Seitsemän iltaa

Argentiinan kautta aikojen ehkä tunnetuinta kirjailijaa Jorge Luis Borgesia (1899–1986) on usein sanottu postmodernistiksi ennen postmodernismia. Borgesin tuotanto tulvii mitä erilaisimpia aineksia, parodiaa, ironiaa ja intertekstuaalisia viitteitä. Ennen muuta kirjailija on proosan uudistaja, joka yhdistelee lyhyissä tarinoissaan esseetä ja novellia, faktaa ja fiktiota. Suomeksi Borgesin kertomuksia on ilmestynyt valikoimissa Haarautuvien polkujen puutarha (1969) ja Hiekkakirja (2003).

Esseitä voikin hyvällä syyllä pitää Borgesin oman tuotannon ja elämänkin kommentaareina. Olihan kirjailija luentoja pitäessään jo 78 vuoden ikäinen.

Borges kirjoitti myös perinteisempiä esseitä, joista Seitsemän iltaa (Siete noches, 1980) tarjoaa näytteen. Tekstit perustuvat Borgesin 1977 Teatro Colliseossa pitämiin luentoihin. Niissä tuntuukin puheenomaisuus, kuten toki usein myös hyvissä esseissä. Kirjailija on tunnettu suuresta lukeneisuudestaan ja kiinnostuksesta myytteihin, taruihin ja kulttuurihistorian syvyyksiin, mikä näkyy tämänkin kokoelman teksteissä. Myös runoilijana Borges on omaperäinen, arkkityyppien ja henkilökohtaisen symboliikan lyyrikko. Borgesia aiemminkin taidolla suomentanut Pentti Saaritsa on kääntänyt Seitsemän illan esseet erinomaisesti.

Seitsemässä illassa Borges pureutuu kirjallisuuden suuriin klassikoihin, kuten Danten Jumalaiseen näytelmään ja Tuhannen ja yhden yön tarinoihin. Muita klassikkoja, joihin viittaillaan toistuvasti, ovat Homeros ja Vergilius. Kirjailija setvii myös useita aiheita, jotka kiertävät hänen novellistiikassaan, sellaisia ovat painajaisunet, buddhalaisuus ja kabbala. Esseitä voikin hyvällä syyllä pitää Borgesin oman tuotannon ja elämänkin kommentaareina. Olihan kirjailija luentoja pitäessään jo 78 vuoden ikäinen.

Esseissään Borges on aina kaunopuheinen. Teksteissä hahmottuu kuvitteellinen, voisi sanoa myyttinen menneisyys, joka tuo välillä mieleen Hugo Prattin Corto Maltese -sarjakuvien maailman. Viimeksi mainittu viittaus ei ole moite. Borges etsii kulttuurihistoriasta ja kirjallisuuden klassikoista paitsi elämän rikasta kirjoa myös maaailmankaikkeuden mysteeriä, sen tulkintojen loputonta moninaisuutta. Esseissä toistuvat paitsi kirjailijalle luonteenomaiset aiheet myös hänen runoudestaan tutut symbolit, kuten peili, labyrintti ja miekka.

Lukemisen ja kielenkäytön nautinto

Kirjallisuuden lukijana Borges on rakastavainen, hän korostaa lukemisen nautintoa. Hän pohtii kielen suhdetta todellisuuteen, maistelee sanoja ja jäljittää niiden etymologisia juuria ja käännöksiä. Esseissä runojen lisäksi lähilukua sovelletaan Tuhannen ja yhden yön tarinoiden nimeen, ”erääseen maailman kauneimmista kirjannimistä”.

”Painajaisuni”-esseessä Borges jäljittää painajaisen nimityksiä kuudella eri kielellä ja haistelee näin ilmiön merkityksiä. Kielet ovat tosin kaikki indoeurooppalaisia, joten valtavan erilaisia tarkoituksia kirjailija ei saa esiin. Etymologinen tarkastelu viittaa siihen, että demonit aiheuttavat painajaisunet. Tärkeintä painajaisunissa on kuitenkin sielun vapaus. ”[U]net ja painajaiset ovat tietenkin fiktiota, kirjallisia luomuksia” (s. 38), Borges kirjoittaa ja lisää: ”sielu tosiaan vapauduttuaan ruumiin kahleista, kuvittelee ja pystyy kuvittelemaan tavalla, johon se ei valveilla pysty” (s. 39).

