Lukko sulaa – Työnohjausta kirjailijaidentiteettiään etsivälle

Lukko sulaa – Työnohjausta kirjailijaidentiteettiään etsivälle -kirjan asetelma on raikas: kirjailija ja työnohjaaja-kouluttaja Liisa Näsi lähestyy kirjailijuutta ja kirjoittamista työnohjauksen näkökulmasta. 

Suomessa julkaistaan melko usein luovan kirjoittamisen oppaita. Olen jakanut ne karkeasti kahteen luokkaan: niihin, jotka keskittyvät kirjoittamisen työkaluihin, sekä niihin, jotka lähestyvät elämäntapaoppaita ja pyrkivät oman luovuuden vapauttamiseen. Lukko sulaa sivuaa paikoin sekä kirjoittajan työkalupakin esittelyä että luovuuden vaalimista mutta pitäytyy aiheessaan. Monet luovan kirjoittamisen oppaat käsittelevät myös kirjailijan työnohjaukseen liittyviä kysymyksiä, mutta Lukko sulaa on ensimmäinen niihin kokonaan keskittyvä teos, johon olen kriitikon urani aikana törmännyt. 

Suomen työnohjaajat ry määrittelee työnohjauksen nettisivuillaan: ”Työnohjaus on oman työn tutkimista, arviointia ja kehittämistä […] Se on työhön, työyhteisöön ja toimintaympäristöön sekä johtamiseen liittyvien kysymysten, kokemusten ja tunteiden tarkastelua ja jäsentämistä.” Lukko sulaa kartoittaa, arvioi ja pyrkii kehittämään kirjailijan työtä. Se kuvaa ja jäsentää kirjoittamista, kirjallista kenttää ja kirjailijan työroolia. 

Ammatillista apua, kollegiaalista tukea  

Ensimmäinen ja pisin osio ”Kirjoittamisen arkea” vie 252-sivuisesta teoksesta 153 sivua. Sen 24 lukua olisi voinut vielä jäsentää alaosioihin aihepiireittäin, jotta sisältö olisi selkeytynyt. 

Kirjoittamiseen liittyviä vaikeuksia käsitellään konkreettisesti esimerkiksi luvuissa vitkuttelusta, aloittamisen selättämisestä ja kirjoittamiseen keskittymisestä. Näsi kertoo omasta tavastaan vitkutella: Silloin kun olisi pitänyt ryhtyä kirjoittamaan, hän alkoi lukea horoskooppeja. Kun hän havaitsi mitä tapahtui, hän päätti, että saa lukea horoskooppeja mutta vain kymmenen minuuttia ja sen jälkeen täytyy ryhtyä työhön. Paha tapa muuttui siirtymäriitiksi eli työn aloittamista ennustavaksi toiminnaksi, jota suositellaan avuksi alkuun pääsemisessä: ”Vitkutteluun auttavat rutiinit ja siirtymäriitit. Jotain mitä ottaa tavaksi tehdä ennen kirjoittamista, sen aikana ja sen jälkeen.” (s. 47.) 

”Aloittamisen selättäminen” -luvussa pohditaan niin ikään alkuun pääsemistä, jota voivat vaikeuttaa edellisen kirjan vastaanotto, laajan kokonaisuuden pelko tai korvaan kuiskiva sisäinen kriitikko. Lohduksi tarjotaan ajatusta, että jokainen teos valmistuu sivu sivulta. Luvussa pohditaan myös erilaisia tapoja aloittaa ja työstää kirjaa: kun yksi kirjoittaa kohtauksen sieltä toisen täältä, toinen laatii tarkan synopsiksen ja rakennejanan ja seuraa sitä. 

Kirjoittamiseen ja kirjoittajaidentiteettiin liittyviä tunteita jäsennellään tarkkanäköisesti. Kirjoittajaa neuvotaan varomaan keskittymästä tulevaan julkaisemiseen ja muihin kirjoittamisen ulkopuolisiin seikkoihin, sillä silloin itse kirjoittaminen junnaa helposti paikallaan ja laatu kärsii. Sen sijaan kannattaa olla aidosti läsnä tekstilleen, kirjoittaa rehellisesti ja kohti itseään ja unohtaa egonsa, mikä näkyy myönteisesti lopputuloksessa. Näsi kertoo omista kokemuksistaan: ”En enää miettinyt, saako näin sanoa. Minä vain kirjoitin, mitä halusin. Jos jokin tuntui nololta tai häpeälliseltä, siitä vasta yritinkin kirjoittaa. Kyllästyin pitämään naamiota, sovinnollisia, teennäisiä ja ahtaita kirjailijakulisseja, joiden pystyttämisestä olin loppujen lopuksi itse vastuussa. Sitähän häpeä pohjimmiltaan on: ahdistusta kulissien romahtamisesta, pelkoa kasvojen menettämisestä. Pelkoa tulla nähdyksi sellaisena kuin on, ja paljastua muiden mielestä epäkelvoksi ja ulkopuoliseksi.” (s. 56.) 

