Konemieli

Ajankohtainen tietokirja käsittelee ihmismielen ja tekoälyn kaltaisuutta. Teos on tyyliltään selkeä, mutta yhteiskunnallisten vaikutusten pohdinta jää suppeaksi.

Yritysvalmentaja, työelämäprofessori, filosofi Lauri Järvilehdon kirja Konemieli julkaistiin tammikuussa. Kirjoittaja aloittaa teoksensa rohkeasti väittämällä: ”Ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa koneen kanssa on mahdollista keskustella kuin toisen ihmisen kanssa.” Kuitenkin Järvilehto tunnustaa, että tekoälyiksi kutsutut ”[s]uuret kielimallit perustuvat […] sanojen keskinäisiin tilastollisiin yhteyksiin” (s. 9). 

Kirja on jaettu kahteen osaan: ihmismieleen ja konemieleen. Mielestäni jako ei ole kovin tiukka, vaan Järvilehto käsittelee kummassakin osassa sekä ihmistä että keinotekoisen mielen mahdollisuuksia. Keskiössä on ihmismielen vertaileminen niin sanottuun tekoälyyn. Näkökulmia ihmismieleen tarjoavat muun muassa kognitiivinen psykologia ja mielenfilosofia, tekoälyohjelmistoihin puolestaan tietojenkäsittelytiede ja neuroverkkoarkkitehtuurit. Järvilehto etenee ensin sata sivua ihmismielen syövereissä ja sen jälkeen toiset sata sivua kuvitellun konemielen lumoissa. Kirjan sisäänrakennettuna tavoitteena on rinnastaa ihmismieli keinotekoiseen mieleen. 

Järvilehtoa on kehuttava siitä, että hänen viittauskäytäntönsä ja merkitsemistapansa ovat läpi kirjan selkeitä. Kirjoitustapa on paikoitellen arjenomainen pitäen sisällään mainintoja siitä, missä kirjoittaja oli perheensä kanssa, kun tapahtui yhtä ja toista. 

Ihmismielen syövereihin logiikka ja kieli edellä

Teoksen mukaan ihmismieli koostuu minuudesta, tietoisuudesta, tiedostamattomasta ja ympäristöstä. Tekstistä saa kuvan, että tiedostamattomaan voi päästä kokonaan käsiksi kirjoitettujen käsitteiden perusteella. Onko tiedostamaton tosiaan rajattu vain kielelliseksi tavaksi hahmottaa maailmaa? Ehkä kielellisiin käsitteisiin uskovalta filosofilta ei voi odottaa muuta. Kirjassa nimittäin kilistellään hierarkkiselle käsitepyramidille, jossa logiikan lait ovat jäniksen käsitettä tärkeämpiä. Järvilehto uskoo, että käsitteillä on hierarkia, jossa pyramidin pohjalla olevat käsiterakenteet määrittävät ylempänä pyramidissa olevia käsiterakenteita. Näin logiikan lait määrittävät sitä, millaisina pidämme mitäkin olioita, esimerkiksi jänistä. 

Järvilehdon mukaan ihmismielen käsitteiden juurena on mahdollisuus yhteistoimintaan ja kokemuksen jakamiseen. Takaraivossa pistelee silti ajatus siitä, miten logiikka ylittää kokemuksen, kuten vaikkapa kokemuksen jäniksestä. Onko kaikilla metsästäjä-keräilijäheimoilla käsitys maailmasta juuri tällainen? Onko se edes meillä tällainen kaikesta kouluttamisestamme ja maljapuheistamme huolimatta? Järvilehdon tekstistä jää käsitys, että oppiminen on mahdollista omaksumalla käsitteitä ilman minkäänlaista kokemista.

Tekstistä jää käsitys, että oppiminen on mahdollista omaksumalla käsitteitä ilman minkäänlaista kokemista.

Painomusteen pinnasta esille nousevat filosofi Clarence Irving Lewisin ajatukset, jotka Järvilehdon mukaan osoittivat jo 1920-luvulla, että matematiikan ja logiikan käsitteet muuttuvat, sillä niiden totuudet ovat meidän päätettävissämme. Järvilehto mainitsee kehitelleensä Lewisin käsitteiden viittaamiseen pohjaavaa jäsentelyä eteenpäin. Tässä kohtaa kirjaa jotkut lukijat sentään kysyvät: mihin ne käsitteet viittaavat, vai viittaavatko ne yhtään mihinkään? 

