Maitometsässä: näytelmä äänille

Anselm Hollon suomennos Dylan Thomasin radiolle kirjoitetusta runoelmasta ilmestyi kirjajulkaisuna yli puolen vuosisadan odotuksen jälkeen. Käännösratkaisut ovat säilyttäneet lumonsa ja kirjan jälkisanat taustoittavat kattavasti tekijän poetiikkaa.

Brittiläinen valokuvaaja Eadweard Muybridge (1830–1904) oli liikkeen kuvaamisen ja liikkuvan kuvan pioneereja. Kameroidensa avulla hän onnistui ratkaisemaan vanhan hevosen laukkaa koskevan kiistan, ja osoitti, että juoksevan hevosen kaikki jalat ovat hetken aikaa irti maasta. Kehittämällään zoopraksiskoopilla Muybridge loi aikalaistensa ihmeeksi illuusion elävästä kuvasta.

Yhdysvaltalaisen dokumentaristin Thom Andersenin elokuva Eadweard Muybridge, Zoopraxographer (1975) alkaa Mao-sitaatilla: ”Ihmisen tietoisuus aineesta on tietoisuutta aineen liikemuodoista, sillä tässä maailmassa ei ole mitään muuta kuin ainetta liikkeessä, ja tämän liikkeen täytyy omaksua tiettyjä muotoja.”

Pahoittelen. En minäkään välittäisi siteerata Maoa, mutta en voi väittää, etteikö mainittu ajatus tulisi jatkuvasti mieleen walesilaisen runoilijan Dylan Thomasin (1914–1953) Maitometsässä-teosta lukiessa. Vaikkapa seuraavassa kohdassa:

”Sitä kavioiden kapsetta katujen mukulakivikennoilla, joille aurinko levittää hunajaista paistettaan – sitä hengityksen kalketta sepän pajassa, sitä kaakatusta ja vaakkumista ja pulinaa, sitä viheriäistä viserrystä puiden latvoissa, aivanhan ne notkuvat lintusten painosta; ja sitä aasien kiljuntaa Aasinrannalla. Ja limput sen kun paisuvat ja ruskettuvat uuneissaan…” (s. 64).

Ainetta, siis materiaa, ja eri suuntaan jatkuvaa, lakkaamatonta liikettä. Useimmiten ääniaaltoja. Ja vielä limppuja ja nousevaa limpputaikinaa; taikina on kaikkien materiamielikuvien pohjalla, todistaa myös Gaston Bachelard.

Meren ja Maitometsän välissä kuultavissa oleva Llareggubin kylä täyttyy liikkeestä ja aistimuksista – tai ei täyty, kylä on liikkeitä ja aistimuksia. Keväisiä sellaisia. Paitsi meren ja metsän välissä Llareggub sijaitsee keskellä kevättä, ja siitä kirjoitettu tuo kuultavaksi keväisen vuorokauden, jossa Aine juhlii. Silloinkin kun kylässä koetaan inhimillisiä tunteita, nähdään unia, havahdutaan johonkin henkiseen tai hengelliseen, kyseessä ovat vain kevään Aineen erityiset olemismuodot.

kirjoitettu tuo kuultavaksi keväisen vuorokauden, jossa Aine juhlii

Nimestä huolimatta tärkeää ei siis ole metsä, vaan metsään rajoittuva kylä, vilkkaudeltaan melkeinpä pikkukaupunki. Under Milk Wood suomentuisi oikeastaan ”Maitometsän katveessa” kuten Ilja Lehtinen teoksen jälkisanoissa huomauttaa, mutta vakiintunutta nimeä ei ole muutettu.

Maitometsässä on kuunnelma, alaotsikkonsa mukaisesti näytelmä äänille. Ensiesitys tapahtui New Yorkissa toukokuussa 1953 järjestetyssä lukutilaisuudessa, jossa Dylan Thomas itse luki Ensimmäisen äänen roolin (tilaisuudesta julkaistiin tallenne myös LP-muodossa). Legendaariseksi muodostui kuitenkin BBC:n radioima versio tammikuulta 1954. Silloin Thomas oli jo kuollut. Suomeksi teoksen käänsi Anselm Hollo, ja Yleisradio lähetti sen kuunnelmana 1968 – ruotsiksi Yle oli lähettänyt sen jo 1955, kääntäjänä Thomas Warburton. Juuri Hollon version Poesia on nyt siis saattanut lukijoiden onneksi kirjamuotoon. Odotus on kestänyt yli puoli vuosisataa.