Lukko sulaa tarjoaa ammatillista tukea: harvoin julkaisevaa rohkaistaan kertomalla, että myös tämä on ahkera kirjailija, ja esiintymistä kammoksuvalle annetaan lupa keskittyä kirjoittamiseen messuhulinan sijaan. Luin teoksen, kun minulla oli menossa kiivas romaanin kirjoitusvaihe, jonka aikana karsin sosiaalisia menoja. Lukko sulaa muistutti, että kirjoitusflow’ta saatetaan suojella niin sinnikkäästi, että vähennetään ihmiskontakteja liikaa, vaikka juuri riittävä toisten seuraan hakeutuminen sekä erityisesti kollegiaalinen tuki auttavat työssä jaksamisessa. Näsin teos antaa käytännön neuvoja parantaa omaa työhyvinvointia. 

Myös huijarisyndrooma nostetaan esiin ja käsitellään sitä, miten vaikeaa on pitää itseään kirjailijana, mikäli ei saa ulkopuolista vahvistusta, kuten kirja-arvioita, palkintoja, palkintoehdokkuuksia ja apurahoja. Lukko sulaa kannustaa kirjailijaa näkemään itsensä ammatti-ihmisenä ja arvostamaan omaa ammattitaitoa, myös silloin kun kirjailijan näkymätön työ päiväkävelyineen, lounaskeskusteluineen ja oman navan kaivelemisineen voi näyttää kaikelta muulta kuin työnteolta, vaikka se vie luovaa prosessia eteenpäin. 

Kirjailijuuden julkiseen puoleen Lukko sulaa opastaa suhtautumaan ammattimaisesti ja ottamaan siinä työroolin samalla tavalla kuin muissakin ammateissa. Usein kirjailija joutuu itse markkinoimaan teostaan sosiaalisessa mediassa ja häneltä odotetaan esiintymisiä, haastatteluja sekä kirjailijavierailuja. Toki kaikesta edellisestä voi kieltäytyä, mutta sillä riskillä, että se vähentää kirjan näkyvyyttä ja sitä kautta lukijoita. Brändäämistä ei Näsin mukaan tarvitse pelätä. Jokainen on jo brändi, halusi tai ei, ja itse voi vaikuttaa siihen, mistä asioista haluaa julkisesti keskustella ja mistä jättää puhumatta. Näsi kiteyttää: ”Brändäys on omaan itseen perustuvien mielikuvien kehittelyä ja työrooliin astumista” (s. 153). 

Palaute parantaa 

Toinen osio ”Palautteita ja hylsyjä” neuvoo ottamaan tekstiin kohdistuvan palautteen tyynesti vastaan ja soveltamaan sitä oman harkinnan kautta kirjoittamiseen. Osiossa kuvataan myös kustantamojen kielteisten päätösten herättämiä tuntemuksia.  

”Kustannustoimitus on intuitiota ja tietotaitoa” -osio korostaa kustannustoimittamisen tärkeyttä. Lukiessani Lukko sulaa heräsi kuitenkin kysymys, kuinka paljon kirjaa itseään on toimitettu. Teos olisi parantunut ja pätevä sisältö kirkastunut, mikäli tarpeettomia (usein humoristisia ja sulkeisiin laitettuja) huomautuksia ja sutkauksia olisi karsittu. 

Viimeisen osan ”Kirjoittamisen palo” voi ajatella käsittelevän työyhteisöä. Siinä kymmenen kirjailijaa kertoo kirjoittamisesta heille esitettyjen kysymysten pohjalta. Näitä lukiessa kirjoittaja voi pohtia omaa suhdettaan työhönsä, kokea kuuluvansa kirjailijoiden yhteisöön ja saada vertaistukea. Osion lopussa on kehityskeskustelulomake, jota vasten voi kartoittaa, miten tällä hetkellä menee töissä, mihin voisi vielä panostaa ja mitä työn eri osa-alueita kehittää, kuten vaikkapa esiintymis- ja neuvottelutaitoja. 

Lukko sulaa on tervetullut lisä suomalaiseen luovan kirjoittamisen alan kirjallisuuteen. Kirjoittajaohjaaja voi ammentaa siitä oppitunneilleen, ja sitä vasten voi peilata ammatti-identiteettiään niin aloitteleva kuin useita teoksia julkaissut kirjailija.