Viime vuosina suomalaisetkin kirjakustantajat ovat kunnolla keksineet rockin. Kustantajat ovat myös huomanneet, että rockia kuluttava yleisö ei ostakaan ihan mitä tahansa: moni viime vuonnakin ilmestynyt rokkikirja on jäänyt kaupan hyllylle. Kaikkien usein puolivillaisten ja nopeasti kokoon kursittujen elämäkertojen jatkona Kimmo Saariston toimittama Hyvää pahaa rock’n’roll. Sosiologisia kirjoituksia rockista ja rockkulttuurista on kirja paikallaan.

Rockin historia on lyhyt ja suomalaisen rockin vielä lyhyempi. Pitkään rock miellettiin nimen omaan nuorisomusiikkina. Kuten Kimmo Saaristo Charlie Gillettiä lainaten kirjoittaa, rock’n’rollia ei ”voi pitää mitenkään erillään toisen maailmansodan jälkeen nousseesta nuorisokulttuurista”. Sodan jälkeen rakentui yleisemminkin populaarikulttuurin pohja: ”Sodanjälkeisten suurten ikäluokkien synty oli muutenkin nuoruuden esiinmarssin aikaa. Lisäksi teknologian, ja erityisesti viihdeteknologian, kehittyminen avasi uusia mahdollisuuksia vapaa-ajan viettoon. Levy-soittimet ja single- ja LP-levyt tulivat markkinoille, puhumattakaan transistoriradioista.”

Enää rock ei ole vain nuorisomusiikkia. Moni nykyisistä keski-ikäisistä on kasvanut rockin parissa ja kuuntelee sitä hautaan asti.

1950- ja 1960-luku

Väljää aikakronologiaa noudattavan teoksen aloittaa Timo Toivosen essee Suomen ensimmäisestä rock’n’roll -konsertista Turussa 22.10.1956. Nykyvinkkelistä tuo historiallinen tapahtuma näyttää vaatimattomalta. Soittajatkin ”olivat Suomen eturivin jazz-muusikkoja – -, jotka oli luultavasti saatu Turkuun rokkaamaan hyvällä keikkapalkkiolla ja siksi, että oli maanantai-ilta”. Rajuinta konsertissa taisi olla se, että muutama nuori hieman rikkoi etikettisääntöjä saatuaan vihiä, kuinka rockkonserteissa käyttäydytään Amerikassa. ”Kello 19.45 salin takapenkillä istuvat kaksi nuorukaista nousivat paikoiltaan ja riisuivat takkinsa ja ryhtyivät tanssimaan penkkirivien välissä sekä huusivat ja löivät käsiään välillä yhteen”, eräs todistaja kuvaa tapahtumia.

Kyseessä oli siis harmiton tapaus, josta taantumuksellisimmat toimittajat toki ottivat kaiken ilon irti. Uuden Auran lentävä reportteri nolasi itsensä näin: ”Rock’n’roll konsertti viritti konserttisalin täyden katsomon sellaiseen älyttömään hulluuteen, ettei vastaavanlaista löydy kuin alkukantaisten neekeriheimojen keskuudessa.” Lehdistön ja kaupunkilaisten kunniaksi on kuitenkin sanottava, että jälkipuinti jäi melko lyhyeksi ja lopultakin enimmäkseen ymmärtäväiseksi. Konsertti voidaan kuitenkin nähdä – kuten Toivonen tekee – osana ”suomalaisen yhteiskunnan rakenteellisen ja henkisen muutoksen ilmenemistä. Muutos oli nopea, joten se ei voinut tapahtua ilman konflikteja.”

Sukupolvitietoisuutta rockin ympärillä alkoi ilmetä vasta 1960-luvulla Beatlesin tulon myötä. ”Beatles on ensimmäinen sellainen musiikkimuisto, jossa yhden ilmiön ympärille rakentuu kokonainen toiminta-avaruus. Beatles toi moneen perheeseen yhden radion lisää, sellaisen, jota nuoret saattoivat kuunnella vanhempiaan häiritsemättä”, Kimmo Jokinen kirjoittaa esseessään ”Kirjoitetut rockmuistot”.

Vaikka rock alkoi Beatlesien myötä muodostua nuorille ”meidän jutuksi”, rockkulttuuri oli vielä 1970-luvun alussakin varsin eriytymätöntä: ”Suosikki-lehdessä oli 1970-luvun alussa lukijaäänestys, jossa piti valita kahdesta vaihtoehdosta. Oliko purkka parempaa kuin jytä, jytä ylitse purkan vai molemmat yhtä hyviä? Muistaakseni kaikki vaihtoehdot keräsivät tasaisesti ääniä, ’molempi parempi’ eniten.” Esseensä lopussa Jokinen tavoittaa jotain rockin kahtalaisesta olemuksesta: rock on kapinaa ja irtiottoa, erottelua ja karsinointia, halua saada oma kitara ja oma bändi ja ties mitä, mutta samalla ”sen ei ole pakko olla mitään edellisistä”.

