tekstin editoiminen on äänen editointia nopeampaa ja helpompaa. Tosin palkoista tai palkkioista ei puhuta: siinä missä moni äänikirjastudio kuvaa seikkaperäisesti prosessin etenemisen, korvauksesta ei mainita mitään. Epäilemättä sellainen silti suoritetaan.

Ei siis ihme, että alalla on innostuttu tekoälyäänestä. Kustantamoille koneääni mahdollistaisi esimerkiksi aiemmin julkaistujen teosten lukemisen äänikirjoiksi. Tätä kutsutaan backlistiksi.

En innostuisi. Jos äänikirjayhtiöt voisivat säästää vielä lukemisen hinnan, mikä estäisi koneäänen käytön myös uusimmassa kirjallisuudessa?

Jokainen voi itse kuunnella, miten ihmismäinen on vaikkapa Ilona. En vakuutu.

Äänikirja tuottaa kirjallisuuteen erilaisia kasteja, kuten kustantamoidenkin kohdalla näkyy. Osan kirjailijoista tunnettavuus, tyyli ja tuotanto taipuvat äänikirjan ehtoihin hyvin – ja he äänikirjalla myös tienaavat. Vastapainoksi on kirjailijoita ja kirjoja, joiden myyntipotentiaali katsotaan sen verran matalaksi, ettei niistä kannata tehdä kallista äänikirjaa. Väitän, ettei kirjallisella laadulla ole tämän kanssa tekoa.

Koneäänen käytöllä kastin rajan voisi vetää siihen, kuka saa ihmisen – nimekkään, brändätyn tai kirjailijan itsensä – äänikirjan lukijaksi, ja kenen kirja vedetään bulkkiäänellä katalogiin. Ja vedettäisiinkö siltikään kaikkia?

 

Puhutaan rahasta

Lindstedt kuvaa laajennetussa esseessään Kirjoitettu luettavaksi, kuinka lukuaikapalvelut muuttavat kirjojen kuluttamista: Kun kuluttajahinnat ovat tarjonnan määrään nähden matalia, yhtälöstä ei mitenkään saada irti kohtuullista korvausta yksittäiselle tekijälle. Ostotapahtuma on eriytynyt niin paperikirjan kuin ammoisten aikojen äänikirjan ostamisesta, sillä nyt kuluttaja ostaa tietyn palvelun kuukaudeksi tai pitemmäksi ajaksi.

Lindstedt ehdottaa, että pohjoismaisen yhteistyön turvin tulisi sopia embargot äänikirjoille. Painettu kirja saisi esimerkiksi vuoden (tai mitä sitten kirjailijaliitot neuvottelisivatkaan) etumatkan ennen kuin äänikirja saisi ilmestyä markkinoille.

Ehdotus on radikaali, eikä vähiten siksi, että se vaatii malttia alalle, joka elää kiireestä: rinnakkaispuuhastelusta, ajankäytön tehostamisesta ja tätä kaikkea tukevasta self help -kirjallisuudesta.

Lindstedtin kirjasen eduksi voi sanoa, että se jatkaa ja laajentaa hyvin Hesarin esseen heittoja. Tavallaan se käy keskustelua vastaanoton kanssa, vaikka ei usein esitäkään varsinaisia vastaväitteitä saamalleen kritiikille. Toisaalta se sortuu turhan usein olkiukkojen ampumiseen.

”Juuri rahasta haluaisinkin seuraavaksi puhua! En kuitenkaan ehdi sanoa mitään, kun äänikirjan puolustaja kiirehtii jo seuraavaan argumenttiinsa: ’Sitä paitsi ainahan on kerrottu nuotiotarinoita!’” (s. 24.)

Vaikka inhoan itsekin nuotiotarina-argumenttia, mietin, miksi Lindstedt ei omassa esseessään vain etenisi haluamaansa – ja tärkeään – aiheeseen ilman fiktiivisen keskustelukumppanin välihuutoa.