Kirjoittaja käy läpi erilaisia tapoja hahmottaa mieltä ja tietoisuutta. Tietoisuus on aina tietoisuutta jostakin, eikä mieltä ole ilman tietoisuutta. Tietoisuus on Järvilehdolle sosiaalista, koska sen rakenne on käsitteellistynyt ja tavoitteellistunut. Tietoisuus on ”yhteistoiminnan mahdollistava järjestelmä” (s. 44). Järvilehdon mielestä vapaaseen tahtoon kannattaa uskoa, sillä ”yhdessä voimme toimia päämääristä käsin, emme pelkästään siksi, että geenimme tai atomimme meitä siihen pakottavat, vaan myös siksi, että haluamme saavuttaa tai muuttaa jotain” (s. 46). Hän ei unohda myöskään tietoisuuden historiallisuutta: ”Vaikka tietoisuus palautuukin viime kädessä aina yksilölliseksi kokemukseksi, sen perusta on läpeensä sosiaalinen ja historiallinen” (s. 46). 

Psykologiset klassikkokokeet osoittavat, että ihminen ei ole rationaalinen ajattelija ja päätöksentekijä. Epäselväksi kuitenkin jää, tarkoittaako kirjoittaja tällä sittenkin loogista ajattelijaa ja päätöksentekijää. Onko rationaalisuus aina loogista ja toisin päin kaikissa historiallisissa sekä vaihtoehtoisissa tilanteissa? Kirjassa esitellyistä tutkimuksista järisyttävimpiä ovat ne, joissa väkivaltaisella sanastolla kyllästetyt koehenkilöt antoivat sähköshokkeja kohdehenkilöille pidempään kuin ne, jotka eivät olleet nähneet väkivaltaisia sanoja.

Elämän näkeminen informaationa on ollut biologien pakkomielle. 

Kirjoittaja ampuu teoksessa hyvin alas biologi Richard Dawkinsin uskomuksia ihmisestä ja ihmisen aivoista laskutoimituksia tekevänä. Järvilehto kyseenalaistaa näin elämän näkemisen pelkkänä informaationa. Elämän näkeminen informaationa on ollut biologien pakkomielle, joka on saanut polttoainetta sylintereihinsä automatisoidun tietojenkäsittelyn levitessä kaikkialle. Järvilehto kuvailee erityisen hyvin näköaistiin liittyvien esimerkkien kautta, miten aivotoiminta ei ole suoraviivaista informaation käsittelyä vaan toiminnan ennakointia asiayhteydet huomioiden. Hän täsmentää näitä ajatuksia liittämällä käsitteet kokemusten ennakointiin ja uskomusten muodostamiseen. Ne muodostavat verkoston, jota kutsumme muistiksi. 

Järvilehto käsittelee ansiokkaasti viittaussuhteita ja pohdiskelee muun muassa sitä, ajattelenko itse ajatusta vai ajatuksen sisältöä. Hän mainitsee tietojenkäsittelytieteen ja kognitiotieteen professorin Douglas Hofstadterin kehittelemän käsitteen outo silmukka, jolla tarkoitetaan minuutta, jolla ei ole päätepistettä. Mielen prosessit vaikuttavat toisiin mielen prosesseihin, ja nämä takaisinkytkennät voivat jatkua loputtoman silmukan tavoin. 

Hokkuspokkus – sat(t)umaa

Neuroverkkoarkkitehtuurien kehitys on tehnyt Järvilehdon mukaan läpimurron sen vuoksi, että ihmismäistä käyttäytymistä on luotu ihmisen aivotoimintaa muistuttavalla verkostoarkkitehtuurilla. Teoksessa kuvaillaan kahta tekoälysovelluksissa käytettävää tekniikkaa. ChatGPT nojaa muuntajatekniikkaan, joka perustuu monimutkaisiin matriisikerrontaoperaatioita hyödyntäviin neuroverkkoarkkitehtuureihin. Näissä suuren suurissa matriiseissa sanat saavat esiintymistodennäköisyytensä ja sitä kautta painoarvonsa sille, mikä sana seuraa toista sanaa missäkin yhteydessä. Malleissa on kuitenkin aina satunnaisuutta mukana, joten annettu syöte ei tuota käytännössä samaa tulostetta. Diffuusiotekniikassa kone on ohjelmoitu miljardien kuvien avulla tuottamaan haluttua kuvaa. Menetelmä toimii niin, että konetta ohjelmoidaan lisäämällä sille syötettyyn kuvaan kohinaa. Sitä lisätään annettuun kuvaan niin kauan, että kone pystyy lopulta tuottamaan itse saman alkuperäisen kuvan. 

Järvilehto on ottanut kirjaan mukaan ChatGPT:n ohjelmoiman sadun, joka on saanut alkunsa hänen antamastaan syötteestä. Miksi hän ei käskenyt sovellusta jäsentelemään tarinansa tarkoitusta ja opetusta? Niin sanotulla tekoälyllä ei ole pyrkimyksiä, ja sitä kautta sen välittämillä viesteillä ei ole näkökulmaa eikä sanomaa. Minkä arvoista on taide ilman sanomaa? Mielestäni sanoman häivyttäminen tai sen kiistäminen ei poista sitä, että taiteella on tekijänsä. Taiteilija voi siis olla etuoikeutettu tai sorrettu, mutta yhtä kaikki juuri taiteilijan asema vaikuttaa myös hänen tapaansa tehdä taidetta. Ajattelu ilman pyrkimyksiä on sivistyssanoja käyttäen ajattelun sterilointia eli asiayhteyksien tekemistä hedelmättömiksi. Voiko sovelluksen läpikäymää Internetiä edes verrata elävän olennon elämänkokemukseen?

ChatGPT valitsee sattumanvaraisesti yhden todennäköisimmistä sanoista. Kirjassa jää kuitenkin käsittelemättä tärkeä kysymys siitä, pystyykö tällainen arvuuttaja luomaan uusia sanoja. Miten kieli ja sanat ylipäätään syntyvät? Mielenkiintoista on myös se, miten Järvilehto synnyttää käyttämillään sanoilla sosiaalista todellisuutta, jossa kone ”oppii” eikä konetta vain ohjelmoida. Järvilehdon kielessä ohjelmisto voi myös ”ymmärtää” asioita eikä vain arvata niitä ohjelmointinsa perusteella:

Koneoppimiseen perustuvat esimerkiksi Amazonin ja Netflixin suosittelualgoritmit, sähköpostin roskapostisuodatin, kännykän kasvontunnistin tai itseohjautuvan auton kamerajärjestelmä. Kaikissa näissä on kyse tilastollisista menetelmistä, joiden avulla systeemi oppii yhdistämään erilaisia parametreja keskenään – esimerkiksi kun auton kamerajärjestelmä tunnistaa riittävän monta punaista pikseliä kuusikulmion muodossa, järjestelmä ymmärtää, että kyseessä on STOP-merkki. (s. 137.)

Järvilehto kuvailee kokemustaan Open AI -yhtiön GPT-3.5-tekoälyn kanssa filosofisiksi keskusteluiksi ja runojen pyytämiseksi (s. 134). Onko tämä kuitenkin vain niin sanotun tekoälyn kuvittelua? Parempien todisteiden puuttuessa on helppo ajatella, että tekoälysovellukset eivät ymmärrä mitään. Ihminen vain kuvittelee esittävänsä kysymyksiä älylliselle koneelle, vaikka tosiasiassa hän antaa käskyjä tietokoneohjelmalle. Sama asiantila aineellistuu, kun kirjassa puhutaan tekoälystä tekoälysovelluksen sijaan. Tietokoneohjelma ei noin vain – hokkuspokkus – muutu älykkääksi, vaikka siihen uskoisi kuinka paljon tahansa. 

Pöhinää ja sanamagiaa

Sivuilla on lopulta hyvin vähän pohdintaa yhteiskunnan suuntaan. Järvilehdolle tekoälysovellukset tarjoavat mahdollisuuden tehdä työtä tehokkaammin ja tehdä elämästä kiinnostavampaa. Onko elämän pitkäveteisyys tekoälysovellusten puutetta, ja mihin tarvitsemme yhä kiihtyvää tehokkuutta? Järvilehto ei käsittele kirjassaan sanallakaan tekoälysovellusten ekologista tai sosiaalista taakkaa. Viime vuonna Ranskassa tuotettu ja Henri Poulainin ohjaama Tekoälyn ytimessä –dokumenttielokuva (Les Sacrifiés de l’IA) paljastaa, miten sosiaalisesti kestämätöntä on tekoälysovelluksille syötettävien kuvien luokitteleminen. Internetin kuvakatselmus ei säästele mielenterveydellisiltä haasteilta, eikä surkea palkkakaan pelasta kärsimyksiltä. Esimerkiksi Afrikassa tai Hämeenlinnan naisvankilassa tätä työtä tekeville ei tosin taideta antaa vaihtoehtoja tarjoamalla muita elantomahdollisuuksia. Kuvataiteilija ja taidepedagogi Tomi Slotte Dufva onkin todennut Kirjailija-lehdessä (18.12.2024) osuvasti, että ”tämän hetken tekoäly on globaalin pohjoisen teknologia-veljesten konservatiivisen maailmankuvan pöhinä-älykkyyttä”.

Sivuilla on lopulta hyvin vähän pohdintaa yhteiskunnan suuntaan.

Tekoälysovelluksen tuottama teksti, kuvitus ja musiikki ovat Järvilehdolle osoituksia luovasta ajattelusta. Hänen mielestään generatiiviseksi kutsuttua tekoälyä voi sanoa jo tekoälyksi. Generatiivisella tarkoitetaan tässä kykyä luoda jotakin uutta. Kirjassa esitellään kokeita, joilla koneen oletettua älykkyyttä voidaan mitata. Tunnetuin lienee Turingin koe, jolla voidaan Järvilehdon mukaan osoittaa älykkyyttä. Vähemmän tunnettu Searlen koe taas koettelee sitä mahdollisuutta, että ajattelevaa konetta ei ole olemassa. 

Järvilehdon mielestä tekoälysovelluksen käytössä keskeisessä roolissa on kyky arvioida sovelluksen tuottamaa sisältöä. Hän ei kuitenkaan tunnista laadullisia eroja, mistä hyvänä esimerkkinä käy tapa rinnastaa suoratoistopalvelun kuunteleminen äänilevyjen kuunteluun. Suoratoistopalvelun äänen voi mieltää sävyltään numeerisen datan kylmäksi, kun taas äänilevyllä analogisen maailman pehmeä ja kumahteleva ääni jättää lämpöjäljen yhdelle jos toiselle kokevalle olennolle. 

Kaisa Kuurne ja Pentti Tienari kirjoittavat tieteellisen oivaltamisen vaativan kehollisuutta ja tavoitteellisuutta (Tieteessä tapahtuu, 21.11.2024). Järvilehto ei käsittele keinotekoisen älyn yhteydessä tieteenteon mahdollisuuksia. Miksi näin? Eivätkö tekoälysovellukset pysty tieteentekoon? Hän toteaa, että ilman aivoja ei ole tapahtunut ajattelua. Onko ajattelua tapahtunut myöskään ilman kehoa? 

Lopussa Järvilehto tunnustaa lumoutuneensa vimpaimiksi kutsumistaan tekoälysovelluksista. ”Kolme vuotta sitten olisin sanonut, että ajatus keinotekoisesta ihmisestä on puhdasta tieteisfiktiota ja käytännössä teoreettisesti mahdoton. Alle kaksi vuotta ChatGPT:n ilmestymisen jälkeen olen viettänyt näiden vimpainten kanssa niin paljon aikaa, että en ole enää ollenkaan niin varma.” (s. 210.) Kun mietin tätä perustelua hetken, muistan edesmenneen kasvatusfilosofian opettajani Heikki Mäki-Kulmalan kirjassaan Näin puhui Sarasvuo (2002) esittelemän tavan, jolla yritysvalmentavat myyvät oppejaan. Opit pitävät sisällään magiaa, jolla asioiden odotetaan toteutuvan toivotulla tavalla. Kun pukeudut kuin yläluokkainen, muutut yläluokkaiseksi. Vastaavasti jos upotit nuolen kärjet jäniksen kuvaan, uskoit saalisonnen olevan varma. Ovatko riistaeläinten kuville viestineet esivanhempamme olleet niin kovin erilaisia kuin valmennuspuheesta ja vimpaimista lumoutuvat kanssaeläjämme? Onko ihmismielen ja konemielen toiveikas rinnastaminen vain muinaista sanamagiaa?