Jukka Laari pohtii 1960-luvun nuorisolehtien Intron ja Stumpin osuutta popmodernisaatiossa ja suomirockin synnyssä. Popmodernisaatiolla Laari viittaa siihen, että ”viime vuosikymmeninä ihmiset eivät aikuistuessaan ole hylänneet nuoruutensa kulttuuria, kuten aiemmin näytti tapahtuneen”. Laarin kuvaamina Intro ja Stump näyttäytyvät moraalisesti ja yhteiskunnallisesti valveutuneina nuorisolehtinä, melkein kuin oman aikansa Voima-lehtinä.

Loppuyhteenvedossaan Laari päätyy pitämään Intron ja Stumpin osaa popmodernisaatiossa keskeisenä: ”Suomessa juuri niiden vapauttamat diskursiiviset voimat olivat tärkeimpien tekijöiden joukossa mahdollistamassa uudenlaista, modernia kulttuurista tilaa; sellaista tilaa, jossa rockkulttuuri ja erityisesti suomirock pystyivät kasvamaan ja leviämään.”

Rockia ja huumoria

Vaikka itse jäljitänkin suomirockin synnyn Suomen Talvisotaan 1939-40, toden teolla suomirock alkoi syntyä vasta punkin tulon myötä 1977-78. Kimmo Saaristo pureutuu Ratsian biisistä nimensä napanneessa esseessään noihin vuosiin, joita kaunokirjailijatkin Kauko Röyhkästä John Kingiin ovat viime aikoina heränneet muistelemaan. Noina vuosinahan Suomessa tapahtui paljon muutakin: ympäristöliike nousi mediajulkisuuteen etupäässä Koijärven tapahtumien myötä, nuorisotiloja – kuten nyttemmin jo purettu Helsingin Lepakkoluola – vallattiin eri puolella Suomea, elävän musiikin yhdistyksiä syntyi niin ikään ympäri Suomen, fiftarit ja punkkarit ottivat toisistaan mittaa, ydinaseita ja -voimaa vastaan marssittiin ja nähtiin Yleisradion muuttuminen rockimpaan suuntaan.

Jo vuonna 1980 suomirock joutui tositestiin. Silloin nimittäin koitti Ruisrock, johon järjestäjät olivat vahingossa buukanneet viimeiseksi esiintyjäksi kaksi bändiä, englantilaisen The Jamin ja suomalaisen Eppu Normaalin. Eput olisivat taipuneet esiintymään aiemminkin, mutta brittibändejä Ruisrockiin hommanneen EMA-Telstarin ruotsalainen Thomas Johansson vaati, että Eppujen pitäisi esiintyä jo aamupäivällä. Siihen Eput eivät kuitenkaan suostuneet vaan nousivat koko suomirockin puolesta vastarintaan. Lopulta sankarit eivät saaneet esiintyä ollenkaan, ja festivaalit päättyivät pieneen mellakkaan.

Marja Suonisen essee ”Suomirock kansallisen kulttuurin asialla” käy tuon moneen kertaan kalutun Eppu-jupakan vielä kerran läpi ja pohtii kulttuurintutkija Stuart Hallin viitoittamana tapausta yhtenä osana projektia, jossa taide-elämä osallistuu ”aktiivisesti kansallisen identiteetin, yhtenäisen kansan, ja kansallisen kulttuurin tuottamiseen”. Samalla Suoninen kiinnostavasti kytkee jupakan osaksi globalisaatiokeskustelua, johon on erottamattomasti liittynyt huoli kansallisten kulttuurien ja identiteettien asemasta ja merkityksestä. Päätellen siitä, kuinka Eppu-jupakka enemmän vahvisti kuin murensi suomirockia, globalisaation pelätyt ”kulttuuriset vaikutukset eivät toteudu, ainakaan väitetyssä muodossa tai laajuudessa”.

Millaisia johtopäätöksiä voisi tehdä siitä, että 2000-luvulla suomirock on noussut ennennäkemättömään kukoistukseen? Suomalaiset bändit vetävät vuosi vuodelta esimerkiksi Ruisrockin liiankin täyteen, ja levymyyntilistoilta saa hakemalla hakea ulkomaalaisia artisteja. Sama ilmiöhän näkyy myös kirjallisuuden puolella, missä kotimainen kaunokirjallisuus myy mutta käännetyn menekki on kääntynyt hurjaan syöksylaskuun.

Yhtä kaikki, kirjan ehdottomasti hauskin essee on ”Rock, huumori ja humala”, jossa Antti Gronow pohtii Sleepy Sleepersin ja Eläkeläisten kautta suomalaisen juopottelukulttuurin ja huumorin rikkumatonta suhdetta. Lopullista selitystä kännihuumorin hauskuudelle Gronow ei tietysti kykene tarjoamaan, mutta seuraava on aika hyvä yritys: ”Ehkä osa Eläkeläisten hauskuudesta ja viehättävyydestä piileekin siinä, että se uusintaa menestyksekkäästi kaikille tuttua humalahakuisen juomisen kulttuuria tilanteessa, jossa virallisen alkoholipolitiikan toimijat toivoisivat sen häviävän.”