 Tekijän ja henkilön kuolema

Aineen juhlat eivät tulleet ilmaiseksi. Thomas hahmotteli projektiaan parinkymmenen vuoden ajan, lähes teini-ikäisestä saakka. Tunnistettavia esimuotoja on olemassa 1940-luvun puolivälistä alkaen. Jossain vaiheessa Thomas teki ratkaisevan keksinnön: hän korvasi minämuotoisen puheen polyfonisella äänten kuorolla. Kaikkiaan ääniä on kuutisenkymmentä. Päähenkilöä ei ole, eniten tilaa saavat anonyymisti nimetyt Ensimmäinen ja Toinen ääni.

Se, joka kerran kuulee tai lukee Ensimmäisen äänen aloituksen, ei sitä enää unohda:

”On kevät. On kuuton yö, pienessä kaupungissa. Tähdetön, raamatunmusta. Ei askeltakaan katujen mukulakivillä; vain kyrmyselkäinen metsä, rakastavaisten ja villikanien suojaherra, ontuu pimeän turvin alas, pikimustan, tervaisen hitaan, hikisen mustan, kalaveneitä pompottelevan meren reunaan…” (s. 5).

Liikkeessä on sekä metsä että meri, edellinen jälkimmäistä liukkaammin – tämä on yksi Thomasin loputtomilta tuntuvista oivalluksista. Sana ”raamatunmusta” on kummitellut mielessäni parikymmentä vuotta, siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran kuuntelin teoksen Ylen julkaisemalta Cd-levyltä.

Ei ole kovin suurta liioittelua sanoa Thomasin kuolleen kuunnelmansa ääreen. Hän ei saanut teosta koskaan mieleiseensä, ”lopulliseen” muotoon, ja ensiesityksen aikaan hän oli kuolemansairas. Minäkin olen luullut Thomasin menehtyneen viinaan; Lehtinen kertoo hänen sairastaneen yhtaikaa keuhkoputkentulehdusta, keuhkokuumetta, keuhkolaajentumaa ja astmaa. Se, että runoilija oli vakaumuksellinen nikotinisti, ei auttanut asiaa. Kuollessaan hän oli 39-vuotias. Llareggubin kylän rakentaminen kesti tuosta ajasta puolet.

Lehtinen kertoo jälkisanoissaan kaiken oleellisen teoksen rakenteesta, kirjallisuus- tai radiohistoriallisesta merkityksestä, sen myyttisistä syvyyksistä, läpi tunkevasta seksuaalisuudesta ja huumorista tai sen äänteellisistä hienouksista. Erityisen kiintoisaa on pohdiskelu kuunnelman paradoksaalisuudesta tai sen kaksijakoisuudesta: Maitometsän kielen ja rakenteen modernius sekoittuu sen yleissävyn myyttisyyteen – tai antimoderniuteen, jos niin halutaan. Muutenkin Lehtisen Aristoteleesta Derridaan purjehtiva teksti on kirjallisuusesseenä esimerkillinen (”eittämättä”-sanan liikakäyttöä lukuun ottamatta). Jos joku kysyy Maitometsälleen taustoitusta, voi harvinaisen hyvällä omatunnolla vastata: lue Lehtisen kirjoitus.

Tekstin – ennen kaikkea kuullun mutta myös luetun tekstin – kaikkien taustoitusten tavoittamattomissa olevan lumovoiman kannalta asialla ei ole edes kovin suurta merkitystä.

Jos joku kysyy Maitometsälleen taustoitusta, voi harvinaisen hyvällä omatunnolla vastata: lue Lehtisen kirjoitus.

Anselm Hollon suomennoksesta Lehtinen ei kuitenkaan mainitse yhtään mitään, ei myöskään avaa sitä, mitä tekstiasun ”päivittäminen” on varsinaisesti tarkoittanut. Kuulijan ja lukijan kokemukseni on se, että Hollon ratkaisut vaikuttavat edelleen, siis yli puolen vuosisadan jälkeen, vereksiltä ja tahrattomilta.

