Tuhkaa ja timanttia I. Kirjoituksia filosofiasta ja psykoanalyysistä.

Akateemisessa keskustelussa psykoanalyysi pilkahtelee nykyään esiin harvakseltaan. Selvää on, että ainakin lääketieteellisissä yhteyksissä nämä pilkahdukset saavat osakseen alentavia tuhahduksia: psykoanalyyttistä teoriaa on arvosteltu epätieteellisyydestä vuosikymmeniä. Enemmän jalansijaa psykoanalyyttiset ajattelumallit tuntuvat saavan esimerkiksi taiteiden piirissä.

Jussi Kotkavirran kirjoituskokoelma Tuhkaa ja timanttia I – Kirjoituksia filosofiasta ja psykoanalyysista esittelee kuitenkin suomalaisen akatemian raskassarjalaisen näkemyksiä psykoanalyysista ja sen suhteesta filosofiaan. Muun muassa Jyväskylän ja Helsingin yliopiston filosofian ja estetiikan oppiaineiden viroissa toiminut Kotkavirta työskentelee nykyisin koulutettuna psykoanalyytikkona omalla vastaanotollaan Helsingissä. Kirjaan on koottu Kotkavirralta eri lehdissä ja antologioissa ilmestyneitä kirjoituksia viimeisen viidentoista vuoden ajalta.

Psykoanalyysi vastaan filosofia

Alusta asti käy ilmi, että Kotkavirran suhde psykoanalyysiin on hyvin henkilökohtainen. Johdannossa hän kertoo innostuneensa psykoanalyysista filosofisessa mielessä mentyään itse psykoterapiaan. ”Voimistuvasti alkoi vaikuttaa siltä, että filosofian käsitteellinen tarkastelutapa on hankalasti yksipuolinen, turhan järkikeskeinen, staattinen, psykologisesti liian kapea ja myös epärealistinen”, Kotkavirta kirjoittaa (s. 7).

Psykoanalyysin intiimi viehätys nostaa sen Kotkavirran mielessä ehkä liiankin korkealle.

Tämä lähtökohta on nähdäkseni mielenkiintoinen siinä missä hieman ongelmallinenkin. Jälkimmäisellä viittaan vaikutelmiin, joita kirjaa lukiessa syntyy. Näyttää nimittäin siltä, että psykoanalyysin intiimi viehätys nostaa sen Kotkavirran mielessä ehkä liiankin korkealle – siten, että kuva filosofiasta muuttuu psykoanalyysin myötä yksioikoiseksi ja yleistetyksi.

Kotkavirta viittaa toistuvasti filosofian järkikeskeisyyteen, rationaalisuuteen, ja siihen, kuinka se painottaa liiaksi tietoista mieltä. Hän toteaa Sigmund Freudin väittäneen, että filosofialla on ”taipumus samastaa mieli tietoisuuden kanssa” (s.  58). Tällainen väite on väistämättä puhdas yleistys, jonkinlainen (anti-)idealisaatio, ajatus Filosofiasta ja sen Yhdestä Suuresta Kaanonista jota ei ole olemassa.

Kehollisia ja tiedostamattomia aspekteja painottavia suuntauksia ja ajattelijoita on ollut filosofiassa kutakuinkin aina. Totta on, etteivät ne ole kuuluneet valtavirtaan, mutta siitä huolimatta tällainen yleistäminen ei tee kokonaiskuvalle filosofiasta oikeutta.

Kotkavirran tietämystä filosofiasta ei kuitenkaan ole syytä lähteä kyseenalaistamaan. Tarkan filosofisten käsitteiden käytön ja ymmärryksen sekä syväluotaavan kysymyksenasettelun hän kyllä taitaa, kuten olettaa sopii. Tämä näkyy erityisesti kokoelman kahdesta ensimmäisestä esseestä, joiden aiheina ovat filosofit Theodor W. Adorno ja Max Scheler.

Kiistakapula moraalisen pohdiskelun polttoaineena

Vaikuttaisi siis, että kirja on hedelmällisimmillään, kun sitä lukee eräänlaisten psykoanalyyttisten lasien lävitse. Tämä peilaakin sopivasti psykoanalyysin olemusta tieteenalana: sitä voisi luonnehtia omia ennakko-oletuksiaan toteuttavaksi teoriaksi, jota on vaikeaa tai jopa mahdotonta falsifioida. Psykoanalyysille kaikki on tulkittavissa sen omien periaatteiden mukaan, mikä tekeekin siitä varsin houkuttelevan tavan ajatella maailmaa.

Temaattinen monipuolisuus on yksi kirjan vahvuuksista.