Taiteellista sepittämistä Borges pyrkii aistimaan moniaalla. Esseessä ”Runoudesta” hän vakuuttelee, että kieli itsessään on esteettinen ilmiö ja kielenkäyttö aina esteettistä luomista. Kiteytymänsä kielenkäyttö saa hänen mukaansa runoudessa. ”Runous on lukijan ja kirjan kohtaamista, kirjan löytämistä” (s. 81), kirjoittaa Borges.

Loputtomien tulkintojen teillä

Kokoelman keskeiset esseet käsittelevät Tuhannen ja yhden yön tarinoita ja kabbalaa. Niissä tiivistyy Borgesin kiinnostus itämaita kohtaan kuten myös pohdinnot idän ja lännen kulttuurien eroista. Kirjailija kutsuu Tuhatta ja yhtä yötä ”loputtomaksi kirjaksi”, sillä sen tarinat punoutuvat kaikki yhteen sisäkkäisiksi kertomuksista.

Samaa loputtomuutta kirjailija tuntuu haeskelevan kabbalaisten pyrkimyksessä lukea pyhän kirjan jokaista kirjainta salakielenä, Jumalan kryptisenä viestinä, joka johtaa korkeimman olennon päättymättömään tulkitsemiseen. Jos joku osaisi kabbalistisen golemin legendan mukaan lausua Jumalan nimen oikein, hän voisi luoda maailman ja myös golemin, ihmisen.

Äärettömyydestä Borges on ollut aina innostunut. Tavallisesti hänen tuotannossaan sen metaforana toimii kirjasto. Loputtomasta kirjastosta Borges on kirjoittanut esimerkiksi 1941 ilmestyneessä novellissaan ”Baabelin kirjasto” (suom. Kolmas maailma -antologia, 1968). Seitsemän iltaa -kokoelman esseessä ”Sokeudesta” Borges sanoo kuvitelleensa Paratiisin aina jonkinlaiseksi kirjastoksi.

Värien näkemisen tärkeydestä

”Sokeudesta”-esseessä kirjailija luotaa kiinnostavasti omaa sokeutumistaan, joka oli jo alle 30-vuotiaana edennyt pitkälle. Sokeus ei kuitenkaaan ole pimeyttä, vaan monet värit näkyvät. Se ei myöskään ole täyttä onnettomuutta, sanoo Borges, vaan sokeus on myös antanut hänelle monia asioita. Sokeus on lopultakin yksi tapa elää, elämäntyyli. Taiteilijalle se voi olla myös instrumentti. Borgesin mukaan kaikki mikä on kirjailijalle annettu, ikävimmätkin asiat, on hänen muutettava taiteeksi.

Borgesin innosta mytologioihin ja kielen etymologiaan tulee mieleen venäläinen runoilija Osip Mandelštam. Borgesin tapaan myös Mandelštam piti ”orgaanista” yhteyttä perinteeseen tärkeänä. Kirjallisuudessa eivät ole olennaisia pinnalliset innovaatiot, vaan periytyvyys – kuitenkin aina traditiota uudistavalla, yllättävällä tavalla.

Borgesin teksteistä henkivä oppineisuuden arvostus sekä suvaitsevaisuus tuntuvat tärkeiltä nykyaikana, jolloin uustyhmyys, äärioikeiston nousu, laskelmoiva kaupallisuus ja helppouden vaatimus tuntuvat uhkaavan sivistystä ja kulttuuria. Borgesin avara humanismi ja rakkaus kirjallisuuteen viehättävät ja kun kirjan laskee käsistään ja joutuu palaamaan todelliseen, raadolliseen maailmaan, se suorastaan kirpaisee.