Kirsikoiden aika

Hiljattain suomeksi ilmestynyt katalonialainen Kirsikoiden aika (1976) ei ole menettänyt viehätysvoimaansa. Sen lukeminen tekee hyvää tavalla, minkä vain klassikko voi tarjota. Erityisen kiehtovia ovat teoksen ihmis- ja ihmissuhdekuvaukset, jotka heijastavat ilmestymisajankohtaansa ja ympäristöään, mutta ovat silti yllättävän ajankohtaisia.

Montserrat Roigin (1946‒1991) romaanin pääosassa on yläluokkaista alkuperää oleva Miralpeixien suku. Kyseessä on siis eräänlainen sukuromaani, jossa siirrytään usein takaumiin. Teoksen alussa Natàlia Miralpeix palaa kahdentoista ulkomailla viettämänsä vuoden jälkeen Barcelonaan, mutta siinä kerrotaan tarkemmin myös Natàlian vanhempien menneisyydestä 1930-luvulta alkaen.

Kirjan sanotaan henkivän Barcelonan tunnelmaa, ja lukemani perusteella uskon tämän. Esimerkiksi lentokenttä on niin havainnollisesti kuvattu Joan Mirón (1893–1983) taideteoksia myöten, että ylipäänsä jollakin lentokentällä olleen on helppo kuvitella itsensä sinne. Miró oli muun ohessa keraamikko, ja myös Natàlia kokeilee keramiikkaa omaa paikkaansa maailmassa etsiessään. Tästäkin yksityiskohdasta voi päätellä Mirón suuren merkityksen katalonialaisille. Barcelonassa käyneet löytävät todennäköisesti tekstistä paljon tuttuja paikkoja ja tunnelmia. Kun vielä kääntäjä Satu Ekman on perusteellisesti paneutunut aiheisiin, katalonialainen henki lienee taattu.  

Natàlia on ollut etsimässä itseään Pariisissa ja Lontoossa. Roomassa asuminen on ollut erilaista: siellä hän on asunut Sergion kanssa. ”Sergiolta hän vasta oli oppinut! Kehostaankin, […], kun Sergio ensimmäisen kerran oli antanut hänelle suuseksiä […]. […] Silloin hän oli ymmärtänyt, että ei tehnyt syntiä vaan oli uuden aistimaailman äärellä.” (s. 106.) Sitaatti kuvaa Natàlian viattomuutta, vaikka hänellä on jo takanaan ei-toivottu raskaus ja kamala abortti. Natàlian kokemuksissa näkyy myös Roigin teoksille tyypillinen feministinen teema. Natàlia on oppinut seksin olevan syntiä, ja kuin tämän vahvistuksena hänen ensimmäinen kokemuksensa on johtanut ikävyyksiin.

Ei ole ihme, että Natàlia kaksikymmentäneljävuotiaana pakenee ulkomaille. Hän uskoutuu rankoista kokemuksistaan veljensä vaimolle Sílvialle, joka vannottaa olemaan kertomatta niitä eteenpäin, mutta toisin käy. On selvää, että Natàlian veli kertoo myös isälle, suvun patriarkalle, jota kutsutaan teoksessa koko nimellä: Joan Miralpeix. Isän Natàlialle suunnittelema rangaistus jää lopulta toteuttamatta, kun hänen rakennuttamassaan hotellissa palaa kuoliaaksi viisi ihmistä. Toisaalta Natàlia ei palattuaan halua asettua asumaan veljensä luokse, vaan pakenee lähiperhettään menemällä vanhan, hyvää vauhtia alkoholisoituvan tätinsä luo.

Miksi isän olisi pitänyt rangaista Natàliaa, ikään kuin tällä ei olisi ollut jo kyllin rangaistusta muutenkin? Oliko hän häpäissyt perheen mainetta?

Luokka- ja sukupuolieroja

Jatkuvasti isänsä kanssa yhteen ottanut Natàlia on lähtenyt maailmalle sen sijaan, että olisi jäänyt kotiin hoitamaan halvaantunutta äitiään, mistä erityisesti isä häntä jatkuvasti syyllistää. Hänen lisäkseen Natàliaa on pitänyt kurissa perheen pitkäaikainen kotiapulainen Encarna, jonka mielestä tämä on aina tehnyt, mitä on halunnut. Natàlian ”etsikkoaika” on kieltämättä ollut pitkä. Kun hänen ystävänsä ovat menneet naimisiin ja hehkuneet uuden asunnon ja tuoreen puolison tuomaa onnea ”pieni kuolaava vauva” sylissään, Natàlia ei ole tiennyt, mitä haluaa. Jokin on estänyt häntä päätymästä samaan. Hän on aloittanut lukuisia kursseja ja kokeillut monia työpaikkoja.

