Kannibaalikapitalismi

Nancy Fraserin mukaan kapitalismia täytyy ajatella laajemmin kuin pelkkänä talousjärjestelmänä, jotta ymmärretään, miten se syö jatkuvasti omia edellytyksiään.

Vanhan vitsin mukaan jokaisen itseään kunnioittavan vasemmistointellektuellin on keksittävä oma kapitalismin käsitteensä. Andreas Malmilla on fossiilikapitalismi, Anna Lowenhaupt Tsingillä talteenottokapitalismi ja Eetu Viren ja Jussi Vähämäki puhuvat biokapitalismista. Yhdysvaltaisen filosofi Nancy Fraserin (s. 1947) ehdotus tässä pitkässä jatkumossa on kannibaalikapitalismi. Fraser avaa kannibaali-sanan lukuisia merkityksiä kirjansa alussa. Tärkein niistä liittyy kapitalismin taipumukseen murentaa omaa perustaansa:

Lopuksi pitää mainita kirjani kannessa kuvattu ouroboros, häntäänsä eli itseään syövä käärme. Ouroboros on osuva vertauskuva järjestelmälle, joka hotkii olemassaolonsa sosiaaliset, poliittiset ja luonnolliset perustat, jotka ovat samalla meidän kaikkien olemassaolon perustoja. Kaiken kaikkiaan kannibaalimetafora antaa siis monia herkullisia virikkeitä kapitalistisen yhteiskunnan analyysille. Se kutsuu meidät näkemään yhteiskunnan institutionalisoituneena ahmimiskiihkona, jonka ruokalistalla olemme me itse. (s. 10.)

Fraser tunnetaan aktiivisena yhteiskunnallisena keskustelijana ja feministisenä uusliberalismin kriitikkona. Hän on pyrkinyt 1990-luvulta lähtien terästämään feminististä sanomaa sosialismilla. Vuonna 2019 Fraser kirjoitti yhdessä Cinzia Arruzzan ja Tithi Bhattacharyan kanssa erityisesti Donald Trumpin ensimmäisen presidenttikauden kontekstiin asettuneen manifestin ”feminismistä 99 prosentille”. He peräänkuuluttavat sellaista feminismiä, joka puolustaa naisten ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia eikä unohda rodun ja luokan näkökulmia. 

Fraserin tuorein teos on vuonna 2022 englanniksi ilmestynyt ja nyt suomennettu Kannibaalikapitalismi – Miten päästä eroon järjestelmästä, joka syö demokratian, hyvinvoinnin ja maapallon. Sauli Havun ja Danika Harjun suomennos on selkeä ja etenee luontevasti. Lukujen nasevat nimet, kuten ”Mässäilyä hoivalla” tai ”Luonto pääoman hampaissa”, herättävät kiinnostuksen jo ennen lukemista, samoin teoksen epilogi nimeltä ”Koronapandemia kannibaalikapitalistisina orgioina”. Havun ja Harjun kirjoittamat jälkisanat tarjoavat lukijoille kontekstia Fraserin ajattelusta ja käsillä olevasta teoksesta. 

Kannibaalikapitalismi nojaa Fraserin luentoihin ja tieteellisiin artikkeleihin usean vuoden ajalta. Siinä on sisällöllisesti paljon samaa kuin muutama vuosi aikaisemmin yhdessä Rahel Jaeggin kanssa kirjoitetussa keskustelukirjassa Capitalism: A Conversation in Critical Theory (Polity 2018), mutta tiivistettynä helpommin sulavaan muotoon. Kannibaalikapitalismi on ylipäänsä kirjoitettu pedagogisella pieteetillä, aina siihen pisteeseen asti, että tietyt asiat toistuvat luvusta toiseen. Itseäni toisto ei lukiessa kuitenkaan haitannut, koska kertauksen ansiosta keskeiset ajatukset tulevat hyvin selväksi. Lisäksi toisto on temaattisesti perusteltua, sillä se liittyy Fraserin laajempaan analyyttiseen ajatukseen, jonka mukaan kapitalismin eri toiminta-alueillaan synnyttämät ristiriidat kytkeytyvät toisiinsa. Tästä näkökulmasta ristiriitojen kytkeminen toisiinsa luku luvulta tukee sisältöä.

Jo Marxista lähtien monet ovat hahmottaneet kapitalismin paljon taloutta laajemmaksi yhteiskuntajärjestelmäksi.

