Kesken kaikista paikoista

Jälleenlöydetyt-palstalla kirjoitetaan muutaman vuoden takaisista, vähälle huomiolle jääneistä teoksista. Otso Venho kuulostelee digitaalisen runoteoksen ambienssia.

En ole eläissäni käynyt viidakossa, mutta silti luen usein kirjaa viidakon äänten ympäröimänä. Eräänä ajanjaksona lukijuuteni oli lähes riippuvainen Robert Richin yhteensä viisitoistatuntisesta ambient-duologiasta: Somniumista (2001) ja sen jatko-osasta Perpetualista (2014). Kaltaisiani on monia. Joillekin tunnelmallinen dronetus voi maadoittaa aivoja tavalla, jolla kaunokirjallinen teksti tulee lähestyttävämmäksi. Tässä kuunteluasennossa musiikki on etäällä itse teoksesta, ja suhtautuminen musiikkiin on täten välineellinen. Mutta miten suhtautua maadoittavalta tuntuvaan musiikkiin, kun se on teoksen kannalta intentionaalista? Voiko liiallinen harmonisuus tulla teoksen ja kokemuksen väliin? Näitä kysymyksiä mietin lukiessani ja kuunnellessani Milka Luhtaniemen^[1] ja Joonas Sirenin kineettistä ääniteosta Kesken kaikista paikoista.

Kun ”Aloita”-nappia painamalla käynnistää teoksen, näkymään ilmestyvät vuorotellen säkeet ”minuun iskeytyy ääntä pintoja” ja ”tulen koko ajan nuoremmaksi”. Väriltään vaaleanpunaisia ja mustia säkeitä alkaa ilmestyä toistensa läheisyyteen enemmän ja enemmän, kunnes ne muodostavat neliön muotoisen alueen ruudun keskelle. 

Tekstit kasautuvat toistensa päälle glitchimäisesti, mikä saa epäilemään, onko teoksen koodi mennyt vuosien saatossa jotenkin sekaisin. Epäilykset hälvenevät noin kymmenen sekunnin kuluttua, kun sisään ui pulssinomaisena kasvava ja kutistuva ambient-musiikki. Alkusäe alkaa konkreettisesti kertautumaan ja kasaantumaan neliön muotoiselle alueelle. Musiikin soidessa ruudun laidoille alkaa ilmestyä uusia fragmenttisäkeitä: ”olen vastaselitettynä, liikun nimissäni”, ”toistat nimeäsi”, ”hän toistaa ikäänsä, se on yksinkertaisempi kuin minun”, ”synnyn monta kertaa, ikääni ei laske kukaan”. 

Kun osa säkeistä on väriltään vaaleanpunaisia, neliön ulkorajat alkavat ennen pitkää sulautumaan teoksen valkoiseen taustaan, luomaan repeämiä sen aluksi selkeiltä tuntuneisiin rajoihin. Säkeet kasaantuvat päällekkäin niin tiheästi, että ne muodostavat lopulta visuaalisesti monoliittimaisen palimpsestin. Vaikutelma on kaikessa yksinkertaisuudessaan elegantti – tila on valkoinen, mutta näkymää tutkaillessa ja säkeitä lukiessa ajattelen sadetta, menneisyyden hyvänpäiväntuttuja ja syyskuisen iltaruskon hiipuvia sävyjä.

Halun raakileita

Sisällöllisesti fragmenteissa korostuu minän kaipuu toisen luo. Fragmentit ovat itsessään hienoja, ja niiden syntaksi katkeilee vilpittömän kauniisti. Teos taitaakin olla kotimaisen rakkausrunouden vaietuimpia helmiä. 