Viisikymmentäkaksivuotiaana myös kotiapulainen saa tarpeekseen – ei aloittaakseen täysin vapaan elämän, vaan paetakseen avioliittoon: ”Olen kurkkuani myöten täynnä tuon vanhan viinisiepon marinoita. Ihan kuin Natàlian isän omituisuuksissa ei olisi ollut tarpeeksi.” (s. 90.) Olisiko hän ilman avioliittoa voinut edes lähteä? Encarnan mielestä Natàlia ei pääse naimisiin, koska miehet eivät pidä hänestä. Tässä näkyy eri luokkaa edustavien tapa ajatella ja myös mahdollisuudet pärjätä elämässä. Entä jos Natàlia ei haluakaan naimisiin? Encarna ei tunnu tietävän muuta tapaa vapautua kuin avioliiton kautta, mitä se sitten lopulta tarkoittaakaan. Natàlia sen sijaan on poissa ollessaan opiskellut valokuvaamista niin, että pystyy elättämään itsensä sillä tarvitsematta tähän miestä. Toisaalta hänen taustallaan on rikas suku.

Kustantaja, jota Natàlia käy tapaamassa, kertoo nuorison joukkopaon olevan parhaillaan valtavirtaa kirjallisuudessakin. Eletään vapautumisen ja identiteetin etsimisen aikaa. Nämäkin ovat Roigille tyypillisiä teemoja, joiden kuvaamisessa hän vaikuttaa olleen aikaansa edellä. Kirsikoiden ajassa varsinkin naiset etsivät näkyvästi itseään. Natàlia on kuitenkin palannut takaisin. Syytä paluuseensa hän ei tarkkaan tiedä itsekään.

Perheen poika Lluís on seurannut ammattinsa valinnassa isänsä jalanjälkiä. Joan Miralpeix oli alkanut opiskella arkkitehtuuria vasta kaksikymmentäviisivuotiaana ja valmistunut juuri ennen sotaa. Kuten tyttärensä, myös Joan oli nuorena viettänyt aikaa Pariisissa. Hän on ollut raamikas mies, jonka elämään hänen oman enonsa kannustuksella on ollut suuri vaikutus.

On mielenkiintoista, että Natàliasta tulee romaanissa valokuvaaja, eräänlainen elämän sivustakatsoja. Sellainen hän monella tapaa onkin. Onko hän tässä samanlainen kuin äitinsä? Äiti Judit oli rakastanut rauhaa ja pitkiä yksinäisiä kävelylenkkejä. Natàlian isä harmittelee olevansa kovin tyttärensä kaltainen, minkä vuoksi heidän suhteensa on hankala.

Eletään vapautumisen ja identiteetin etsimisen aikaa.

Feministinen tematiikka tulee näkyväksi sukupuolien erilaisissa mahdollisuuksissa. Sekä isä että tytär ovat rauhassa etsineet itseään ja tehneet ammatinvalintansa melko myöhään, mikä kuvaa perheen yläluokkaisuutta. Isään ei kohdistu minkäänlaista syyllistämistä ”myöhäisestä heräämisestä”, vaan eno päinvastoin kannustaa häntä oman tiensä löytämisessä. Natàliaa puolestaan syyllistävät sekä isä että kotiapulainen. Hän saa itse etsiä tietään ilman kummempaa kannustusta – toisaalta kukaan ei ole pakottamassa häntä töihin tai perheen perustamiseen.

Elämää levottomuuksien keskellä

Kirjan kuvaamassa 1970-luvun Barcelonassa Francisco Francon hallinto natisee jo liitoksistaan. Ennen lähtöään Natàlia seurustelee ”ökyrikkaasta” suvusta olevan, kommunisteja kannattavan Emilion kanssa.  Hän kertoo Emilion avanneen hänen silmänsä kotimaan kauheuksille, joita ei halua nähdä enempää. Myös abortti kaikkine lieveilmiöineen on jo riittävä syy haluun saada välimatkaa.

Kustantajan mukaan Roigin teoksille on tyypillistä barcelonalaisen yläluokan rappion kuvaus. Onko ”sivistyneistön turmelus” myös pinnanalaista julmuutta: perinnöttömäksi jättämistä, jos vävy ei miellytä tai jälkikasvua ei kuulu? Onko Natàlian äidin pakeneminen esinemaailmaan kovien kokemusten jälkeen rappiota? Ehdottomasti on. Niin on myös tädin alkoholismi.

Natàlian veljen Lluísin ja Sílvian uudessa kodissa kaikki on aluksi viimeisen päälle kaunista. Lluís onnistuu ylellisyyden keskellä sulkemaan silmänsä ”säröisistä laseista, vinoista kulmista, ohuista halkeamista lattianrajassa, tukkeutuvista viemäreistä, noppaistuinten koinsyömästä sametista, haperoista niinimatoista, purkautuneista peitoista”. (s. 211–212.) Mitä ilmeisimmin myös siltä, ettei oikeastaan ole väleissä sisarensa eikä enää isänsäkään kanssa. Näin Roig tuo rivien välissä esiin yläluokan taantumusta, kun taas toisissa yhteiskuntaluokissa rappio on karskimpaa ja näkyvämpää.