Vasemmistolaisessa ajattelussa ja politiikassa kapitalismi nähdään usein kapeasti talousjärjestelmänä, mutta todellisuudessa jo Karl Marxista lähtien monet ovat hahmottaneet kapitalismin paljon taloutta laajemmaksi yhteiskuntajärjestelmäksi. Samanhenkistä pyrkimystä ovat viime vuosina Suomessa edustaneet Eetu Viren tutkimuksessaan Raha ja työvoima (Tutkijaliitto 2018) ja Riina Tanskanen ja Samu Kuoppa kirjassaan Kapitalismin suuri illuusio (Into 2023). 

Kannibaalikapitalismin alussa Fraser avaa Marxin peruslähtökohtaa, jonka mukaan klassisessa taloustieteessä teorioiden keskiössä olevat markkinat, eli vaihdon piirin, mahdollistaa niiden piiloon jäävä ”salattu paikka”, konfliktuaalisesti rakentunut tuotannon alue, joka niin 1800-luvun kuin nykyajan taloustieteessä pyritään häivyttämään näkyvistä. Tuotannon tasolla keskeisen ristiriidan muodostaa pääoman ja työvoiman välinen antagonismi, jossa ensimmäinen pyrkii riistämään ja kontrolloimaan jälkimmäistä. Fraser allekirjoittaa tämän Marxin näkemyksen, mutta pyrkii jatkamaan sitä pidemmälle tuomalla esiin, että tämä tuotannon salainen alue edellyttää useita muita ja vielä kätketympiä paikkoja. Tällaisia keskeisiä talouden ei-taloudellisia ennakkoehtoja Fraser paikantaa neljä: ilmaiseksi tai lähes ilmaiseksi tehtävä, voimakkaasti sukupuolittunut uusintava työ (sosiaalinen uusintaminen), rodullistettu työvoima ja kolonialistinen hyväksikäyttö, rohmuttavat luonnonvarat sekä kaventuva demokratian ja politiikan alue. Tältä osin teoksessa hyödynnetään laajasti viime vuosien feminististä, ekologista, antirasistista ja muuta kriittisen teorian piirissä tehtyä tutkimusta. 

Jokaista mainittua teemaa käsitellään löyhästi samankaltaisella rakenteella: Ensin esitetään, miten käsitelty alue kytkeytyy laajennettuun käsitykseen kapitalismista. Tämän jälkeen esitetään abstraktilla tasolla, millaisia ristiriitoja se tuottaa. Tästä siirrytään historialliseen tasoon, jolla teeman saamia historiallisia muotoja käydään läpi Fraserin periodisoiman kapitalismin neljän regiimin kontekstissa: ”1500–1700-lukujen kauppakapitalistinen regiimi, 1800-luvun liberaali siirtomaaregiimi, 1900-luvun puolivälin valtio-ohjattu regiimi ja nykypäivän finansialisoituneen kapitalismin regiimi” (s. 83). 

Kannibaalikapitalismi vetää taidokkaasti yhteen monia viime vuosien yhteiskunnallisia keskusteluja, ja lukiessa merkitsin kirjan runsaasta lähdeluettelosta lukuisia teoksia syventyäkseni kirjan käsittelemiin teemoihin. Varsinkin sosiaalisen uusintamisen teoriaa ja rodullistamisen prosesseja käsittelevät luvut ovat erinomaisia kuvauksia siitä, miten talous nojaa ilmaiseen tai huonosti palkattuun, sukupuolitettuun ja rodullistettuun työvoimaan toimiakseen. Fraser kysyy, onko kapitalismi koskaan rasismista ja seksismistä vapaata, ja vastaa, että toistaiseksi näin ei ole ollut. Näiden mainioiden lukujen jälkeen kirjan ekologiaa käsittelevä neljäs luku sekä demokratiaa ja politiikkaa käsittelevä viides luku ovat hienoisia pettymyksiä. Esimerkiksi viimeisen vuosikymmenen aikana harppauksittain edennyttä marxilaista ekologiaa ei käsitellä sen ansaitsemalla laajuudella, vaikka Fraser tuokin hyvin esiin peruspointtinsa, jonka mukaan kapitalismi on kehittyäkseen edellyttänyt elollisen ja elottoman luonnon ilmaista ryöväämistä.

Fraser kysyy, onko kapitalismi koskaan rasismista ja seksismistä vapaata, ja vastaa, että toistaiseksi näin ei ole ollut.

