Jakob von Gunten

Arvoituksellinen palkollisten romaani 116 vuoden takaa antaa aiheen yhä uusille tulkinnoille ja kumoaa ne seuraavassa hetkessä. 

Robert Walserin Jakob von Gunten: Päiväkirja on vaikea teos. Se vaikuttaa ensi alkuun miltei läpitunkemattomalta. 

Walser oli sveitsiläinen kirjailija, joka asui 1900-luvun alussa Berliinissä. Berliinin vuosinaan hän kirjoitti kolme romaania, joista aiemmin on suomeksi julkaistu vuonna 1908 ilmestynyt Konttoristi ja nyt Erkki Vainikkalan kääntämänä viimeinen. Jälkipolvien silmissä Walser ei ole saavuttanut vastaavaa mainetta kuin aikalaisensa Alfred Döblin, Gottfried Benn tai Franz Kafka. Hän ei liioin nauttinut mainittavasta menestyksestä eläessään. Silti Walserin ihailijoihin lukeutuivat hänen aikalaisistaan Kafka, Walter Benjamin, Robert Musil sekä myöhemmin esimerkiksi W. G. Sebald ja J. M. Coetzee. 

Berliinin vuosien jälkeen Walser muutti takaisin Sveitsiin ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Romaanien, lyhytproosan ja aikakauslehtiartikkelien lisäksi Walser kirjoitti 1920-luvun lopussa ja 1930-luvun alussa lyijykynällä niin sanottuja mikrogrammeja eli tekstejä omintakeisin kirjainmerkein ja niin pienellä käsialalla, että niitä pidettiin pitkään salakirjoituksena. Elämänsä viimeiset kaksi vuosikymmentä hän vietti mielisairaalassa toisinaan pitkiä kävelyretkiä tehden, eikä kirjoittanut 1930-luvun alun jälkeen enää mitään. Walser menehtyi kävelyretkellä vuonna 1956. 

Päivät Benjamenta-instituutissa

Jakob von Guntenissa tapahtuu hyvin vähän. Nuori Jakob ilmoittautuu oppilaaksi palvelijoita kouluttavaan Benjamenta-instituuttiin. Jakobia ja hänen oppilastovereitaan valistaa lähinnä instituutin johtajan sisar Lisa Benjamenta, muut opettajat kun ovat joko ”nukahtaneet elleivät sitten ole kuolleita tai ainakin valekuolleita, tai ehkä kivettyneitä” (s. 6–7). Jakobin päivät koostuvat kepposista, tottelevaisuuden opettelusta ja unelmoinnista. Lopulta oppilaat lähtevät instituutista yksi kerrallaan ja Lisa Benjamenta kuolee. Romaanin päättää Jakobin uni, jossa hän matkustaa herra Benjamentan kanssa aavikolla. Unensa innoittamana Jakob ryhtyy instituutin rehtorin apulaiseksi ja hylkää kynänsä:

Ja jos minä muserrun ja joudun turmioon, mitä silloin musertuu ja joutuu turmioon? Nolla. Minä yksityinen ihminen olen pelkkä nolla. Mutta nyt kynä pois. Pois kaikki ajatuselämä. Minä lähden herra Benjamentan kanssa aavikolle. (s. 151.)

Tällaiset tiivistelmätkin saattavat tosin antaa väärän vaikutelman. Walserin proosa ei nimittäin rakennu niinkään logiikan tai juonen varaan, vaan pikemminkin sitä kuljettavat eteenpäin assosiaatiot, mielialat ja mielijohteet, kuten Coetzee toteaa Jakob von Guntenia käsittelevässä esseessään. Samalla tapaa kuin Walserin lyhytproosassa, realistisilta vaikuttavista tapahtumakuvauksista siirrytään hetkessä fantasiaan. Henkilökuvaus ei liioin tavoittele psykologista realismia, pikemminkin Jakobin toverit ovat jonkinmoisia karikatyyrejä ja herra Benjamenta kafkamainen mahtava hahmo, joka viettää aikansa toimistoonsa sulkeutuneena. Vaikka romaanin alaotsikko on ”päiväkirja”, ei se kirjoitustavaltaan muistuta päiväkirjaa. Osioita ei ole päivätty, ja toistuvat unijaksot keskeyttävät Benjamenta-instituutin arjen kuvailun.

Romaani vaikuttaa olevan yhtä epäajanmukainen ja ulkopuolinen kuin sen kirjoittajakin.