Emilion kanssa Natàlia osallistuu yliopistolla opiskelijoiden mielenosoitukseen. Poliisit pahoinpitelevät toista mieltään osoittavaa tyttöä, ja Natàlia kokee syyllisyyttä, kun ei tee mitään estääkseen pieksemisen. Kuulusteluhuoneen seinällä on iso Francon kuva, ja nuori poliisi sanoo: ”Te naiset olette kauniimpia hame päällä, housuissa näytätte ihan äijiltä” (s. 125). Naisten vapautuminen tuntuu uhkaavalta.

Mietin etukäteen, pitääkö romaania ymmärtääkseen tuntea Francon aikakautta, olihan hän Euroopan pitkäaikaisimpia diktaattoreita. Onneksi taustatietoa ei erityisesti tarvitse. Lukiessa aiheesta myös oppii. Viimeinen Francon diktatuurin aikana teloitettu poliittinen vanki Salvador Puig Antich (1948–1974) vastusti Francon hallintoa ja rahoitti toimintansa pankkiryöstöillä. Viimeinen ryöstö johti poliisin kuolemaan ja Antichin teloitukseen vuonna 1973. Barcelonassa on Antichin mukaan nimetty aukio, ja häntä on töissään kuvannut muun muassa Miró.

Romaanissa Antichin teloitus tapahtuu kaksi päivää ennen Natàlian paluuta. Tapahtuma järkyttää häntä ja palauttaa hänet hetkessä menneeseen. Hän keskustelee asiasta ulkomaalaisten ystäviensä kanssa. He juttelevat muun muassa garrottesta, julmasta teloitusmenetelmästä. Yksi ystävistä kertoo lukeneensa menetelmästä Encyclopedia Britannicasta.

Miten elämässä selviää?

Eri yhteyksissä kohoaa ikään kuin vaivihkaa esiin keinoja kestää kovaa todellisuutta. Natàlialle valokuvausta opettava mies ei tunne Espanjan historiaa eikä politiikkaa. Hän ei tiedä esimerkiksi Puig Antichista mitään. Hän keskittyy vain omaan pieneen elämäänsä – ja auttaa ehkä huomaamattaankin muita eteenpäin elämässään.

Kiinnostus ruuanlaittoon yhdistää henkilöhahmoja ja tarjoaa jotakin odottamisen arvoista kovien kokemusten keskellä. Espanjassa perheet kokoontuvat usein yhteisen ruokapöydän ääreen useammaksikin tunniksi. ”Sílvia oli alkanut luovuttaa, hän välitti enää kahdesta asiasta: keittiöstä ja vartalostaan. Kodista, hiipuneen rakkauden kulisseista, oli pidettävä jotenkuten huolta. Minä vain haluan, että talossa vallitsee rauha, hän sanoi.” (s. 212.)  Sílvia järjestää tervetuliaislounaan  Natàlian paluun kunniaksi. Tätä kuvaava viiden sivun mittainen jakso (s. 65–69) kertoo, että keskustelua ja huomioita riittää kahdentoista vuoden jälkeen.

Kirjan kappaleet ovat usein sivujen mittaisia, mutta kerronta ei ole lainkaan puuduttavaa. Roig suosii tekstissään myös pitkiä, kuvailevia luetteloita. Veljenpoikansa nähdessään Natàlia miettii: ”Ilmetty Claret [äitinsä puoleista sukua], Natàlia totesi itsekseen. Nuorukainen oli kuin suoraan venetsialaisesta maalauksesta, Bellinin pikimusta, tuuhea tukka, aistikkaat, mansikanpunaiset huulet, paksut kulmakarvat, mustat silmät, ruusunpunaiset poskipäät ja hyvä ryhti. Kasvot olivat keskeneräiset mutta kauniit, silmien alla oli Miralpeixien tummat varjot.” (s. 65.)

Näiden naisten yhdessäolon kuvauksista tulee hyvälle tuulelle

Seksuaalinen vapautuminen tekee tuloaan ehkäisyvälineiden kehittyessä. Missä naisvartalot olisivatkaan paremmin esillä kuin kuntosalin pukuhuoneessa. Tämä vaikuttaa hämmästyttävän ajattomalta – siis lähinnä se, kuinka avointa ja vapautunutta ja mukavaa naisten välinen ystävyys voi parhaimmillaan olla. Kuntokeskuksessa Sílviakin kokoontuu entisten koulutoveriensa kanssa. Näiden naisten yhdessäolon kuvauksista tulee hyvälle tuulelle – tuntuu, kuin olisi itsekin mukana heidän kanssaan saunomassa tai kahvittelemassa.

Yhteisöllisyyden kuvaukseen kiteytyy yksi kirjan viesteistä: tällainen elämä on joillekin itsestäänselvyys, mutta kaikki eivät siitä osaa tai edes halua haaveilla. Luokkanäkökulman lisäksi kirjasta välittyy feministinen tematiikka. Naiset mittailevat vyötäröään, kauhistelevat kilojaan ja vertailevat raskausarpiaan, tarkastelevat itseään ja toisiaan – myös miehen silmin. Romaani tosin ehdottaa, että miehen katse voikin joskus olla naisten omaa silmää armollisempi.

Kirsikoiden ajassa riittää ammennettavaa lukemattomiksi lukukerroiksi. Tämä lienee klassikoille tyypillistä.