Marxilainen teoria on syntymästään lähtien pitänyt kapitalismia epävakaana järjestelmänä, johon kuuluvat syklisesti toistuvat taloudelliset kriisit. Tästä syystä uusi kiinnostus Marxiin ja hänen ajattelunsa jatkokehittelyihin alkoi kasvaa runsaasti vuosien 2007–2009 finanssikriisin seurauksena. Fraser ottaa myös tämän näkemyksen lähtökohdakseen, mutta analyysinsa mukaisesti laajentaa kriisien käsittelyä talouden piiristä sen ei-taloudellisten ennakkoehtojen alueelle. Paitsi talouskriisit myös talouden mahdollistavien alueiden kriisit toistuvat hänen mukaansa syklisesti. Tätä kautta kirjassa käsitellään viime vuosina myös Suomessa puhuttaneita kriisejä, kuten demokratian, ympäristön ja hoivan kriisiä. Toisin kuin esimerkiksi Helsingin Sanomissa julkaistussa hoivakriisille omistetussa pitkässä sarjassa, Fraser paikantaa ongelman juuret syvälle kapitalismin rakenteisiin, missä järjestelmä syö omia ennakkoehtojaan monella tavalla: lakkauttamalla palveluita, yksityistämällä terveydenhuoltoa, höllentämällä julkista sääntelyä ja niin edelleen. 

Kapitalismin kriisialttius ei kuitenkaan ole toistaiseksi johtanut niin syvään kriisiin, että se pakottaisi järjestelmän muuttumaan joksikin toiseksi, vaan se on ainoastaan uudistanut järjestelmää. Fraser erottelee toisistaan Jason Mooren ajattelun pohjalta kehityksellisen ja epokaalisen kriisin. Kehityskriisi on kapitalistisen järjestelmän muuntautumiseen pakottava kriisi, joka ei kuitenkaan haasta sen syvempää dynamiikkaa. Epokaalinen kriisi taas muodostaa mahdollisuuden kapitalismin lainalaisuuksien muutokseen johtavalle kriisiytymiselle, mutta ei kuitenkaan välttämättä johda tähän. Monet ovat pohtineet, muodostavatko kasautuvat ympäristökriisit ja varsinkin ilmastonmuutos sekä siihen kytkeytyvä tietoisuus planeetan biofysikaalisista rajoista viimein sellaisen kriisin, joka pakottaa siirtymän kapitalismista toisenlaiseen järjestelmään, joko parempaan tai pahempaan. Fraser ajattelee kuitenkin, ettei mikään yksittäinen kriisi, edes ympäristökriisi, muodosta järjestelmämuutokseen johtavaa kriisiä. Hän pohtii tämän sijaan mahdollisuutta sille, että toisiinsa kytkeytyneet kapitalismin eri alueiden ristiriidat muodostuvat sellaiseksi monikriisiksi, joka kehittyy epokaaliseksi kriisiksi, mikä voi johtaa järjestelmämuutokseen. 

Lopussa Fraser siirtyy lyhyen luvun verran kapitalismin kuvailusta ja kritiikistä kohti vaihtoehtojen hahmottelemista. Kirjassa hahmoteltu käsitys ”laajennetusta kapitalismista” saa vastinparikseen ajatuksen ’’laajennetusta sosialismista”. Fraser puhuu uudenlaisesta sosialismista, joka on ekologista, antirasistista ja feminististä. Hän korostaa, ettei uusi sosialismi ole pelkästään vanhan täydentämistä uusilla alueilla vaan laadullisesti täysin uudenlainen järjestelmä. Epävakaan ja omia edellytyksiään syövän kannibaalikapitalismin tilalle tarvitaan kannibalismista vapaa järjestelmä. Luvussa esitetään kolme yleisluontoista suuntaviivaa uudelle feministiselle ja antirasistiselle ekososialismille. Luku jää hahmotelmaksi. Kannibaalikapitalismin ansiot ovat vastustamansa järjestelmän kuvauksessa eivätkä vaihtoehtojen osoittamisessa. 