Rahan, liikesalaisuuksien ja sopimusten tuottaman salailun ja tekijän saamien korvausten osuudesta Lindstedt kirjoittaakin hyvin, kun aiheeseen pääsee. Tavallaan kustantamoiden ja äänikirjayhtiöiden pihtailu tiedon osalta tuottaa tässäkin mielessä vain jatkuvaa irrallista kokemuspuhetta: kaikki joutuvat kertomaan vain omasta tilinauhastaan, koska tietoa on vaikeasti saatavilla.

Kirjailijaliitto on uuden puheenjohtajansa Ville Hytösen suulla ja tekemänsä uuden selvityksen myötä profiloitunut asiassa. Hytönen muisuttaa osuvasti, että kirjailija on välttämättömin tekijä kirjallisuudessa.

Tekijänpalkkioselvityksen mukaan hieman reilu puolet vastaajista kertoi, että tilityslaskelmassa ei ollut ilmoitettu äänikirjojen myyntiä luku- ja kuunteluaikapalveluissa. Ansiokasta selvityksessä on, että siinä myyntimäärät ja palkkiosummat on eritelty myös lukuaikapalveluiden ja yksittäisen äänikirjamyynnin perusteella.

Tekijänpalkkioselvityksen eräänlaiset avainluvut tiivistyvät siihen, että painetusta kirjasta palkkio kirjaa kohti on keskimäärin 3,31 euroa, kun taas äänikirjasta kirjailija on netonnut keskimäärin 0,71 euroa.

Neljän vuoden tarkastelujakson perusteella trendi on selvä: nettomyynnissä mitattuna painettu kirja on hienoisessa laskussa ja sähköiset kirjat reippaassa nousussa. Tuorein tilasto on Suomen Kustannusyhdistyksen 2022Q1–Q3. Sen tarkastelujaksolla painettuja kirjoja myytiin 51,9 miljoonalla eurolla, yhteensä 5,1 miljoonaa kappaletta. Äänikirjoja myytiin 29 miljoonalla eurolla, aika- ja kappaleperustaisen myynnin ollessa yhteensä 11,8 miljoonaa kappaletta.

 

Kirjan lyhyt elinkaari?

Suomen Kuvalehden blogissa Karo Hämäläinen – Kiiltomadon emerituspäätoimittaja – naljailee Kirjailijaliiton tiedotteen muotoilulle, jonka mukaan ”äänikirjojen kasvava myynti tekee loven kirjailijan kukkaroon”. Oikeammin olisi tietysti sanoa, että äänikirjoista saatava myynti kasvattaa kirjailijan tilipussia, joskin painettua kirjaa vähemmän. Olen samaa mieltä Hämäläisen kanssa siitä, että tuskin jokainen äänikirjan kuuntelija ostaisi kirjaa kirjakaupasta.

Sen sijaan saivartelu osuu omaan nilkkaan, kun Hämäläinen filosofoi, että äänikirjaan palaava ”ostaa” kirjan uudelleen. Omituinen ostotapahtuma, sillä rahaa tästä ei kilahda kenenkään tilille. Äänikirjapalvelun tilaaja ostaa palvelun kerran kuussa. Sen sijaan riippuu paljon kustantamoiden ja äänikirjayhtiöiden sopimuksista, miten kirjojen kuuntelu tilittyy eteenpäin. Tätä Lindstedt avaa esseessään (esim. s. 35).

Hämäläisen argumentit eivät varsinaisesti parane. Hänen mukaansa kovakantisia romaaneja (muita kirjoja ei ilmeisesti ainakaan osteta) ”ostetaan marraskuun alusta joulukuun 23. päivään sekä äitienpäivän tienoilla ja kääritään pakettiin. Paketit avataan, kirjat hyllytetään ja ehkä luetaankin”.

Luulisi, että Hämläinen taloustoimittajana osaisi lukea kvarttaalien raportointia. Kaunokirjallisuuden osalta kolmen ensimäisen vuosineljänneksen myydyistä nimekkeistä reilu neljännes myytiin kuluttajille tammi–maaliskuun aikana.