Useassa fragmentissa puhutellaan poissaolevaa toista. Toisen olemassaoloon viittaa vahvasti ainakin säe ”suuni keksii sinulle tilan, jonne se puhuu” sekä teoksen nimeen viittaava säe ”sydän kesken kaikista paikoista, kirjekuori ei nuoltu”. Tulkitsen säkeiden värin vaihtelun vaaleanpunaisen ja mustan välillä merkitsevän kahta eri puhujaa. Välillä voi huomata, kuinka jotkin säkeet, kuten ”äkkiä olet yksinkertaisempi kuin minä”, ilmenevät sekä vaaleanpunaisina että mustina. Halu kielellistää toinen luo sillan kahden äänen välille saaden aikaan symbioosin. Keitä ovat nämä toistensa luo kaipaavat kryptiset äänet? Runojen välisen dialogin pohjalta mieleeni hiipii jostain syystä vaihtoehtoinen, lemmenlomankatkuinen ja eksistentialistinen versio Orfeuksen ja Eurydiken edesottamuksista. 

Dynaaminen, pulssinomaisesti nouseva ja laskeva ääniraita mukailee teoksen teemoja. Teoksen hitaus ja minimalistinen käyttöliittymä ohjaavat tarkastelemaan ääniraidan granulaarista – eli pienistä ja tiheistä mikroäänistä koostuvaa – hennosti kilisevää tekstuuria. Ääniraita toimii hyvin konkreettisesti lukusuuntaa ohjaavana vihjeenä, ja se kutsuu (miltei osoittelevasti) maadoittumaan hitaasti kasvavien fragmenttikerrostumien äärellä. 

Noin viiden minuutin jälkeen teoksen ala nollaantuu, ja esitys näyttää tulleen päätökseen. ”Loppu” paljastuu hämäykseksi, ja uuteen alkunäkymään alkaakin ilmestyä koodikieltä, joka sekoittuu kurittomasti aiempiin, semanttisesti selkeärajaisempiin fragmentteihin. Näyttöpääte täyttyy komentosarjoista, joista voi jopa kaltaiseni atk-diletantti lukea niiden olevan paloja teoksen jäsentymistä ohjaavasta algoritmista: ”text(word, x+width*0.02), random(height)*0.1);”. Eteen lävähtävien, kielimateriaksi typistettyjen komentojen perusteella tulkitsen, että osittain sattumanvaraisesti muotoillut säkeet on ohjelmoitu asettumaan sattumanvaraisesti sivulle. Saatan olla väärässä, mutta digitaalisten teosten kohdalla on usein erityisen mukavaa olla kujalla teoksen järjestäytymisperiaatteesta. 

Fragmenttien sekoittuminen kovalla volyymillä sivun täyttävään koodikieleen saa luonnollisesta kielestä koostuvat fragmentit hautautumaan koodikielen alle, ja täten selkeän lyyrisen aineksen tuntumaan teoksen rakenteiden runkoääniltä. Koodikielen ja luonnollisen kielen sekoittumista voi ajatella käsitteellisenä eleenä, joka alleviivaa kielen materiaalisia piirteitä. 

Fragmenttien ja koodikielen sekoittuminen saa aikaan myös kiinnostavia, kaksikielisiä säepermutaatioita, kuten ”olen vastasyntynyt, let e; liikun nimissäni” ja ”monta kertaa sama x=random(width/3);”.

Mitä teoksen hajoaminen koodikieleksi sitten oikein merkitsee? Periaatteessa digitaalisessa käyttöliittymässä kaikki on koodia. Kieltä sinänsä voi ajatella koodina. 

Nokturnon sivuilla sijaitseva teosesittely antaa lukijalle toisenlaisen metaforan: ”Kineettinen runo on koostettu niin, että algoritmi ryhmittää runofragmentteja erilaisiin kokonaisuuksiin. Runon keskiössä on sydän, jonka voi ajatella olevan fysiologinen algoritmi: rytmittävä elin, joka lähettää keholle impulsseja, käskyjä ja komentoja. Teosta voi katsoa prosessina, hajoamisena ja muuntumien verkostona. Runon nimi viittaa ajatukseen, ettei sydämellä tai koodillakaan ole alkua, loppua tai etenemistä, vaan se on ja sen on oltava kesken.” 

