Metsäpolun filosofiaa

Viime kuukausina metsäkeskustelu on jälleen roihunnut kuumana, kun armaan hallituksemme biotaloussuunnitelmat näyttävät ympäristön näkökulmasta vähintäänkin epäilyttäviltä – tämä on huomattu EU-tasolla, kuten oikein onkin[1]. Isänmaallista kansanrintamaa puolustamaan kansallisomaisuuden entistä nopeampaa tuhoamista ja toteuttamaan metsätalouden pikavoittotoiveita on messuttu medioissa kuin käärmettä pyssyyn. Mutta onneksi murros näyttäisi tapahtuneen, eikä kansa enää astele puupeltojen välistä kiltisti karsinaansa viihdytettäväksi. Tällä keskustelukierroksella valtakunnan äänenkannattajakin julkaisee yleisönosastossaan todella vivahteikkaita puheenvuoroja, joissa on kiertelemättä todettu asiain tola. Metsien katoaminen lähiympäristöstä surettaa suurinta osaa; surijat eivät ole järjiltään vaan elämän perusasioiden äärellä; metsien kato ja kasvavat hakkuumäärät kiihdyttävät ilmastonmuutosta; sana bio talouden edellä on siis härskiä viherpesua, silloin kun kyse on vain hakkuiden lisäämisestä ilman syvempää metsäsuhdetta.

Odotettu filosofian roihu jää kostean tulitikun raapaisuksi – valaiseehan se hetken.

Jos siis haluamme perustaa nuotiopiirin kauas ahdistavasta päivänpolitiikasta, jonkin suojellun erämaan siimekseen, pienestä oppaasta metsän moniulotteisuuteen käy Jukka Mikkosen tuore teos Metsäpolun filosofiaa. Ilmiasultaan teos edustaa esimerkiksi Alain de Bottonin ja Fredéric Grosin popularisoimaa genreä, jossa filosofiasta haetaan lohtua ja ratkaisuja arkielämän ongelmiin sekä syvempää sisältöä ja laajempaa näkökulmaa elämään. Suomessa genren yksi edeltäkävijä on Eero Ojanen. Mikkoselta kuitenkin puuttuu parhaiden alan teosten henkilökohtainen, puhutteleva tyyli sekä tarkka keskitys olennaiseen. Niinpä hänen teoksensa rönsyää arkaaisina ajatusversoina ja juoksentelee pitkospuita pitkin sinne tänne osuvien anekdoottien, sitaatinpätkien ja muun lähdekirjallisuuden perässä. Tämä yritteliäisyys sopii kyllä aiheeseen, metsäkin kun tekee kaikkea yhtä aikaa, mutta odotettu filosofian roihu jää kostean tulitikun raapaisuksi – valaiseehan se hetken. Osuvampi nimi teokselle olisi Metsäpolun fiilistelyä, voisi irvileuka ehdottaa.

Tosin myös polku johtaa harhaan: teoksen aiheena ei ole niinkään metsässä liikkuminen Grosin Kävelemisen filosofian tapaan kuin abstraktimmat aiheet, erityisesti metsän estetiikka. Eräänlaisena johtoajatuksena vaikuttaa olevan suomalaisen vuosisataisen metsäkulttuurin ja –kirjallisuuden soveltaminen kansainväliseen ympäristöestetiikan tutkimukseen. Mikkosen lähdeluettelo on hämmentävän laaja, ja sisältää Kalevalan, Seitsemän veljeksen, Samuli Paulaharjun ja Juhani Ahon ohella rutkasti marginaalisempia ja myös tuoreempia ääniä. Eräs ennakkoluulo on tämän teoksen jäljiltä entistä vankemmassa: että suomalainen luontokirjallisuus edustaa perimiehistä vääntämistä. Muuta vikaa tässä traditiossa ei olekaan, ja Mikkosen valitsemat sitaatit elävöittävät teoksen teorioita oivallisesti, kuten tekevät myös kauniit metsävalokuvat. Niin&näin -kirjoille on nostettava hattua, kun tuottavat näin kauniita pieniä helmiä epäilemättä pienellä budjetilla.

Tieto ennen kauneutta?