”Yksinään toiveittensa sähisevässä laboratoriossa herra Pugh sipsuttaa ilkeiden ammeiden ja tislausastioiden lomassa, hiipii varpaisillaan murhanhimoisten yrttitiheikköjen halki; kuolemantuskat liekehtivät hänen sulatusastioissaan, ja hän valmistaa, erityisesti rouva Pughille, myrkyllisen puuron jota ei kukaan oikeuslääkäri tunne…” (s. 89).

Se on aviorakkautta Llareggubin malliin. Mutta ei hätää, siellä mies keittää myrkkyjään ikuisesti ja vaimo piinaa miestään lakkaamatta, eikä minkäänlaista väkivaltaista tai muutakaan ratkaisua ole kuulopiirissä. Kaikki palaa ja toistuu ja jatkuu samanlaisena kuin päivä ja yö, meren elämä ja metsän elämä. Esseensä alussa Lehtinen piirtää auditiivisen ja tekstuaalisen runouden rajan ja sijoittaa Thomasin empimättä edellisen piiriin. Tekstin loppupuolella hän ei ole enää varma rajasta; raja ylittyy. Tällainen looginen prosessi on esimerkki käsitteellistämisestä, joka koskee koko muuta maailmaa, mutta ei Llareggubia.

Kuuntelen jälleen kerran Pekka Lounelan ohjaaman ja muiden muassa Timo Tiusasen, Leo Jokelan ja Mai-Brit Heljon tähdittämän Maitometsässä-kuunnelman alkua ja vertaan sitä kirjan tekstiin. Vain vähäisiä eroja, vähäistä ”päivitystä”. Ilmaus ”lenkkisolmut kengännauhoissa” on vaihtunut muotoon ”kengännauhat silmukoilla”. ”Hansikoidut tuulikädet ristissä” on nyt ”tuulikädet ristissä, hansikkaissa”. ”Synkeästä” on tullut ”synkkä”, paikannimi ”Pölinä” on muuttunut ”Mutinaksi”. Parissa kohtaa painetusta tekstistä näyttää puuttuvan jokin sana. Ja kun olen kuulevinani ”mustiin kääritty yös”, tekstissä mainitaan ”muistiin kääritty yö”. Virhe tai ei, muistiin kääritty yö on toki mustiin käärittyä parempi. Kuunnelmaversio on joka tapauksessa yksi suomalaisen 60-luvun taiteellisia merkkitapauksia.

Äänet ja kuvat

Pitkässä kirjoituksessaan Ilja Lehtinen onnistuu olemaan mainitsematta Richard Burtonia (hän mainitsee kyllä Elizabeth Taylorin). Minulta se ei Burton-fanina onnistu. Thomas väitti kirjoittaneensa kuunnelman Toisen äänen roolin nimenomaan ystävälleen tai tuttavalleen Burtonille. Teoksen esityshistoriassa walesilaissyntyisellä näyttelijällä oli joka tapauksessa erityisasema. Hän tulkitsi Ensimmäisen äänen BBC:n versiossa 1954 (tarinan mukaan harjoittelematta) ja jälleen 1963. Samoin Andrew Sinclairin elokuvaversiossa vuodelta 1971 – filmissä Ensimmäinen ääni on muuttunut ”Ensimmäiseksi mieheksi” (Elizabeth Taylor näytteli Rosie Probertin roolin).

Lehtinen on tietenkin oikeassa kirjoittaessaan, että elokuvaan ”väistämättä sisältyvä liika reaalisuus vähentää, pikemminkin kuin voimistaa Thomasin kuvauksia” (s. 151). BBC:n nettiarkistossa on nähtävillä filmin kuvausten aikainen haastattelu, jossa Burton toistelee 40-Thomasin kielikuvien olevan siirrettävissä myös filmimuotoon. Täysin vakuuttuneelta Burton ei kuitenkaan vaikuta. Ehkä hän enemmänkin toivoi asian olevan niin.

Mutta Youtubesta voi kuunnella Burtonin lukemaa Maitometsän alkua. Siitä alkaa lumous. To begin at the beginning… Alusta aloittakaamme. Lumouksesta alkaa puolestaan rakentua harmaiden hiilihevosten ja leipurintuvan mustien jauhojen kylä, jossa naapurineukot tuomitsevat kohtaloita kuin Macbethin noidat tai nornat Jumalten tuhon alussa.

Eadweard Muybridge sai zoopraksiskoopillaan yksittäiset synteettiset kuvat näyttämään elävältä kuvien virralta. Thomas teki saman taian runokuvilla.