Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Adaptaation houkutus

Jan Forsström, 5.12.2013

Näkemykset ovat lientyneet, mutta eivät täysin kadonneet. Hyvän kirjan tekijä on todennäköisesti käyttänyt kirjallisia keinoja, joiden kääntäminen elokuvaksi on enemmän tai vähemmän mahdotonta. On tietysti hulluutta irrottaa pelkkä tarina vaikka Proustin tai Joycen kirjoista ja uskotella, että kyseessä silti olisi jollain tapaa sama teos.

Nuorena ja intomielisenä opiskelijana olin vakaasti sitä mieltä, että kirjoihin perustuvat elokuvat ovat lähtökohtaisesti taiteellista laiskuutta, sekä kirjallisuuden että elokuvan halventamista. Taustalla piili todennäköisesti Milan Kunderan esseistä sulattelemattomana lainattu puritaani, modernistinen eetos: jokaisen taidemuodon tulisi keskittyä omaan ominaisuuslaatuunsa, nimenomaan sille ominaisten keinojen käyttämiseen ja kehittämiseen. Inspiraatiota ja vaikutteita voi tietysti hakea muiden taiteiden puolelta, tehdä uusia versioita ja sovituksia (kuten Kunderan oma teatterivariaatio Jaakko fatalistista ja hänen isännästään), mutta suora ”kääntäminen” taidelajista toiseen, räikeimpänä esimerkkinä Hollywoodin klassikkofilmatisoinnit, kielii yleensä vain opportunismista ja muista kuin taiteellisista päämääristä.

Pöhöegoisten elokuvantekijöiden yritykset käydä käsiksi kirjallisiin jättiläisiin ovat yleensä alkuteoksen heikkoa ymmärtämystä ja kaikkinaista ajattelun puutetta peittelevää kimaltelevaa räiskettä. Tuore esimerkki on vaikkapa Baz Luhrmannin The Great Gatsby – Kultahattu. Näitä elokuvia katsellessa nousee helposti mieleen kysymys, onko sovituksen pohjana todella ollut alkuteos vai sittenkin siitä lapsille tehty sarjakuvaversio.

Luhrmannin puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että hänen yliampuvassa ja ironisessa kitsch-ilottelussaan on toki rohkeutta ja yritystä, mikä kenties toimikin vielä leikittelevän mutta samalla alkuteoksen paatokseen täysillä heittäytyvän Romeo ja Julia -filmatisoinnin kohdalla. Kultahatun kipeänbanaalin pakahduttavuuden Luhrmannin ilotulitus valitettavasti tuhoaa. Elokuva on kuin Jay Gatsbyn itsensä ohjaama: komea, mutta mauton, räikeä ja surullisesti pihalla.

Kummisetää ei tarvitse lukea

Huonot kirjat ovat asia erikseen. Niistä elokuvantekijä voi poimia tarinan ja käyttää sitä puhtaasti materiaalina ja runnella sitä vapaasti ilman uskollisuuden painetta. Pesuvedessä ei todennäköisesti ollut lasta, tai jos olikin niin parempi että siitä päästiin.

Monen yhä elävän merkkiteoksen taustalla on kauan sitten unohtunut kirja. Ei ehkä ole välttämätöntä lukea Peter Benchleyn Tappajahaita tai Mario Puzon Kummisetää muuten kuin käsikirjoituksellis-ammatillista syistä. Olen luullakseni lukenut molemmat, mutta elokuvaversioiden ulkopuolisia muistijälkiä minulla ei niistä ole.

Tärkein syy adaptaatioiden tekemiseen lienee puhtaan taloudellinen. Suosittuun kirjaan perustuvalla elokuvalla on jo valmiiksi laaja yleisöpohja, mikä luonnollisesti kiinnostaa tuottajia. Harry Potter -elokuvasarja oli väistämätön, 50 Shades of Grey on tekeillä. Mutta myös ohjaajan näkökulmasta kirja-adaptaatiolla on kiistämätön houkutuksensa: elokuvan käsikirjoitusprosessi on yleensä pitkä ja monivaiheinen, eikä takuita tuotantoon pääsystä ole.