Ensimmäisessä luvussa ”Metsän kauneus” Mikkonen käsittelee erilaisia käsityksiä luonnonkauneudesta, joka on pitkään ollut kroonisesti aliarvostettu alue ihmisluomiin keskittyvässä estetiikan tutkimuksessa. Esille nousee jako ”tieteelliseen” ja ”epätieteelliseen” lähestymistapaan, joista edellisen kannattajat ajattelevat, että luonnon esteettinen arvioiminen vaatii tuekseen luonnontieteellistä tietoa. Filosofi Allen Carlsonin mukaan epätieteellinen luonnon arvostaminen on ”pinnallista, virheellistä ja viallista” – asiantuntija näkee tarkemmin taiteenkin kauneusarvot, ainakin joskus uskottiin. Asiaa voinee parhaiten havainnollistaa etiikan kautta: jos emme tunne aarniometsän ekosysteemiä, suurta lajikirjoa ja sen vuorovaikutusta, elämän ja kuoleman kiertokulkua, saatamme nähdä hoidetun puutarhan kauniimpana, vähemmän sekasortoisena paikkana. Niinpä esteettisin perustein voimme aivan hyvin kannattaa metsien hakkaamista ja kesyttämistä: puutarha tai lähiöidylli nyt vain on kauniimpi, johan sen geometriakin todistaa!

Jos emme tunne aarniometsän ekosysteemiä, saatamme nähdä hoidetun puutarhan kauniimpana

Luonnontieteen ylikorostamisessa piilee siinäkin vaaransa, kuten Mikkonen osuvasti korostaa. Hänen näkemyksensä mukaan on virhe lähteä rajaamaan sopivia tapoja kokea ontologisesti niin monipuolista asiaa kuin metsä: ”Mitkä tiedot ovat merkityksellisiä? Millä taksonomisella tasolla Suomen noin 20 000 metsälajia pitäisi esteettisessä luontokokemuksessa pystyä luokittelemaan?” (s. 18) Eri tieteillä on erilaisia intressejä, ja esimerkiksi metsätiede, jossa metsä tavataan nähdä raaka-aineina, on usein suoraan vastakkaista metsäekologian kanssa. Mikkonen näkee tieteen instrumentaaliset intressit ja tarpeen esiintyä riippumattomana ja kehottaa erityiseen varovaisuuteen neutraaliuteensa verhoutuvan argumentaation äärellä. Esimerkkinä hän käyttää metsätieteilija Gustav Sirénin metsätyyppiteoriaa vuodelta 1955, jonka mukaan metsä alkaa ”kliimaksivaiheen” jälkeen rappeutua, mikä perustelee avohakkuun ja muut rankat hoitotoimenpiteet. Käsitys on osoitettu vääräksi monta kertaa, mutta elää edelleen kansan suussa ja metsätalouden käytännöissä.

Lämpöhalvaus nuotion äärellä

Kirjan toinen luku käsittelee puulämmitystä ja etenkin sen kokemuksellista puolta: itse polttopuunsa keräävä lämmittäjä osallistuu luonnon kiertokulkuun verrattomasti monipuolisemmin kuin kaukolämmön asiakas. Tästä kokemuksesta kertyvä tieto ei suinkaan ole filosofisesti merkityksetöntä. Ideaalitilanteessa lämmittäjä kulkee metsässä ja pohdiskelee, mitkä puut sieltä voi kaataa luonnonympäristön vahingoittumatta. Tässä hahmossa kohtaavat eettinen ajattelija, poeettinen mietiskelijä sekä teknologinen laskelmoija. Aivan konkreettisesti itse työ tuottaa sitä mitä tuloksilta haetaan, lämpöä, ja tietenkin kuluttaa energiaa:
”Puulämmittäjän monista oivalluksista painavin lienee kumminkin se, että puun kaataminen, pieniminen ja kuljettaminen vaatii työtä, varastointi tilaa ja lämmittäminen aikaa. Energian hankkimiseen tarvitaan energiaa. Puulämmittäjä näkee mistä polttoaine tulee ja tuntee sen painon.” (s. 41)

Ilman metsäpaloa monet lajit eivät selviä eikä metsä uudistu.

Kun työn tulokset sitten kootaan nuotioksi, lämpöä saadaan elävästä olennosta, ei laitteesta. Tuli on kaikkialla sama, mutta jokainen roihu on oikukas ja yksilöllinen. Se lämmittää epätasaisesti, mutta tarjoaa terapiaa, tilan jossa levähtää ja jossa maailman tarjoamat pienet iskut ja täyslaidalliset asettuvat päivän päätteeksi oikeaan perspektiiviin. Nuotion turruttavan lämmön äärellä filosofit antautuvat helposti abstraktioille ja vajoavat metafyysiseen luokitteluun: kaikille puille on yhteistä puumaisuus, kuten Martin Heidegger toteaa. Mikkonen esittelee kiitettävällä tavalla myös tätä vivahteikkaampaa analyysia eri puulajien lämmitysominaisuuksista. Kaltaiseni kaupunkilainen yleensä polttaa kaikkea surutta ja sekaisin, mutta puut todella tunteva lämmittäjä osaa valita energianlähteensä oikein vuodenajan, käyttötarkoituksen ja metsäekologian mukaan. Silti myös Heidegger on oikeassa: puun tapa olla on jotain erityistä, ja linneläinen luokitteleva tieto on vaarassa menettää tämän perustavan tosiseikan.

