Eiliseen sanomalehteen voi kääriä silakkakilon. Mutta mitä tehdä kirjalle, jonka viimeinen myyntipäivä tuntuu nykyään lähestyvän nopeammin kuin paahtoleivän? Kirjan elinkaari on jopa dramaattisesti lyhentynyt. Enää kirjalla on vain kaksi vaihetta: uutuus ja poisto. Molemmat ovat kirjan kannalta armottomia, edellinen lyhyt, jälkimmäinen lopullinen.

Aiemmin saattoi lohduttautua ajatuksella, että kirjat jatkavat elämäänsä kirjastoissa. Enää kirjastot eivät kuitenkaan kaikkia uutuuskirjoja edes hanki. Vanhempia kirjastot myyvät suruttomasti tai kärräävät vähin äänin paperinkeräykseen. Monissa kirjastoissa poistettiin 90-luvun aikana kirjoja enemmän kuin hankittiin.

Aika vaati tuloksen tekemistä ja tehokuutta. Kustantamoissa myyntilistat kertovat, mistä kirjasta sopii hankkiutua eroon. Kirjastossa tuijotetaan lainausmääriä ja kunkin kirjan ”kiertoa”. Moni kirja katoaa saatavilta, ennen kuin on mahdollisten lukijoittensa tietoon edes ehtinyt.

Iso kysymys on, miten käy kirjallisuuden merkityksen, kun kirjat muuttuvat aikakauskirjoiksi. Jos kirjan saatavuus katkeaa, onko tämän päivän kirjoilla mitään mahdollisuutta kasvaa klassikoiksi, jotka kuljettavat kirjallisuuden traditiota eteenpäin?

Entä miten paljon tämä hektinen mylly vaikuttaa siihen, millaista kirjallisuutta kirjoitetaan? Siihen se toki on jo vaikuttanut, mitä ja millaista julkaistaan. Yhä enemmän ilmestyy myös ”kirjallisuutta”, jolla on jo valmiiksi aikakausluonne. Ei niitä ole tarkoitettu syksyä pitempään edes elämään.

Kysymys on siitä, miten kirja kykenee saavuttamaan takaisin ominaisluonteelleen kuuluvan tilan, keston ja arvon. Kirjallisuus on kuitenkin lopulta käsityötä, ei sisältöteollisuutta. Uutuus kirjan arvottamisen tärkeimpänä kriteerinä on kestämätön.

o

Kirjalle yhtä kohtuuttomia ja nopeita kuin uutuus ja poisto ovat myös julkisuus ja/tai unohdus. Tahti on kiihtynyt, edes isoimmat lehdet eivät kykene hyvällä tahdollakaan arvottamaan kirjallisuuskenttää, kun syksyn kirjoja ei enää keväällä pidetä ajankohtaisena. Pahimmin jalkoihin jäävät kirjat, joita ei enää pidetä ajankohtaisina edes ilmestyessään.

Ehkä on niin, että isot kirjallisuuspalkinnot ovat tahtomattaan lisänneet tätä ajankohtaisuuden hybristä. Paradoksaalista on, miten vähälle huomiolle jäävien kirjojen rinnalle näyttää muodostuvan vähälle huomiolle jääviä kirjallisuuspalkintoja.

Runouden keväällä jaetuille palkinnolle – ansaitut onnittelut Tanssiva Karhu -palkinnon jakaneille Harri Nordellille ja Helena Sinervolle, Eino Leino -palkinnon saaneelle Markku Innolle sekä Kritiikin kannuksilla palkitulle Johanna Venholle – ei julkisuutta enää tahtonut riittää, kysehän oli sentään jo viimevuotisista kirjoista.

Kiiltomato yritti huhtikuussa elvyttää takavuosien kirjavaliot -listaa ja teki kyselyn maan kulttuuritoimituksille viime vuoden parhaista kirjoista. Vain kaksi vastausta saatiin ja niiden lisäksi selityksiä, että ei viime vuoden kirjoja voi enää huhtikuussa muistaa.

Päätimme kuitenkin muistella ikäloppuja viimevuotisia kirjoja ja toteutimme valioäänestyksen omalla kriitikkoverkostollamme. Tulokset tulevat tässä. Ne ovat hyvin lohdullisia. Viime vuoden parhaita kirjoja noteerattaessa 18 runoteosta, 27 proosateosta ja 24 käännöstä tuli mainituiksi. Sen voi sanoa: kirjallisuuden kärki on paljon laajempi kuin sen julkinen kuva.

Kotimaisista runoteoksista selväksi ykköseksi nousi Olli Heikkosen Jakutian aurinko. Muita useammille kärkinoteerauksille yltäneitä olivat Kari Aronpuron, Helena Sinervon, Heli Laaksosen, Pekka Kejosen ja Mikko Rimmisen kokoelmat.

Käännöskirjoistakin löytyi ykkönen, Christa Wolfin Medeia. Useampia mainintoja saivat myös Hans Magnus Enzensbergerin, Hallgimur Helgasonin, Neil Gaimanin, Péter Nádasin ja Jóse Sarmagon suomennetut teokset.

Kotimaisen proosan osalta kisa oli tiukka ja tasainen. Lopulta viisi teosta jakoi valiolistan kärjen: Juha Seppälän Suuret kertomukset, Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, Pirkko Saision Vastavalo, Pirjo Hassisen Mansikoita marraskuussa ja Kjell Westön Isän nimeen.

o

Kiiltomato sai kesän kynnyksellä lämpimän tunnustuksen ja kannustuksen, Nuoren Voiman kirjallisuuspalkinnon 2001. Asian arvokkuutta lisää se, että palkinto tuli taholta, joka on vuosikymmenet vireästi edistänyt kirjallisuuselämäämme.

Otamme palkinnon haasteena ja velvoitteena. Puolentoista vuotensa aika Kiiltomato on saavuttanut monia niistä tavoitteista, joiden toteuttamiseksi se tuikattiin hehkuun. Kiiltomadolla ei kuitenkaan ole syytä jäädä paukuttelemaan henkseleitä. Työtä riittää, joten pidetään vaan hihat käärittyinä.

Vielä Kiiltomadon muisti on kovin lyhyt. Olemme pystyneet käsittelemään vuoden 1999-2001 kirjoja, uutuuksia mekin. Onneksi Kiiltomadon muisti pysyy tuoreena. Tällä tahdilla meillä on kymmenen vuoden päästä tarjota melkoinen, päivittäin ilmestyvä taannehtiva kritiikkikirjasto.

Muistin laajentamiseksi jo nyt käynnistämme kesäksi Kiiltomadon klassikkosarjan. Joka viikko esittelemme ja arvioimme yhden kotimaisen tai käännösklassikon. Tänään alkavaan sarjaan olemme valinneet kirjoja, jotka ovat taas saatavilla, uusina painoksina, pokkareina tai uusina käännöksinäkin.

Samalla haluamme haastaa kaikki Kiiltomadon lukijat kuumaan kesäkeskusteluun. Mitä kirjoja te haluaisitte lukea taas uudestaan tai suositella muille löydettäviksi? Klassikoksi tulemiseen tarvitaan vuosia, mutta kirjan ikä ei kartu, jos se ei ole saatavilla. Käännöskirjojen klassikkous kanonisoituu jo muualla. Mutta milläpä kotimaisilla aiempien vuosikymmenien kirjoilla on mielestänne sellaisia klassikon aineksia, että ne ansaitsivat päästä taas saataville uusina painoksina tai pokkareina, jotta ne voisivat kasvaa pysyviksi nykyisestä unohduksesta?