Ajatus teoksen fragmenttiryppäästä orgaanisena, tulivuoren lailla purkautuvana merkityslatauksena on kiehtova. Sydänmetafora vie tulkintaa myös kyberneettisille urille. Tapa, jolla digitaalinen sydän rinnastuu syntaktisesti katkeileviin, läheisyyttä, kosketusta ja tuntoa kohti hapuileviin fragmentteihin, tuo ensisijaisesti mieleen Donna Harawayn Manifestin kyborgeille (1986, suom. teoksessa Luonnon politiikka, 2003), jonka mukaan moderni, tietotekninen subjekti on monien identiteettien ja ominaisuuksien hybridi.

Kieltä sinänsä voi ajatella koodina.

Lukija voi kuitenkin täydentää runoissa ilmenevän toisen poissaolon muillakin tavoin. Toisaalta kyborgiluennan kautta on yhtä perusteltua suhtautua niihin yksittäisen, eheyttä kaipaavan puhujan tietoisena toistona, mikä toimii strategiana sekä määrittelemättömyyteen että minuuden säilyttämiseen: ”olen vastaselitettynä, liikun nimissäni”. Fragmentin lajia tutkinut Miikka Laihinen summaa Nuoren Voiman Fragmentti/Ääni-numerossa (2/22), että kulloisenkin teoksen hyödyntämän fragmentin lajin määrittelemättömyyttä on pidetty juuri lajin keskeisenä tunnusmerkkinä.  

Hapuillen yhdistyvän ja teoksen ulkorajoista piittaamattoman kirjoituksen kautta teosta voi lukea myös paikallisuuden teemaa vasten. Syntaktisesti ja elliptisesti poukkoilevat fragmentit tuntuvat selkeän haljenneilta, kokonaisuuksilta. 

Se miten fragmentit asettuvat valkoiseen tilaan muistuttaa siitä, mitä koodeksimuotoisten teosten parissa on tehty jo vuosia. Digitaalinen käyttöliittymä kuitenkin mahdollistaa sattumanvaraisuuden ja sen kautta loputtoman määrän erilaisia permutaatioita, mikä monimutkaistaa fragmentin suhdetta valkoiseen tilaan. Sattumanvaraisuuden vuoksi fragmenttien välillä on railo, eivätkä äänet, toistosta huolimatta, löydä toisiaan. Lukijan tehtäväksi jää vain ottaa ne vastaan kaikessa ristiriitaisuudessaan. 

Haraway peräänkuulutti manifestissaan myös englannin ylivaltaa vastustavaa paikallisuutta. Yksi keino vastarintaan olisi luoda kyborgikirjoitusta – tämä tuntuu merkitykselliseltä, kun ajatusta kyborgikirjoituksesta peilaa vasten sekä ensimmäisen osion läheisyyttä hapuilevia anonyymejä ääniä että toisessa osiossa ilmeneviä keskuksettomuuden ja karkulaisuuden teemoja. 

Tekijöiden ehdottama sydänmetafora tuntuu merkitykselliseltä myös vasten teoksessa esiintyviä paljaan koodikielen rippeitä. Runoteoksen taustalla vaikuttava siementeksti, eli tekstiä tuottava algoritmi, ikään kuin kirjautuu auki ja prosessi paljastaa taustalla sykkivän suoniston näkyväksi. Ensimmäisessä osiossa ollut sydän ikään kuin katoaa, jättäen jälkeensä vain kehystetyn tyhjän tilan. 

Sydänmetafora on tulkinnan kannalta hedelmällinen, mutta sitä olisi vaikeaa lukea teoksesta auki ilman teosesittelyä. Tämä saa Kesken tuntumaan biennaalitaiteelta, joka voi luottaa siihen, että teoksen yhteydessä oleva selitysteksti pitää kokijan kartalla teoksen pyrkimyksistä.  