Mikkonen sivuaa myös viimeaikaisen bioenergiakeskustelun aiheita, mutta konkreettisiin päätöksiin kajoamatta, ja muistuttaa ekologian monimutkaisuudesta. Puunpoltto ei pitkässä juoksussa ole välttämättä epäekologista, mutta yhtäkkinen puunkäytön lisääminen lisää myös päästöjä lyhyellä tähtäimellä: ”Puunpolton varsinainen hiilijalanjälki riippuu siitä, kuinka puhtaasti lämpövoimaloissa voidaan polttaa bioenergiaa, miten puut korjataan ja kuinka metsä uudistuu.” (s. 53–54) Silti myös se, mikä näyttäytyy ihmiselle katastrofina (ja toistuu lämpenevässä maailmassa yhä suurempina ja rajumpina iskuina), on laajemmassa perspektiivissä välttämätöntä: Ilman metsäpaloa monet lajit eivät selviä eikä metsä uudistu.

Kuolema on elämää

Teoksen kolmas ja viimeinen luku keskittyy usein kapeasti ymmärrettyyn ja rumaksi tuomittuun metsäntäytteeseen, lahopuuhun. Kirjan tarjoamiin yllättäviin tietoihin lukeutuu lahon estetiikan historia, joka ulottuu ainakin 1700-luvulle ja pittoreskin käsitteeseen. Pittoreskin teoreetikot, kuten englantilaiset William Gilpin ja Sir Uvedale Price, asettuivat naturalistisia näkemyksiä vastaan korostaessaan, että sairaudet, epämuodostumat ja kuolema ovat metsän kauneuden välttämättömiä ainesosia. Silti oli syytä korostaa, että lahopuu ei ole omimmillaan englantilaisessa puutarhassa, vaan luonnontilaisessa metsässä, kaltaistensa joukossa.

Kun on puhe kokemuksellisesta metsästä, on helppo nähdä miksi ekologiset näkökohdat voittavat.

Lahopuun estetiikka on erityisen kiinnostavaa siitä näkökulmasta, että jo kauan ennen kuin nykyinen metsäekologia löysi biodiversiteetin, hiilinielut ja lahoamisen lukemattomille eliöille tarjoaman biomassan, useat metsän kulkijat Henry David Thoreausta Samuli Paulaharjuun ja Pentti Linkolaan näkivät lahon kauneuden ja välttämättömyyden metsäympäristölle. Näistä metsäesteetikoista – joista osa ehkä mieluummin näkisi itsensä luonnontieteilijöinä – muodostuu Metsäpolun filosofiassa eräänlainen vuosisatainen tehokkuus- ja talousajattelun vastainen kaanon, joka on hengessään ja kokemuksessaan ennakoinut luonnontieteen kehitystä.

Vaikka Mikkonen välttää ottamasta kovin suoraa kantaa moniinkaan metsäalan kiistakysymyksiin, on tämän teoksen perusteella selvää, että lahoa karsastava tehokkuusajattelu ei ole hänen mieleensä. Joku voisi syyttää kirjaa yksipuolisuudesta, koska metsätaloudesta ja sitä tukevasta metsätieteestä syntyy lähteiden yksipuolisuuden vuoksi pieni karikatyyri: metsä on ihmisen omaisuutta, ja joka retuperälle puunsa jättää, on laiskimus ja suvun häpetahra. Kun on puhe kokemuksellisesta metsästä, kuten tässä kirjassa, on kuitenkin helppo nähdä miksi ekologiset näkökohdat voittavat: metsä on moninaisuutta, diversiteettiä. Talous on jotain muuta.

[1] Suomen lobbaamana parlamentissa hyväksyttiin vesitetty kompromissiesitys, joka mahdollistaa hakkuiden huomattavan lisäämisen vuoteen 2050 asti ja jota hallitus markkinoi ”Suomen voittona”. Jos tämä on voittamista, niin haluaisin kokea mahdollisimman perusteellisen tappion.