Romaania on niin ikään vaikea sijoittaa mihinkään tiettyyn kirjallisuuden genreen: siitä voi löytää elementtejä kehitysromaanista, veijariromaanista, päiväkirjaromaanista, tunnustusromaanista ja niin edelleen. Se vaikuttaa olevan yhtä epäajanmukainen ja ulkopuolinen kuin sen kirjoittajakin: Walseria ei voi pitää aikakauden saksankielisen kirjallisuuden muotivirtauksen ekspressionismin edustajana eikä liioin realistina, puhumattakaan uusasiallisuudesta. 

Palkollisten kehitysromaani

Saksankielisessä tutkimuksessa Walserin kaksi suomennettua romaania on toisinaan luettu eräänlaiseksi ”palkolliskirjallisuudeksi” (Angestelltenliteratur). Niiden päähenkilöt kun ovat palvelijoita ja palkollisia, tuskin edes pikkuporvareita – yksilöitä, joiden hartain toive on oppia tottelemaan ”pohtimatta, mihin tämä kaikki ajatukseton tottelevaisuus vielä jonakin päivänä johtaa” (s. 32). Myös Walser itse oli peräisin pikkuporvarillisesta perheestä ja kävi Berliinissä palvelijakoulua, jonka jälkeen työskenteli lyhyen aikaa hovimestarina nykyisessä Puolassa sijaitsevassa Dambraun linnassa. 

Walserin henkilöhistorian ja hänen romaaniensa päähenkilöiden tottelevaisuuden harjoittelun vuoksi Jakob von Guntenia voisi erehtyä pitämään Tommi Melenderin tapaan autoritaarisen persoonallisuuden kuvauksena. ”Autoritaarinen persoonallisuus” oli Frankfurtin koulukunnan ajattelijoiden 1940-luvun lopulla luoma käsitteellistys, jonka tarkoituksena oli kuvata fasismiin taipuvaista persoonallisuustyyppiä. Tällaisen yksilön luonteenpiirteisiin kuuluivat esimerkiksi auktoriteettiusko ja taipumus mustavalkoisuuteen. Melenderin mukaan ”Jakobin hahmossa [Walser] onnistui – tarkoituksella tai tarkoittamatta – hahmottamaan populistiselle massojen kapinalle alttiin yksilön henkiset rakennepiirteet”.

Yksilönä Jakob on tyhjä ja hänen motiivinsa jäävät lukijalle arvoitukseksi.

Tulkinta vaikuttaa minusta epäuskottavalta. Jakob on liian mitätön ollakseen autoritaarinen persoona. Ollakseen autoritaarinen persoona olisi nimittäin oltava ylipäätään persoona. Walserin romaanin päähenkilöä voi vain vaivoin kutsua henkilöhahmoksi. Pikemminkin hän on ”sivuhenkilö” – sanan kaikissa merkityksissä. Yksilönä Jakob on tyhjä ja hänen motiivinsa jäävät lukijalle arvoitukseksi. Hänen halunsa astua palvelukseen ei kumpua sen paremmin kaunasta kuin pikkuporvarillisesta varmuuden kaipuustakaan. Kuten Jakob toteaa romaanin alussa: ”olen silti itselleni toistaiseksi vielä arvoitus. […] elämäni kulussa minusta tulee ihastuttava, ympäripyöreä nolla.” (s. 6.) 

Romaani siis alkaa siitä, mihin se myös päättyy, nollan hahmosta. 

Uskottavampi tulkinta olisikin lukea Jakob von Guntenia perinteisen saksalaisen kehitysromaanin eli Bildungsromanin ironisointina. Georg Wilhelm Friedrich Hegelin mukaan kehitysromaania, esimerkiksi Goethen Wilhelm Meisterin oppivuosia, voi pitää eräänlaisena modernina ritariromaanina. Siinä missä ritariromaanissa sankari taistelee tarunhohtoisia jättiläisiä vastaan ja käy läpi merkillisiä koettelemuksia, kehitysromaanissa yksilön oppivuodet koostuvat omien ideaalien ja unelmien sovittamisesta yhteen todellisuuden kanssa. Hegelin mukaan erityisesti nuoret ovat tällaisia moderneja ritareja, joiden on ”juostava pois sarvensa” ja muovattava toiveensa ja halunsa osaksi todellisuuden järjellistä rakennetta. Hegeliä seuraten kirjallisuudentutkija ja filosofi György Lukács määrittääkin vuonna 1916 julkaistussa romaaniteoriassaan modernin romaanin tehtäväksi yksilön ideaalien ja päämäärien sekä todellisuuden välisen ristiriidan kuvauksen. Lukácsin mukaan moderni romaani siis kuvaa ”ongelmallisen yksilön” tietä itsensä luo. 