Puhtaan tilan haasteet

Kesken kaikista paikoista ei ole ensimmäinen digitaalinen runoteos, jossa käytetään hyväksi äänen ja visuaalisuuden yhteistoimintaa. Asetelma on tuttu erilaisista tekstiä hyödyntävistä tilainstallaatioista, ja ääni tuntuu olevan usein itsestään selvin pari monimediaalisille, tekstiä hyödyntäville teoksille. 

Teoksen dramaturgia on sidottu hitaasti lukijan eteen materialisoituvaan tekstiin, minkä vuoksi ääniraitaa tekee mieli kuunnella tarkasti. Ambient-musiikki koostuu dynaamisesti aaltoilevista, henkäysmäisistä äänivalleista. Soinninväriltään kirkkaat äänimassat tuovat väripaletiltaan hyvin minimalistiseen teokseen kirjavuutta. Ääniraita on samanaikaisesti sekä vähäeleinen että runsas tavalla, joka hidastaa lukemisen ja teoksessa olemisen rytmiä. Ajattelen teoksessa ollessani Kiotossa sijaitsevaa, kirsikankukkapuiden reunustamaa buddhalaista temppeliä Ryoanjia ja siihen kuuluvaa pienistä kivistä koostuvaa kivipuutarhaa. Ehkä mielikuvan saavat aikaan teoksen pinkit tekstit ja kivipuutarhan tavoin pienistä yksittäisistä mutta samaa alkuperää olevista osasista rakentuva teksti- ja äänimaisema. (Ryoanji on myös hieno, pahaenteisen kaunis John Cagen sävellys oboelle ja perkussiolle, joka tuntuu olevan ainakin tunnelmansa puolesta jotain mystistä sukua Luhtaniemen ja Sirenin teokselle.) 

Selkeistä siirtymistä huolimatta musiikki soi tauotta, jossain vaiheessa musiikki hiljenee, kätkeytyy hiljaisuuteen, kuin vetäytyvä aallokko, kasvaakseen lopulta jälleen. Ääni, teksti ja visuaalisuus ovat sen verran harmonisessa yhteydessä, että teksti saa kuuntelemaan, ääni lukemaan ja kuva oleilemaan. Tekstivaranto on myös sen verran suuri, ja glitchaantuneiden permutaatioiden määrä lähes ääretön, että teoksessa riittää pälyiltävää. 

Monimediaalisissa teoksissa käytettynä ambient-musiikkiin on mielestäni suhtauduttava erityisen kriittisesti, sillä siitä on tullut liki automatisoitunut ratkaisu monimediaaliseen hälyyn. Musiikki vie helposti tilaa monimediaalisten teosten muulta sisällöltä, minkä vuoksi niiden audiopuoli ei usein saa rönsytä lainkaan omilla ehdoillaan ja täten osallistua merkittävästi teoksen merkityksellistymiseen. 

Ääni ja teksti limittyvät teoksessa mielestäni hieman kliseisesti, mutta niiden yhteensaama tunnelma on sen verran latautunut, että teoksessa viipyilee mielellään pidemmänkin aikaa. Jättämätön vaikutus jää kuitenkin saavuttamatta. 

Äänen, tekstin ja visuaalisuuden yhteispeli tuo digitaalisten simulaatioiden sijaan mieleen perinteiset fyysiset galleriatilat. Teoksen ensimmäinen versio olikin alun perin osa Toinen laji -näyttelyä, joka oli esillä helsinkiläisessä Forum Box -galleriassa vuoden 2021 heinäkuussa. 