Yksi Fraserin tuotannon pitkistä juonteista on feminismin uusliberalisaation kritiikki, jota hän on käsitellyt esimerkiksi kirjassa Fortunes of Feminism (Verso 2013). Pamfletissa The Old Is Dying and the New Cannot Be Born (Verso 2019) Fraser nimeää ”edistykselliseksi uusliberalismiksi” politiikan, jossa otetaan esimerkiksi osa feminististen ja antirasististen liikkeiden vaatimuksista mutta irrotetaan ne taloudellisen oikeudenmukaisuuden vaatimuksista ja yhdistetään pääomamyönteiseen politiikkaan. Vuonna 2019 julkaistussa kirjasessaan Fraser myös ennusti kotimaansa Yhdysvaltojen politiikasta, että jos demokraatit eivät ala tehdä selkeästi vasemmistolaisempaa politiikkaa ja irtaannu progressiivisesta uusliberalismista, vuoden 2024 presidentinvaaleissa Donald Trump tai jotain pahempaa palaa presidentiksi. Kannibaalikapitalismissa Fraser sivuaa myös progressiivisen uusliberalismin kritiikkiään sekä pyrkii terästämään ja yhdistämään erilaisten yhteiskunnallisten liikkeiden analyysia ympäristöliikkeestä feminismiin ja työväenliikkeestä antirasismiin, jotta eri toimijat rakentaisivat antikapitalistista vastavoimaa kannibaaliselle kapitalismille.

Fraser pyrkii yhdistämään erilaisten yhteiskunnallisten liikkeiden analyysia ympäristöliikkeestä feminismiin ja työväenliikkeestä antirasismiin.

Kannibaalikapitalismissa laajennetaan konventionaalista kapitalismikriittistä ajattelua näkemään kapitalismi taloutta laajempana tapana järjestää yhteiskunta. Tämä tehdään kiinnittämällä huomiota taloudeksi mielletyn alueen mahdollistaviin ei-talouden alueisiin. Jos tällainen analyysi otetaan ajattelun ja toiminnan lähtökohdaksi, sillä on monenlaisia kauaskantoisia vaikutuksia politiikan tekoon. Käsitykset esimerkiksi siitä, kuka on työläinen ja ketkä kuuluvat työväenluokkaan, laajentuvat huomattavasti. Tämä voi olla yksi keino vastata populistisiin väittämiin, joiden mukaan vasemmisto on hylännyt ”todelliset duunarit”. Heikoissa työolosuhteissa työskentelevä maahanmuuttajataustainen ruokalähetti, kotona heikolla palkalla työskentelevä ruskea nainen ja valkoinen terästehtaan työntekijä ovat kaikki yhtä lailla duunareita, ja liittoutuessaan heillä on enemmän yhteistä kuin erottavaa. 

Fraserin tekemä siirto, jolla laajennetaan olemassa olevia poliittisia käsityksiä ja toimijuuden alaa, noudattaa feministisen ja antirasistisen ajattelun pitkiä perinteitä. Jo vuonna 1791 Olympe de Gouges julkaisi Naisen ja naiskansalaisen oikeuksien julistuksen, jossa kritisoitiin kaksi vuotta aiemmin Ranskan vallankumouksen aikaan julkaistua Ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistusta sukupuolten välisen tasavertaisuuden näkökulmasta. Reilu puoli vuosisataa myöhemmin Sojourner Truth piti kuuluisimman puheenvuoronsa, jossa hän kysyi: ”Enkö minäkin ole nainen?” Mustan, orjaksi syntyneen naisen pitämä puhe oli suunnattu valkoisille feministeille, jotka eivät huomioineet mustien työväenluokkaisten naisten erityistä asemaa analyysissaan. Edelleen 1900-luvulla ekofeministit pyrkivät laajentamaan feminististä asemaa kiinnittämällä huomiota siihen, miten kapitalismissa naisten palkattomaan hoivatyöhön, siirtomaiden asukkaisiin ja luontoon suhtauduttiin kaikkiin samalla esineellistävällä tavalla ja kohtelemalla niitä talouden ulkopuolisina ja sen mahdollistavina ilmaisina resursseina. Ammentamalla aiempien sukupolvien tavasta laajentaa feminististä analyysia ja tuomalla uusia kysymyksiä ja subjekteja sen piiriin Fraser luo kokonaisvaltaisempaa feminististä analyysia ja politiikkaa. Erilaisesta analyyttisestä kehyksestään huolimatta tämä tuo mieleen Silvia Federicin ja Stefania Barcan kaltaisten antikapitalististen nykyfeministien tuotannon. 

Kannibaalikapitalismi osoittaa nykyisten yhteiskunnallisten kriisien syvyyden, niiden toisiinsa kietoutuneen ja rakenteellisen luonteen. Kasautuvien monikriisien maailmassa ilmaan jää kysymys: onko meillä malttia luopua yhteiskunnallisesta kannibalismista, ja miten tällainen siirtymä organisoidaan?