Vaurioituneiden aivojen painajaiset
Jaakko Yli-Juonikas
Siltala 2026
223s.
Kerta giallon päälle
Suomalaista kertomakirjallisuutta kokeiluillaan uudistanut Jaakko Yli-Juonikas siirtyi taide-esseistiikan pariin. Vaurioituneiden aivojen painajaiset oudontaa esseen perinteitä niin aihevalinnoillaan kuin tyylivalikoimallaan. Millainen on tekstissä havainnoivan minän ja tekijän välinen suhde?
Suomen tunnetuimpiin kokeellisiin kirjoittajiin kuuluva Jaakko Yli-Juonikas ehti vääntää novelli- ja romaanitaidetta kahden vuosikymmenen ajan toinen toistaan kummallisempiin asentoihin, kunnes kaksi vuotta sitten päätti – hieman jopa omaksi yllätyksekseen – lopettaa niiden kirjoittamisen. Yli-Juonikkaan lukijoille tämä ei välttämättä tullut puun takaa. Kuusiosaisen Neljä ratsastajaa -ponikirjasarjan (2018–2024) päättänyt Tuhatkaunokin tuho -jättiläisepäromaani luhistui sekä löyhästi sidottuna kirjaesineenä että rakenteeltaan vapaamuotoisena kertomuksena lukijan käsiin, mikä sai jatkon tuntumaan mahdottomalta.
Onneksi kirjallinen työ on muutakin kuin romaanien rustaamista. Pelkästään tänä vuonna Yli-Juonikkaan kirjallinen korpus on laajentunut hänen käsikirjoittamallaan ja Perttu Haapasen säveltämällä Hämähäkki kysyi, Jeremy ei tiennyt -orkesteriteoksella, 14 vuotta sitten ilmestyneen Neuromaanin ranskannoksella sekä Siltalan julkaisemalla taideaiheisella esseekokoelmalla Vaurioituneiden aivojen painajaiset. Tekstillisen emopuun kaaduttua loimaalaistaustaisen ja Turussa asuvan Yli-Juonikkaan ura versoo uusia oraita suuntaan jos toiseen.
Vaurioituneiden aivojen painajaisten punaisena lankana on Yli-Juonikkaan Long Playn haastattelussa lausuma johtoaihe: ”Tuntuu järkevämmältä erikoistua siihen, mistä kukaan muu ei ole kiinnostunut”. Niinpä kokoelma tarkastelee taiteen osalta ylevän sijaan aluskasvillista hämärää: Mestarit Areenalla -levytyksen eksentrisiä spiikkejä, rasistisen kesäteatteriesityksen ITE-piirteitä, kaikkien aikoen tyhmimpiä kirjailijoita ja niin edelleen. Mukana on myös tuttuun tapaan menetelmällisyyttä sekä epäluotettavaa kerrontaa, kun Jaakko Yli-Juonikkaaseen samastettava kertojaminä huojuu luotettavan ja epäluotettavan välillä.
Yli-Juonikkaan esseen ja proosan kertojat ovatkin kuin saman rihmaston sieniä – tosin sillä erolla, että toisin kuin fiktion Jaakko, esseen Jaakko ei kerro dyykanneensa pornolehtiä, suosineensa kansallissosialistisia perversioita, haukkuneensa katkerana kustannustoimittajaansa tai houkutelleensa ketään pyramidihuijauksiin.
Loimaata näkyvissä
Vaurioituneiden aivojen painajaisia on markkinoitu Yli-Juonikkaan ensimmäisenä esseekokoelmana, mikä ei tarkoita lajin olevan tekijälleen vieras. Esseistisiä jaksoja löytyy jo hänen romaaneissaan, joissa yhdistellään erilaisia tekstilajeja. Kokoelman elokuva-aiheista nimiesseetäkin voi lukea eräänlaisena sisartekstinä Jatkosota-extran (2017) kollaasimaiseen kerrontaan upotetulle Human Centipede -kauhuelokuvasarjaa käsittelevälle tekstille.
Yli-Juonikkaan esseissä eksakti paneutuneisuus ja vinot maailmankuvat vuorottelevat ja limittyvät, mitä havainnollistaa hyvin jo teoksen avausessee ”Kuurolle hiirelle: musiikin sanoittamisesta ja sanoittamisesta”. Sen alkupuolella eritellään venäläismodernisti Igor Stravinskyn Kevätuhrin kuuluisaa avaustahtia, jonka avulla Yli-Juonikas havainnollistaa musiikin sanallistamisen haasteita:
”Periaatteessa Kevätuhrin partituuri voitaisiin kääntää rivi riviltä ja merkki merkiltä luonnolliselle kielelle. ’Ensimmäisessä tahdissa soi ykkösfagotin soolo ad lib tahtilajissa 4:4. Se alkaa pidätetyllä neljäsosanuotilla C5, jatkuu legatona korusäveliin H4–C5 ja siitä yhä legatona neljä kuudestoistaosanuottia H4, G4, E4 ja H4…’” (s. 14.)