Jo Walserin romaanin ensimmäinen lause antaa osviittaa tällaiselle tulkinnalle. ”Täällä opitaan hyvin vähän, opetushenkilökunnasta on pulaa, eikä meistä Benjamenta-instituutin pojista tule koskaan mitään mainittavaa”, Jakob kirjoittaa (s. 5). Samainen motiivi toistuu läpi romaanin. ”Minä en kehity”, hän toteaa lakonisesti (s. 133). Jakobin kohdalla – samaa pätee myös muihin henkilöhahmoihin – voi tuskin puhua minkäänlaisesta psykologisesta kehityksestä, ja Benjamenta-instituutissa opiskelevien saavuttama oppi on pikemminkin tyhmistämistä – ”täällä opitaan hyvin vähän”. Romaanin fantastista loppua on sitäkin vaikea pitää todellisena astumisena ulos maailmaan. Jakob myös ironisoi omaa mitättömyyttään päiväkirjassaan:

Minulta ei koskaan pääse unohtumaan, että olen ylhäisen suvun jälkeläinen, joka aloittaa nyt alhaalta (von unten), aivan alhaalta (von ganz unten), mutta ilman niitä ominaisuuksia, jotka on tarpeen omata voidakseen maailmassa kohota. (s. 107.)

Saksankielisessä alkutekstissä ”ylhäistä sukua” ilmaisevasta sukunimestä ”von Gunten” tuleekin siis sanaleikin myötä nimi jollekulle, jonka on aloitettava ”aivan alhaalta”. Ennemmin kuin autoritaarista persoonallisuutta Jakob muistuttaakin Robert Musilin romaanin Mies vailla ominaisuuksia päähenkilöä Ulrichia, kuten Walseria tutkinut Peter Utz on esittänyt. Ilman ominaisuuksia olevana yksilönä, josta tulee korkeintaan ”jotakin hyvin vähäistä ja pientä” (s. 38), hän on tässäkin mielessä ”ihastuttava, ympäripyöreä nolla”. 

Fin-de-sièclen mielenmaisemaa

Vuodet 1800-luvun lopusta ensimmäisen maailmansodan alkuun esitetään toisinaan eräänlaisena kauniina aikakautena. Esimerkiksi itävaltalaiskirjailija Stefan Zweig kuvaa muistelmissaan Eilispäivän maailma: erään eurooppalaisen muistelmia maailmansotaa edeltävää Eurooppaa kosmopoliittiseksi ja suvaitsevaiseksi onnen sekä rauhan valtakunnaksi. 

Näkemys on kuitenkin yksipuolinen. 

Tosiasiassa sosiologi Georg Simmel oli kuvaillut suurkaupungin tunne-elämää eräänlaiseksi shokkielämykseksi jo vuonna 1903 julkaistussa esseessään ”Die Großstädte und das Geistesleben”. Shokin aiheuttaa alituinen hermojännitys, joka syntyy jatkuvasta ulkoisten ja sisäisten ärsykkeiden vaihtelusta. Tältä hermostolliselta jännitykseltä suojaamaan on kaupunkilaisen rakennettava kylmän asiallisuuden haarniska. Walserin aikalainen itävaltalaiskirjailija Hugo von Hofmannsthal oli puolestaan hahmotellut syvää kielikriisiä niin sanotussa ”Chandos-kirjeessään”. Kuvitteellisen kirjeen oppineelle laatijalle lordi Chandosille käy mahdottomaksi puhua mistään korkealentoisesta tai yleisestä, koska abstraktit käsitteet hajoavat hänen kielellään. Vähitellen samanlaiset koettelemukset alkavat vaivata häntä myös tutuissa ja arkipäiväisissä keskusteluissa. Silti jonkinlainen mykkä ilmestys tai näky saattaa saada kirjeen kirjoittajan täysin valtaansa. 

Vastaavia motiiveja on löydettävissä myös Walserin romaanista. Jakob myöntää useaan otteeseen ”lörpöttelevänsä” ja ”loruilevansa”. Hänen mukaansa Benjamenta-instituutissa ”[m]e höpöttelemme keskenämme, usein puhumme myös vakavia, mutta vältämme suuria sanoja”, sillä ”[h]ienot sanat ovat kovin tylsiä” (s. 12). Romaanin lopussa hän hylkää kynänsä ja suuntaa kohti epävarmaa tulevaisuutta. Jonkinlaisesta kielikriisistä kertoo lopulta myös romaanin kieli, jossa Walser tyypilliseen tapaansa kietoutuu, Walter Benjaminin sanoin, ”Bacchuksen tavoin kielen köynnöksiin, jotka lopulta peittävät hänet”. 