Kirja-adaptaatio voi tuntua miellyttävältä oikotieltä. Toki adaptaation tekeminen on oma, vaativa lajinsa, mutta jokin pohjatyö on silti jo tehty ja puhtaan paperin kauhusta päästy. Lisäksi säästyy taiteellis-eksistentiaaliselta pohdinnalta sen suhteen, onko silkkaa harhaista narsismia olettaa itsellä olevan jotain sellaista sanottavaa, jonka kuulemisesta ja näkemisestä kehtaisi pyytää ihmisiltä maksun. Voi nojata jo olemassaolevan ja kiitellyn teoksen leveisiin hartioihin.

En silti usko, että tämä on kovin hyvä lähtökohta tekemiselle, tai ainakin riskit puolivillaiseen elokuvaan ovat suuret.

Ongelmat ovat myös ilmeisiä: ”kirja oli parempi”. Ihmisten mielikuvia vastaan on vaikea taistella. Jopa Stanley Kubrickin Hohto sai Stephen King -faneilta nuivan vastaanoton. Kingin visio oli pilattu, kyseessä ei ollut sama teos. Ei niin, Kubrickin elokuva on aivan eri tasoa.

Lisäksi edes juonivetoisimpien romaanien dramaturgia ei yleensä kovin helposti taivu parituntiseen elokuvaan. Paljon jää pois, ehkä juuri se rikas sivujuonien verkosto tai hidas tunnelmointi, joka teki alkuteoksesta nautinnollisen. Kestoa ajatellen laajat novellit tai pienoisromaanit ovat paljon helpompia sovitettavia.

Viime vuosien ehkä kiitellyin sovitus, Ang Leen Brokeback Mountain, perustuukin Annie Proulx’in novelliin – kun taas elokuvaversio Proulx’in kuuluisimmasta teoksesta eli Laivauutisista katosi jälkiä jättämättä. Markkinoinnillisista syistä romaanifilmatisoinnit ovat kuitenkin paljon novellifilmatisointeja yleisempiä.

Kirja tarjoaa maailman

Markkina-arvon ja/tai laiskuuden ja mukavuudenhalun vuoksi tehtyjen, lopulta täysin turhien kirjasovitusten lisäksi on kiistatta myös filmatisointeja, joissa hyvä kirja kääntyy hienoksi elokuvaksi, joka paitsi tavoittaa alkuteoksesta jotain olennaista, myös seisoo omilla jaloillaan. Elokuvia, joissa alkuteoksen ja sovituksen tekijän sensibiliteetit kohtaavat hedelmällisellä tavalla.

Kirja tarjoaa kielestä riippumattoman tarinan, psykologian, maailman, jota elokuvan konkreettinen kokemuksellisuus ja nyt-hetkisyys pystyvät käyttämään ja täydentämään, ja lopputuloksena syntyy sekä sisäisesti rikas että elokuvallisesti/audiovisuaalisesti kiinnostava teos. Syntyy Linnan sekä Laineen tai Mollbergin Tuntematon sotilas, Rochén ja Truffaut’n Jules & Jim, Jelinekin ja Haneken Pianonopettaja tai Szpilmanin ja Polanskin Pianisti.

Koko tämä kirjoitus on tietysti henkilökohtaista apologiaa ja yritystä vaientaa liikaa Kunderaa lukeneen nuoren intomielen ääni: haaveilen parhaillaan kirjasovituksesta. Läsnä ovat kaikki edellä mainitut syyt, vähintäänkin ne huonot: kirja on suhteellisen tunnettu, mikä voisi tuoda mukanaan edes jokusen kaivatun katsojan.

Uskottelen vielä tässä vaiheessa itselleni, että kirjan käsikirjoitukseksi muokkaaminen olisi ainakin omien tarinoiden kirjoittamiseen verrattuna kevyttä, mukavaa ja nopeaa. Ja toki myös aidosti uskon, että lopputuloksena olisi se haaveiltu alkuteoksesta olennaisen tavoittava, mutta omilla jaloillaan seisova hieno elokuva. Aika näyttää.

Kundera antoi minuun nuorena vaikuttaneiden esseiden kirjoittamisen jälkeen luvan Olemisen sietämättömän keveyden kuvaamiseen. Elokuvassa oli arvostettu käsikirjoittaja, hienot näyttelijät ja hyvä ohjaaja. Lopputulos ei silti ollut kovin kummoinen. Jotain oli menetetty, eikä Kundera ole sittemmin enää antanut lupaa uusiin elokuvasovituksiin kirjoistaan.

Jan Forsström
Kirjoittaja on elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja.