Adelaide von Hauswolff, ruotsalaisen upseerin 19-vuotias tytär, tarjoaa näkymän 1800-luvun alun Venäjälle päiväkirjassaan, joka edustaa historiallisen matkakirjallisuuden huippua.

 

Mitä tapahtui todella? Tai pikemminkin: missä? Missä historia (menneisyys) sijaitsee, missä historia (kertomus menneisyydestä) kulkee? Ruotsalaisen aatelisneidin Adelaide von Hauswolffin (1789–1842) Päiväkirja sotavankivuosiltani panee kysymään monia asioita, päällimmäiset niistä ovat historianfilosofisia.

Oletteko koskaan katsoneet 1800-luvun alun venäläisten porvarisrouvien suuhun heidän ollessaan kirkkomatkalla? Tai edes vilkaisseet heidän otsaansa?

Hampaat mustataan, kertoo Adelaide, ja otsalle sidotaan neljänneskyynärän levyinen, kumpaankin korvaan ulottuva laskostettu helmipitsi. Nämä ja kymmenet muut naisten ja miesten ulkoasuun liittyvät, kirjallisuutena ihailtavan pikkutarkat huomiot täyttävät kaksikymmentävuotiaan naisen päiväkirjamerkinnät. Se tuntuu luonnolliselta – mutta Historiaan tällaiset asiat eivät helpolla kirjoittaudu. Tai vaikkapa ruokavalioon liittyvät yksityiskohdat: ”venäläiset eivät tunne voita vaan valmistavat juustomaitoa uunissa, joka on riittävän hyvää ruoanlaittoon mutta ei voileipiä varten” (s. 77).

Historia tunkee suuhun, hampaisiin, se möyrii vatsassa, häilyy iholla, särkee raajoissa ja lihaksissa. Siellä se tapahtuu todella. Onneksi von Hauswolffin tapaiset päiväkirjanpitäjät muistuttavat asiasta.

Historia tunkee suuhun, hampaisiin, se möyrii vatsassa, häilyy iholla, särkee raajoissa ja lihaksissa.

Virallinenkin historiankirjoitus on kyllä tietoinen esimerkiksi kulkemiseen ja matkustamiseen liittyvistä asioita, niiden vaivoista ja vastuksista. Aihepiiri on Päiväkirjassa aivan keskeinen. Kun ”vankikaravaani” lähtee Helsingistä 18.7.1808, se tulee Pietariin vasta 6.8. Matkaan lukuisine ja pitkäkestoisine pysähdyksineen menee siis parikymmentä päivää. Lopulliseen karkotuspaikkaan Novgorodiin, 185 virstan eli noin 200 kilometrin päähän Pietarista, matkustetaan pienessä ryhmässä jo vähän vajaassa kahdessa vuorokaudessa. Kaikkien koettelemusten jälkeen, vankeusajan loputtua joudutaan Porvoosta Helsinkiin (n. 50 km) neljässätoista tunnissa – huhtikuun alussa, siis ilmeisesti vielä reellä.

Mielenkiintoinen historiallinen paralleeli: Adelaiden ja hänen isänsä majuri Gustaf von Hauswolffin Pietarista Helsinkiin suuntautuvan paluumatkan kanssa samansuuntaisen retken teki vain kolmea vuotta myöhemmin – sen maailmankirjallisuuteen ikuistaen – Madame de Staël. Hän jatkoi seurueineen Turkuun ja siitä edelleen Ahvenanmaan kautta Tukholmaan. Katkelma matkakuvauksesta löytyy suomennettuna Matti Klingen teoksesta Napoleonin varjo (2009).

 

Monenlaista vankeutta

Jos Adelaide von Hauswolff ei olisi päättänyt seurata majuri-isäänsä vankeuteen Venäjälle ja jos hän ei olisi pitänyt Venäjän-ajastaan päiväkirjaa, emme tietäisi hänestä juuri mitään. Emme ainakaan muistaisi häntä. Adelaide syntyi Viaporissa, jossa hänen isänsä palveli tykistön upseerina. Vanhempien avioeron ja äidin Helena Charlotte de Fresen uuden avioliiton takia Adelaide joutui eroon äidistään ja kasvoi todellisena isän tyttönä. Suomen sodan ja Viaporin antautumisen myötä upseeri-isä vangittiin ja tytär päätti – vapaaehtoisesti – seurata häntä. Vankeusaika kesti loppukesästä 1808 kevääseen 1809. Seikkailunsa jälkeen Adelaide eli edelleen isänsä taloudessa, pysyi naimattomana ja kuoli Karjaalla 1842. Näistä tapahtumista tekee suomentaja Petri Rinne esipuheessaan tarkempaa selkoa, samoin oman sukuhistoriansa tuottamasta kytköksestä von Hauswolffien vaiheisiin.

Päiväkirjan käsikirjoitus päätyi Tukholman kuninkaalliseen kirjastoon. Se julkaistiin ensin Cecilia Bååth-Holmbergin lyhentämänä nimellä En svensk flickas dagbok (1912) ja sitten täydellisenä laitoksena Margareta Marinin toimittamana nimellä Journal hållen under resor i Ryssland då jag följde min far i hans fångenskap 1808–1809 (2007). Rinteen suomennos perustuu alkuperäiseen käsikirjoitukseen ja myöhempään toimitettuun laitokseen. Vuoden 1912 versiosta on jostain syystä otettu kokonaisuudessaan mukaan Bååth-Holmbergin pitkä ja puiseva jälkikirjoitus.

Suomen sotaa, Viaporin antautumista, ruotsalaisten maakuntien liittämistä Venäjän keisarikuntaan ja Suomen suuriruhtinaskunnan muodostamista ei kannata kerrata tässä. Voi hyvällä syyllä sanoa, että asiasta on loputtoman laaja ja yksityiskohtainen kirjallisuus. Viimeksi näitä asioita on kuluvana vuonna käsitellyt Aki Rasilainen teoksessaan Porvoon valtiopäivien poiskirjoitettu historia. Sen sijaan SKS olisi kyllä voinut varustaa Päiväkirjan artikkelilla Viaporin antautumisesta nykytutkimuksen valossa, sillä asia muodostaa päiväkirjan keskeisen historiallisen taustan. Edellä mainittu Bååth-Holmbergin ”suurruotsalaisesta” näkökulmasta kirjoitettu teksti ei vastaavaa tarkoitusta enää palvele.

On selvä, että ”Päiväkirja sotavankivuosiltani” on myyvempi otsikko kuin alkuperäinen ”Päiväkirja matkoilta Venäjällä seuratessani isääni hänen vankeudessaan”. Silti alkuperäinen kuvaa asioita paremmin. Adelaiden tai hänen isänsä kokemukset tuskin vastaavat sitä, mitä nykylukijalle tulee mieleen käsitteestä ”sotavankeus”: vieraillaan paikallisten säätyläisten luona, mennään tanssiaisiin ja näytäntöihin, käydään ostoksilla ja saadaan lahjoja. Suurimmat rasitukset aiheutuvat koti-ikävästä, tiedonkulun hitaudesta ja ajoittaisesta tylsyydestä. Muutenkin vaikeudet tuntuvat varsin tavallisilta vieraaseen maahan ja vieraan kulttuurin keskelle joutuneen kielitaidottoman ihmisen kokemuksilta. Lisänä tähän tulee tietenkin Venäjän notorisen huonokuntoinen tiestö ja talven rasitukset (talvi rasitti toki Suomessakin).

Edellä kuvattu on aatelisen upseeriperheen kokemus, osa ”Jevgeni Oneginin maailmaa”, kuten Bååth-Holmberg ympäröivää todellisuutta nimittää. Vangeiksi joutuneiden miehistön jäsenten olot olivat kovin toisenlaiset. Niistä von Hauswolff ei kerro eikä olisi niitä tuntematta voinutkaan kertoa. Sosiaalisesti hän on kuitenkin kaikkea muuta kuin likinäköinen. Hän päivittelee esimerkiksi venäläisten maaorjien asemaa mutta toisaalta ylistää Pietarin edistyksellistä tyttökoulujärjestelmää.

Suuri historiallinen teema, joka Päiväkirjan sivuilla toistuu, on toiseuden kohtaaminen. Venäläisen keski- ja alaluokan keskuudessa liikutaan selvästikin vieraassa maailmassa. Alussa kuvatut kirkkoon matkaavat, hampaansa mustanneet porvarisrouvat ovat ”lihavia, tyhmiä, teeskenteleviä, uteliaita ja kyllä, koppavia” (s. 61).

Suuri historiallinen teema, joka Päiväkirjan sivuilla toistuu, on toiseuden kohtaaminen.

Adelaide von Hauswolff on valistuksen aikakauden lapsi, vieläpä Suuren vallankumouksen vuonna syntynyt. Venäläinen rahvas vaikuttaa hänestä oppimattomalta ja loputtoman taikauskoiselta. Luterilainen katselee ortodoksista tapakulttuuria ihmetellen ja tuomitsee sen uskonnolliseksi rihkamaksi; ivaten kuvataan esimerkiksi juhlaa, jossa muistetaan Pyhän Andreaan purjehdusta Roomasta Novgorodiin suurella myllynkivellä. Adelaiden ainoaa nimeltä mainittua lukemista oli tanskalaisen valistusteologin Christian Bastholmin (1740–1819) tuotanto. Bastholm oli tunnettu nimenomaan raamatullisten ihmeiden ”luonnontieteellistäjänä”. Päiväkirjanpitäjä ei juuri kerro rukoilevansa eikä muutenkaan osoita uskonnollisia tunteita.

Ylitulkintaan taipuvainen lukija voisi ajatella, että valistuksen aikakauden lapsi ei vielä ole romantiikan aikakauden lapsi… Uskonto ja sen mysteerit eivät kosketa häntä sen paremmin eksoottisuudellaan kuin elämyksellisyydellään.

Eksotiikkaa ja loistoa tarjoaa kuitenkin Pietarin kaupunki, heti Päiväkirjan alussa, ensivisiitillä. Tähän tunnelmaan on varmaan jokaisen Pietarissa joskus käyneen helppo samastua: ”Palatsin nurkassa sijaitseva kirkko on kuulemma henkeäsalpaavan kaunis. Myös puutarha, joka on suuri ja upea monine lampineen, kanavineen ja temppeleineen, tuli nähdyksi; lammissa on hyvin erikoisia kaloja ja suljetulla pihalla kolme eläintä, kengurua. Ne ovat väriltään harmaanruskeita ja niillä on epätavallisen pitkät takajalat, joita ne käyttävät enimmäkseen loikkimiseen. Nämä eläimet on kuulemma tuotu Etelämeren saarilta.” (s. 42.)

Pietarin eksoottisuudesta tuli sitten, tietenkin Päiväkirjasta riippumatta, toistuva teema suomalaiseen kirjallisuuteen. Jälkiä tästä löytyy vaikkapa Minna Canthin Agneksessa tai Pirkko Saision Elämänmenossa.

Omin silmin 19-vuotias neiti ei päässyt Tauriaan palatsin kenguruita näkemään. Se on kenties koko kirjan riipaisevin yksityiskohta; päiväkirjaansa hän on jäljentänyt vapaaherratar Hjärnen kuvauksen. Murjottava isä ei halunnut lähteä paikan päälle ja niinpä tytär, joka oli tehnyt itsellensä ”lain isänsä toiveiden noudattamisesta”, jäi kotiin.

Petri Rinne sanoo Adelaide von Hauswolffissa ja ”Ruotsin tärkeimmäksi valitussa kulttuuri-ilmiössä” (s. 15) Peppi Pitkätossussa olevan paljon samaa. Tämä on jälleen myyvä vertaus, mutta ei minusta tunnu joidenkin sinänsä mainioiden yksityiskohtien ohella osuvalta. Peppihän kapinoi ympäröivää järjestystä vastaan, Adelaide ei kapinoi: hän asettuu asemaansa ja yhteiskuntaluokkansa järjestykseen juuri niin kuin pitääkin, comme il faut. Onneksi hänen suunsa ja vatsansa sai kuitenkin oman osansa pietarilaisesta eksotiikasta: ”Kaikissa risteyksissä on kojuja, joissa myydään kaikenlaisia hedelmiä, säilykkeitä, viinirypäleitä, piparkakkuja, limonadeja ja muita vahvempia virvokkeita. Kaiken muun, sekä tavallisen että epätavallisen, joukossa näin sinisiä ja keltaisia vadelmia ja suuria keltaisia mansikoita. Appelsiineja ostettiin viidellä kopeekalla kappale.” (s. 44.)