Toisaalta Jakob toteaa olevansa ”synnynnäinen suurkaupungin asukas”, sillä ”[t]uskin koskaan mikään pääsee yllättämään minut tai lyömään minut ällikällä” (s. 36). Kenties Jakobin kepposia ja loruilevaa sukkeluutta voisikin pitää suurkaupungin asukkaan älyllisenä viekkautena, ärsykkeiden tulvaa vastaan rakennettuna panssarina. Ajoittaisista seikkailuistaan huolimatta Jakob kuitenkin viettää aikansa mieluummin Benjamenta-instituutissa, sen salaperäisistä sisemmistä huoneista unelmoiden, sen sijaan että syleilisi suurkaupungin elämää modernin ritarin tavoin. Jonkinlaista maailmanmiestä romaanissa edustaa pikemminkin Jakobin veli Johann, joka heidän tavatessaan toteaa veljelleen:

Sinä olet tällä hetkellä niin sanoakseni täysi nolla, velipoika. Mutta kun on nuori, kuuluukin olla nolla, sillä mikään ei ole turmiollisempaa kuin se että jo varhain, liian varhain, on tavalla tai toisella tärkeä (denn nichts ist so verderblich wie das frühe, das allzufrühe Irgendetwasbedeuten). (s. 60.)

Paitsi ”tärkeyttä” Jakobilta puuttuu siis myös ”tarkoitusta” tai ”merkitystä” (bedeuten). Hän on paitsi mitätön, myös sisällyksetön eli merkityksistä tyhjä, kuten nolla. 

Öinen luistinrata

Saavuttuaan Benjamenta-instituuttiin Jakob on varma, että ”täällä jossain on piilossa ihmeellisiä asioita” (s. 17). Kerran neiti Benjamenta johdattaakin Jakobin instituutin uumeniin, kohti maanalaisia kammioita. Pimeydessä vaelletun matkan jälkeen he astuvat ulos avoimen taivaan alle, jonkinlaiselle jäiselle tai lasiselle luistinradalle. Jakob unelmoi luistelusta öisen taivaan alla. Neiti Benjamenta kuitenkin varoittaa Jakobia:

”Tällaista on vapaus”, opettajatar sanoi, ”siinä on jotakin talvista, jotakin vain vähän aikaa siedettävää. Silloin on pidettävä itsensä aina liikkeessä, kuten nyt teemmekin, vapaudessa pitää tanssia. Vapaus on kylmää ja kaunista. Mutta älä vain rakastu siihen. Se jättäisi sinut jälkeenpäin vain murheelliseksi, sillä vapauden seuduilla oleskellaan vain hetkittäin, ei kauempaa. Me olemmekin jo viipyneet täällä hiukan liikaa. Näetkö, kuinka ihmeellinen rata, jolla liitelemme, hitaasti taas hajoaa.” (s. 93.)

Myöhemmin, hieman ennen romaanin loppua, Jakob ymmärtää etteivät sisimmät huoneet vastaa hänen kuvitelmiaan. Hän tuntee heränneensä unesta. Sisimmät huoneet ovat tosin olemassa, mutta niissä ei ole mitään ihmeellistä, ja ne on kalustettu tavanomaiseen säästäväiseen tyyliin.  

Olisiko Jakobin unelma vapaudesta ja herääminen kolkkoon todellisuuteen tulkittava vapauden ja välttämättömyyden dialektiseksi sommitelmaksi, jälleen yhdeksi kuvaukseksi perimodernista kontingenssikokemuksesta?  

Tuskinpa vain! 

Jakob von Guntenin kerronta on lopulta liian ironista ja sen kuvaukset liian fantastisia, jotta romaania voisi pitää jonkinlaisena Thomas Mannin Taikavuoreen verrattavissa olevana fin-de-sièclen kulttuurin ja kehitysromaanin parodiana. Samoin sille annetut filosofiset tulkinnat tuntuvat vaillinaisilta ja oudon epäasianmukaisilta. Päähenkilön litteys ja ominaisuudettomuus tuo mieleen pikemminkin kansansatujen hahmot kuin Taikavuoren Hans Castorpin. Satuja on puolestaan mieletön tulkita, ne vain ovat sitä mitä ovat. 

Benjaminia mukaillen Walser aloittaa romaanissaan siitä, mihin sadut loppuvat. ”Aivan alhaalta” aloittava Jakob von Gunten muistuttaa sadusta karanneen ritarin aseenkantajaa, joka joutuu elämään todellisuudessa, josta taikamaailman usvat ovat hälventyneet. Samalla tapaa kuin päähenkilönsä on myös Walserin romaani lopulta nolla – tyhjä merkki, jonka voi täyttää yhä uudella puutteelliseksi jäävällä tulkinnalla.