Vaikka jokainen äänikirjan kuuntelija ei ostaisi kirjaa, ehkäpä riittävän houkutteleva kirja lainattaisiin kirjastosta? Kirjastolainasta tekijä saa sentään vakiokorvauksen, joka ei ole kustantamoiden liikesalaisuuksien takana.

Kyse ei ole vain kirjailijasta, vaan myös lukijasta. Äänikirjapalveluita kiitellään saavutettavuuden lisäämisestä, mutta kirjastot toimivat myös ilman luottokorttia ja kuukausimaksua. Jonkinlaisena, ehkä sentään kaukaisena, uhkakuvana näen sen, että keskiluokkaisten kuluttajien siirtyessä lukuaikapalveluihin niiden näennäisen kätevyyden ja kattavuuden nimissä, kirjastosta tulee lähinnä lautapelilainaamo tai köyhäin valistuslaitos.

Kärjistän, mutta suosittelen jokaiselle kirjastokäyntiä. Backlist on huomattavasti kattavampi kuin yhdelläkään lukuaikapalvelulla.

Muutenkin kustantamoiden spinni kirjan lyhyestä elinkaaresta näyttää uponneen sukunimikaimaani: ”Äänikirjapalvelut ovat muuttaneet yksittäisten kirjanimekkeiden elinkaarta. Siinä missä painettu kirja elää kansalliskirjailijan tavoin syksystä jouluun, äänikirjapalveluiden kuunnelluimpien listoilla esiintyy samoja hittejä vuodesta toiseen.”

En tiedä, miltä Hämäläisen kirjahylly näyttää, mutta lyhyt katsaus omalle työpöydälleni, kirjahyllyyni ja pieni reissu Kansalliskirjastoon osoittaa, että kirjan elinkaari lasketaan sadoissa vuosissa. Muun väittäminen on varsin kyseenalaista – tai ammattitermein höpsöä – kuten kaima sanoisi.

Sen sijaan en tiedä, onko äänikirjapalveluita neljän sadan vuoden kuluttua.

 

Kenen joukoissa seisot

Jonkinlaisen äänikirjan muodostaman jakolinjan voi nähdä lukija- tai kuuntelijakunnassa (tästä aloitin). Kenties tuplanopeudella kyykkyjen lomassa äänikirjoja kuuntelevat leostraniukset olisivat valmiit vaihtamaan äänikirjan lukijat koneääneen – koneäänen nopeuttaminen tuottaisi luultavasti siistimmän tuloksen kuin ihmisäänen, joka kaikessa ammattimaisuudessaan, editoituna ja hiottunakin on epätasainen, inhimillinen.

Toiseen joukkoon asettuisivat varmaankin he, jotka arvostavat hyviä lukijoita ja haluavat reflektoidakin kuulemaansa. Äänikirjat ovat kirjallisuutta ja yksi tapa vastaanottaa sitä.

Kolmanteen joukkoon kuuluvat sitten varmaankin kaltaiseni epäilevät tuomaat. Äänikirja on parhaimmillaan hyvin toteutettu adaptaatio. Mutta minun on vaikea kuvitella sitä ainoana tai pääasiallisena kirjojen nauttimisen tapana.

Äänikirjojen myötä olen käyttänyt muutoin lukemiseen sopimattomia hetkiä kirjan kuuntelemiseen. Se on tullut avuksi, jos on pitänyt saada käsitys jostakin kirjasta, kun aika ei kaiken lukemiseen riitä.

Äänikirjan kuunteleminen ei kuitenkaan ole nopeaa touhua. Olen sidottu toisen lukutahtiin, jota voin keinotekoisesti nopeuttaa. Mutta äänikirjaa ei voi silmäillä tai lukea huolimattomasti (kuuntelu tosin muuttuu usein huolimattomaksi) olennaista etsien.