 

Maaliskuu

Petri Rinne suomentaa Adelaiden tekstiä erinomaisen sujuvasti. Jostain syystä useamman kerran puhutaan ”prinssistä”, vaikka kyseessä selvästikin on ruhtinas (ruhtinas on ruotsiksi ”furste” mutta myös ”prins” – ja esimerkiksi italiaksi ”principe”, kuten kaikki Machiavellinsa lukeneet tietävät). Erään postipäällikön virkanimikkeeksi mainitaan ”kollegiaalinen valtuusto” (s. 150). Valtuusto on ruotsiksi mm. ”råd”, joka taas suomentuu tässä neuvokseksi. Virkanimike on siis kollegioneuvos, yleisesti käytetty ja keisarikunnan rankijärjestyksessä everstiä vastaava arvo; tällaiset virheet tuntuvat kiusallisilta SKS:n kyseessä ollessa.

Alussa lainatussa katkelmassa Margareta Marinin esipuhetta (siis vuoden 2007 laitoksesta) sanotaan, että karttaa olisi hyvä pitää lukiessa vierellä. Eikö suomennoksen olisi saman tien voinut varustaa jollain yksinkertaisella kartalla?

Mutta päähuomion saa itseoikeutetusti Adelaide von Hauswolffin oma ääni, hänen tekstinsä. Se rientää eteenpäin, on sujuvaa, tarkkaa ja ilmaisuvoimaista, tunteellista olematta kyynelehtivää. Ennen kaikkea se on vailla minkäänlaista paatosta toisin kuin vaikkapa Bååth-Holmbergin jälkikirjoitus. Historiallisena matkakirjallisuutena – tähän lajiin empimättä Päiväkirjan luen – se on melkeinpä parasta mitä voi toivoa.

Päähuomion saa itseoikeutetusti Adelaide von Hauswolffin oma ääni.

Lukiessa isän ja tyttären paluusta Suomeen Porvoon valtiopäivien aikaan kevättalvella 1809 nousee itsestään mieleen Waltarin Tanssi yli hautojen (1944) ja Toivo Särkän siitä tekemä elokuva (1950). Keisaria Adelaide ei Porvoossa näe, hän pysyttelee sairaan ystävänsä vierellä. Mutta kuvaus kirkkoon pystytetystä keisarillisesta valtaistuimesta on ihaileva. Jälleen ylitulkintaan taipuvainen lukija voisi aistia jonkin uuden sävyn suhteessa venäläisiin ja valtiaaseen, joka oli julistanut Suomen suuriruhtinaskunnaksi.

”Maaliskuu on historian aikaa, maaliskuu on ratkaisujen aikaa, maaliskuu on murhien ja barrikadien aikaa, verinen keväinen maaliskuu, tahdon ja toivon kuukausi, nuoruuden kuukausi”, loitsitaan Waltarin edellä mainitussa romaanissa.

Maaliskuun kolmantenakymmenentenä päivänä 1809 Gustaf ja Adelaide von Hausswolff olivat Porvoossa, huhtikuun yhdeksäntenä he olivat Helsingissä. Viaporin antautumisessa mukana olleena upseerina isä ei voinut palata Ruotsiin, perheen Helsingissä sijainnut kiinteä omaisuus oli tuhoutunut sodanaikaisissa tulipaloissa. Tulevaisuudesta ei varmaankaan ollut tarkkaa käsitystä.

Maaliskuu on historian aikaa, minkä aikaa on huhtikuu?

 

Jaa artikkeli:

 

Veli-Matti Huhta

Kirjoittaja on helsinkiläinen esseisti ja kriitikko.