Kotkavirta jättää kuitenkin tieteenfilosofoinnin sivurooliin ja keskittyy itse asiaan, psykoanalyyttisen teoriaan. Psykoanalyysista kirjoittaessaan hänen kielensä on hyvin selkeää ja perinpohjaista olematta kuitenkaan jaarittelevaa. Temaattinen monipuolisuus on yksi kirjan vahvuuksista. Kotkavirran (psyko)analyyttiseen käsittelyyn pääsevät niin kausaliteetti, tiedostamaton, moraali ja etiikka kuin homoseksuaalisuuskin.

Vaikka teksteissä käytetty käsitteistö ja nimetyt ajattelijat ovatkin vahvasti psykoanalyysin omasta piiristä, nousee moni essee aiheidensa kautta yleisemmälle tasolle ja avaa kysymyksiä, joita pitäisi kenties kysyä enemmän. Tästä hyvä esimerkki on essee ”Psykoanalyyttinen näkökulma moraalin ja etiikan kysymyksiin”, joka asettaa potilaan ja terapeutin välisen suhteen pohdinnan keskiöön.

Kotkavirran tiivistykset ovat luullakseni varsin hedelmällistä antia kenelle tahansa psykologian parissa työskentelevälle. Vaikka esseessä erityisesti psykoanalyysista, voisi ajatuksia soveltaa terapeuttiseen työskentelyyn laajemminkin: ”Psykoanalyyttisessä työskentelyssä ei ole varsinaisesti tarkoitus käydä sisällöllistä keskustelua eettisistä tai moraalisista kysymyksistä, vaan tutkia analysandin ihanteita ja arvostuksia, asenteita ja odotuksia, itseen ja toisiin kohdistuvia vaatimuksia sekä kaikkiin näihin liittyviä erilaisia tunteita osana hänen psyykkistä todellisuuttaan.” (S. 108.)

Kurkistus akateemista pintaa syvemmälle

Kokoelman viimeinen osio on tyyliltään jotain varsin yllättävää. Se koostuu kahdesta tekstistä, joissa Kotkavirta avaa omaa historiaansa ja henkilökohtaisen elämänsä tapahtumia ja oivalluksia. Akateemisen kirjoittajan esseekokoelman kontekstissa tällaista ei osaa odottaa. Nämä kaksi esseetä nousevatkin lopulta kirjan kutkuttavimmaksi anniksi. Kotkavirta kirjoittaa henkilökohtaisesti, lämpimästi ja kiinnostavasti seikkailuistaan Jyväskylän yliopiston filosofian laitoksella ja Puolan Lódzissa.

Henkilökohtaiset esseet jättävät lukijalle pöllämystyneen olon ja halun palata aiempien tekstien pariin.

Tuntuu miltei lapselliselta nostaa tällaiset tekstit kokoelman parhaiksi. Perustelu sille on kuitenkin itsessään varsin psykoanalyyttinen. Kotkavirran omasta elämästä kertovat tekstit ovat nimittäin eräänlaista vapaata assosiaatiota; juuri sitä, mitä psykoanalyysissa analysoitavalta – analysandilta – odotetaan. Analysandin vapaan assosiaation ja oman psykoanalyyttisen osaamisensa kohtaamispisteessä psykoanalyytikko pyrkii muodostamaan jonkinlaisen kuvan siitä, miten elämän sattumukset ja kehityskaaret ovat ohjanneet kyseisen ihmisen elämää, ajattelumalleja ja psyykkisiä tiloja.

Kahden omaelämäkerrallisen tekstin ansiosta meille aukeaa jonkinlainen näkökulma Jussi Kotkavirran elämään ihmisenä. Tätä kautta on helpompi ymmärtää Kotkavirran siirtymistä filosofiasta kohti psykoanalyysia, ja kirjoituskokoelman muut tekstit avautuvat ainakin jossain määrin uudessa valossa. Henkilökohtaisten esseiden sijoittaminen kirjan loppuun jättää lukijalle pöllämystyneen olon ja halun palata aiempien tekstien pariin.

Kiihkoton kirjoittaja

Jussi Kotkavirran laaja sivistys ja akateeminen kypsyys niin ajattelijana kuin kirjoittajanakin paistaa läpi kaikista kokoelman esseistä. Hänen tapansa esittää asioita on – henkilökohtaisuudestakin huolimatta – varsin neutraali ja kiihkoton, ja monin paikoin hän pidättyy tuomasta esiin omaa näkökantaansa esimerkiksi teoreettisiin kysymyksiin.

Ajoittain opettava sävy on toteutettu hyvällä maulla, eikä Kotkavirta suhtaudu lukijaansa alentuvasti. Kirjaa onkin suositeltava niille, joilla on halu syventää tietämystään psykoanalyysista.