 

Teknologia pettää

Olen pettynyt teknologiaan. Käyttämässäni lukuaikapalvelussa en voi tehdä muistiinpanoja tai lisätä kirjanmerkkejä. Ainoa ja kömpelö tapa on ollut ottaa kuvakaappauksia summittaisesta kohdasta. Ne hukkuvat sekalaiseen kuvavirtaan.

Kun palaan kesken olevaan äänikirjaan, koen omituisen hetken kuvakkeiden latautumista, viivettä painalluksen ja sovelluksen reaktion kanssa. Voisin syyttää sovellusta, mutta yhtä huonosti toimivat monet muihinkin asioihin tarkoitetut sovellukset.

Kirja voi pudota käsistä tai kasvoille, mutta mikä on analogisen kirjan vastine jumalattomalle odottelulle: Seison kirjahyllyn ääressä, mutta kirja ei ota irrotakseen? Vien käteni pöydälle mutta ennen kuin tartun kirjaan, se pysähtyy viisi senttiä niteen yläpuolelle?

Kun painan sovelluksessa sisällysluetteloa muistuttavaa kuvaketta, avautuu lista numeroiduista ”Ääniraidoista”, vaikka teoksessa ne ovat lukuja. Tietoteoksessa lukujen nimet vieläpä toimisivat edellä kuvatun silmäilyn apureina. Ääniraitoja ei edes ole, sillä ei ole mitään uraa tai alaa, jossa ääni sijaitsisi, vaan se on tavuina ja tiedostoina puhelimeni ja palvelimen välillä.

Edellä kuvatut havainnot lisäävät tuntemustani, etten ole äänikirjapalveluiden oletuskuuntelija. Ne houkuttelevat luokseen nimenomaan tieto- ja tarina-ahmatteja, jotka vähät veisaavat muistiinpanomahdollisuuksista tai siitä, miltä lukijan ääni kuulostaa, kunhan kirja toisensa perään virtaa tajuntaan.

Siksi epäilen, että lukuaikapalvelut jatkossakaan pyrkisivät parantamaan vaikkapa kokemusta hybridilukemisesta (ääni- ja e-kirjan välillä) tai kehittäisivät käyttöliittymästä huolitellun tai varmatoimisen. Puhumattakaan siitä, että lukuaikapalveluista tehtäisiin vaikkapa ergodisen kirjallisuuden alustoja.

Sanna Nyqvist tekee kahden vuoden takaisessa kirjoituksessaan hyvän noston myös siitä, kuinka kaikesta keräämästään datasta huolimatta lukuaikapalvelut hyödyntävät kehnosti käyttäjästä oppimaansa. Tämä saa samat suositukset, vaikka ei koskaan tarttuisi bestsellereihin. Eräs tuttuni kokeili kuunnella aina seuraavan suosituksen. Suositukset muistuttivat enemmän toisiaan kuin kertoivat kuuntelijan kirjamausta. Hyvänä puolena olivat menetelmän tuottamat yllätykset.

Pahoin pelkään, etten ole onnistunut vähentämään vastakkainasettelua tai rauhoittamaan tulehtuneisuutta. Sen paremmin en ole välttänyt puhumasta pitkällisesti omasta kokemuksestani, joka ei kenties ole kovin jaettu. Yritetään siis edes hyväksi lopuksi kuroa eroa umpeen.

Nyqvist esittää toiveenaan seuraavalle vuosikymmenelle, että kirjallisuuden laaja-alaisuus turvataan, kunhan kaikkiin kolmeen formaattiin panostetaan niiden vahvuuksien mukaan. Painetun kirjan vahvuutena näen sen materiaalisuuden ja kutsun rauhoittumiseen, äänikirjassa taas kirjailijan ja lukijan ammattityön yhteispelin, josta kuuntelija pääsee osalliseksi. Miten äänikirja ja alustat voisivat tätä kohtaamista palvella?

 

Teksti on kirjoitettu Taiken seitsemään kirjallisuusalaa käsittelevän tekstin sarjaan saadulla apurahalla.

 

Tilaa Kiiltomadon uutiskirje tästä.