Galleriatiloissa, ja etenkin biennaalitaiteen kontekstissa, taustalla soivan ambientin funktio tuntuu usein olevan vain jonkinlaisen maadoittavan tunnelman luominen, jonka on tarkoitus viestiä, että nyt ollaan vakavasti otettavan taiteen äärellä. Mielestäni Sirenin ambient-sävellys lyö hyvin varman päälle yhteen sekä teoksen tekstuaalisen että visuaalisen puolen kanssa, mikä hieman latistaa teosta. Teksti ja ääni voisivat antaa taukoja toisilleen tai reagoida toisiinsa enemmän – niiden väliltä puuttuu dynaamisuus, minkä vuoksi musiikki vaimenee tekstiä lukiessa taustakohinaksi. Musiikin vähäeleisyys ei ihan kohtaa tekstin höyhenkevyen rönsyilyn kanssa. 

Kuten usein galleriatiloissa ollessani, ajattelen teoksen äärellä säveltäjä Erik Satien ajatusta huonekalumusiikista ja musikaalisesta tapetista, jota noudattavan musiikin funktio on tehdä kolkolta tuntuvan huoneen ambienssista hieman siedettävämpi. Sama vaade tuntuu koskevan ”taidegalleriamusiikkia”: sen tulee olla puhdistavaa musiikkia, jonka ensisijainen funktio on tehdä edessä olevasta (usein visuaalisesta) teoksesta helpommin sulateltava.

Kun tilateos siirretään verkkoalustalle, täytyy tehdä kompromisseja.

Luulen, että ääniteos täydensi teosta kokonaisvaltaisemmin galleriatilassa kaiuttimista kuultuna. Kun tilateos siirretään verkkoalustalle, täytyy tehdä kompromisseja, jotka eivät yleensä ole teoksen kannalta imartelevia. Ehkä ääniteoksen matalat alaäänet värisivät lukuprosessin lomassa niin, että teoksen rytmiin ja tuntoon oli mutkattomampaa päästä. Kokeilin testiksi luukuttaa teosta lujaa omista keskitason kaiuttimistani, mutta ahdas, labyrinttimainen yksiöni ei liene paras ympäristö tälle kenttäkokeelleni. 

Kesken kaikista paikoista kaltaisia teoksia kokiessani huomaan usein toivovani, että kokisin tietynlaista misofoniaa eli äänen aiheuttamaa epämukavuuden tunnetta. Teos on niin sisällöllisesti, visuaalisesti, käsitteellisesti kuin metodologisesti sen verran huokoinen, että jään kaipaamaan ääniraidalta yllätyksellisyyttä. 

Ehkä vähäeleinen ääniraita kuitenkin keskustelee runojen sisällön kanssa kiinnostavilla tavoilla. Sen vähäeleisyydessä kuvastuu fragmenttien minässä pihisevä henki ja pulssi, mutta myös itse sähkön kohina, kuin kuuntelisi sähkölampun ihmiskorvalle saavuttamatonta rätinää lepakkodetektorilla. Voi ajatella, että teoksen äänimaisema on koonti säkeiden sonifikoiduista merkityksistä. Sanojen arkkitehtuuri soi musiikin rakenteissa, ja toisin päin. Mutta ei kuitenkaan väärin päin. 

On kuin sekä teksti että ääni piehtaroisivat modernin, pirstaloituneen subjektin tavoin ristiriitaisesti omassa irrallisuudessaan. Ambient on pohjimmiltaan moderniteetin musiikkia – ensimmäinen ambient-nimeä kantava levy onkin Brian Enon Ambient 1: Music for Airports (1979). 

Kun ajattelen Kesken kaikista paikoista -teosta, ajattelen tekstiä ja kuvaa. Koodikielen muodostamaa kehystä ja sen sisältämää tyhjää alaa. En kuule teoksen musiikkia päässäni, mutta kuulen asuntoni ilmastointikanavan tarkemmin kuin ehkä koskaan ennen. Olenko hurmaantunut äänestä kirjoittamisen äärellä, vai onko tämä merkki siitä, että teoksen ääniraita olikin onnistunut? Aika näyttää…

1 Läpinäkyvyyden vuoksi on tarpeellista huomauttaa, että Luhtaniemi on päätoimittamaani Nuorta Voimaa julkaisevan Nuoren Voiman Liiton hallituksen puheenjohtaja.