Tutkijoita ja faneja

Esseessään ”Ei ghettoja, ei ees kunnon katuja” Matti Nieminen kirjoittaa suomalaisesta hiphopista, joka on ”1980-luvun lopulla hetkellisen tähdenlennon tehneitä huumoriräppääjiä, esimerkiksi Raptoria, Rapattia ja Pääkkösiä, lukuun ottamatta ollut marginaalisessa asemassa aina viime vuosiin saakka”. Tärkeänä tutkimusaineistonaan Nieminen käyttää Mitä on sun hiphop? -suomihiphopfoorumia. Idea on hyvä. Näin kadun ääni tulee kuuluviin luultavasti aidommin, kuin se olisi tullut haastattelemalla.

Hiphop on Suomessa niin tuoretta tuontitavaraa, että sen merkitystä täkäläisessä kontekstissa on vaikea arvioida. Niinpä Nieminen ei yritäkään etsiä tyhjentävää vastausta siihen, mitä suomalainen hiphop on, vaan tyytyy hahmottelemaan, voiko lähtökohdiltaan niin selkeästi amerikkalaisten mustien ja latinojen arkikokemuksista ammentava musiikinlaji ylipäätään toimia uskottavasti Suomen kamaralla.

Samaa kysymystähän on mietitty myös rockin osalta, ja vastauskin taitaa olla sama: Kyllä pystyy. Siitäkin huolimatta, että suurin osa artisteista tyytyy keksimään ruutia uudestaan ja jää kauas uskottavuudesta. Niin tai näin, hiphop on myös Suomessa ohittamaton alue populaarimusiikin lähihistoriaa. Jotain kertoo sekin, että Otavalta ilmestyy huhtikuussa suomalaisen hiphopin lyhyt lähihistoria Riimi riimistä.

Teoksen päättää essee ”Tunteet ja rockin ”omiminen” eli kuinka käy kuusikymmentälukulaisilta rock’n’roll”, jossa Kaj Ilmonen kuvailee, kuinka ”aikanaan kuusikymmentälukulaisten yksi lohko, lähinnä oppikoulunuoriso, omi itselleen rock’n’rollin”. Kirjoittaja ei tyydy vain kuvailemaan vaan myös piirittää sitä jotain, mikä saa ihmiset antautumaan rockmusiikille – tai rock’n’rollin ilosanomalle, kuten rock’n’rollin viimeksi löytänyt sukupolvi The Flaming Sideburnsin johdolla on asian muotoillut.

Tekijä kutsuu ns. rockiskelmiä aikakoneiksi, ”jotka palauttavat meidät joihinkin kiintopisteisiimme ajassa ja muistoissamme”. Esseensä jälkikirjoituksessa Ilmonen äityy suorastaan runolliseksi toteamalla, että rockkappaleet ”eivät ainoastaan aikanaan ’kolahtaneet’ meihin tai iskeneet meitä ällikällä, vaan ne suorastaan valitsivat meidät antamalla kaipuullemme, toiveillemme ja peloillemme muodon”.

Jo kirjoittajien tavan takaa petervonbaghmaiseen lentoon nouseva kieli kavaltaa, että asialla ovat paitsi sosiologit myös fanit. Harrastuneisuus ja sen myötä tutkimuskohteen perinpohjainen tunteminen tuovat tekstiin svengiä, jota ei edelleenkään liian usein akateemisessa kirjoittelussa tapaa. Kauas on tultu niistä ajoista, kun Veijo Hietalan, Jukka Sihvosen ja kumppaneiden Uunoturhapuro-tutkimukset aiheuttivat tiedepiirien ulkopuolellakin pahennusta melkein kuin Sex Pistols aikanaan.

Kaikessa letkeydessäänkin kirja myös havainnollistaa, kuinka vaikeaa rock’n’rollia on ottaa haltuun käsitteellisesti. Tukevimmalla maaperällä kirjoittajat ovatkin tyytyessään kuvailemaan, kuvittamaan esimerkein. Sen sijaan analyyttinen osuus jää useimmissa kirjoituksissa hieman tekemällä tehdyn oloiseen ongelmanasetteluun, onpa joukkoon eksynyt muutama asiaa enemmän hämärtävä kuin kirkastava kaaviokin.

Ollakseen näinkin kattava katsaus suomalaisen rockhistoriaan, teoksesta jää kaipaamaan esseetä M. A. Nummisen, Jarkko Laineen, Markku Innon ja kumppaneiden 1960-luvun undergroundista, joka on ratkaisevasti vaikuttanut suomirockin kehitykseen. Lupauksensa olla ”uusi avaus suomalaisen yhteiskuntatieteelliseen rockkulttuurin tutkimukseen” teos joka tapauksessa täyttää helposti. Luultavasti ja toivottavasti näitä tutkimuksia tullaan lähivuosina näkemään pilvin pimein.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa

Helsingin sanomien sarja Rockin 50 vuotta Rockin historia