Kevätuhrin modernistisen sävelkielen nuottitason analysointi on modernin länsimaisen musiikkikirjallisuuden klassisia aiheita. Ylevyydessään se lähenee ”normaalia” musiikkiesseistiikkaa. Aluskasvillista käännettä ei kuitenkaan tarvitse pitkään odottaa, sillä jo seuraavalla sivulla esitetään homonymiaan perustuvan sanaleikki, joka ohjaa esseetä kohti absurdia:
”Tiedän toisenkin sanaleikin. Kotikaupungissani Turussa järjestetään vuosittain marraskuussa hengellisen musiikin tapahtuma Maata näkyvissä. Festivaalin historian järjestyshäiriö sattui viime vuonna, kun eräs ekshibitionistinen pariskunta juoksi lavalle alasti ja yritti maata näkyvissä.” (s. 15.)
Yli-Juonikkaan esseissä eksakti paneutuneisuus ja vinot maailmankuvat vuorottelevat ja limittyvät
Hämärä sävy jatkaa virittymistään, kun esseen aiheeksi tarkentuu Kirkan erikoinen spiikkaus Mestarit Areenalla -kiertuesarjassa ennen rockyhtye Steppenwolfin ”Born To Be Wild” -klassikkokappaleen alkamista:
”Litteroituna Kirka sanoo ennen ’Born To Be Wildin’ rumpuintroa: ’Mitäs tässä muuta kun eiköhän panna rämäkkäästi sventterillä potaisseen ja oikein kunnolla ja nyt lähti!’ Lause kajahtelee vahvistimessa kirkkaana; ainoa hieman epäselvästi artikuloitu sana on ’potaisseen’. Se on kuultu myös muodoissa ’potaissee’, ’fotaisseen’ ja ’fotaissee’.
Mitä tapahtuu, kun pannaan rämäkkäästi sventterillä potaisseen? Aihe on synnyttänyt rönsyilevän tulkintaperinteen ja oppiriitoja.” (s. 18.)
Musiikin ja lyriikan semiotiikka ovat ihan oikeita tutkimusalueita, eikä Kirkan puheaktien analyysi musiikkiesityksen osana ole mitenkään mahdoton musiikkitieteellisen tutkimuksen aihe. Tekstin mainitsema rönsyilevä tulkintaperinne ja niihin liittyvät ”oppiriidat” sen sijaan sekoittavat pakkaa, kun banaali nettikeskustelu samastetaan akateemiseen debattiin. Yli-Juonikkaan esseiden absurdeista ja inkongruenteista eli yhteensopimattomista käänteistä seuraakin, että aiheen tasolta niistä on mahdollista vetää aasinsilta oikeastaan mihin vain.
Samanlaista runsautta on Thomas Pynchonin prosaistiikassa, jossa kerrontaa rikastetaan Yli-Juonikkaan tapaan yllättävillä musiikillisilla detaljeilla. Esimerkiksi Painovoiman sateenkaaren (2014/1973) toiseen maailmansotaan sijoittuvassa postmodernistisessa hyö’yssä saatetaan yhtäkkiä vitsailla kuudeskymmenesneljäsosanuotin – alkukielellä ”hemidemisemiquaver” – toisteisesta assonanssista ja toisaalta parahtaa modernistisäveltäjä Anton Webernin traagisesta kuolemasta.
Kesäteatteria, pornoa ja ITE-historiaa
Vaurioituneiden aivojen painajaisten esseistiikka ei ole pelkästään arkistojen outouksiin rajautunutta yksityisajattelua. Toisinaan teksteissä vieraillaan myös ihmisten ilmoilla. Pirttikosken kesäteatteria käsittelevässä ”Boomereita woke-kulttuurin puristuksissa ITE-taiteena” -kirjoituksessa suora todistaminen saa selkeimmin tilaa. Esseen alussa kuvataan saapumista teatteripaikalle Iittalan Pirttikoskelle. Kerronnan esitystapa ei kuitenkaan ole mitenkään neutraali, sillä ympäristön kuvailussa painotetaan tiettyjä sanoja kursiivein, kuin jotain enteillen:
”Mutkitteleva hiljainen kylätie sivuuttaa pieniä autioita mökkipihoja. Kuusikoiden, koivikoiden, raivoiden ja niittyjen halki etenemme aina vain peremmälle Perä-Hämeeseen.” (…) ”Saavumme perille hyvissä ajoin ennen esityksen alkua varmistaaksemme lippujen saannin luukulta. Hukkareissuksi retki Turusta Iittalaan ja takaisin olisi vähän liian pitkä nykyisillä bensan hinnoilla.” (s. 41.)
Esseeminän ajoittaisesta huojuvuudesta huolimatta on selvää, että Yli-Juonikas todella on käynyt vuonna 2022 Pirttikosken kesäteatterissa katsomassa ohjaaja-käsikirjoittaja Pekka Holttisen rasismikohussa ryvettynyttä tuotosta. Yli-Juonikas on käsitellyt tuotannossaan laitaoikeistolaisia arvoja ja muukalaisvihaa esseestä tunnistettavalla satiirisella ja ironisella sävyllä: Jatkosota-extran lähtökohtana oli perussuomalaisten vuoden 2011 jytkyvaalit ja Neljä ratsastajaa -kirjasarjaan vaikuttivat heppakirjoistaan tunnetun Asta Ikosen maahanmuuttovastaiset nettikommentit. Erikoinen kesäteatterikatselmus herättää klassisen kysymyksen esityksen laadusta:
”Ensimmäisen puoliajan jälkeen uskallan jo väliaikaraportoida: onhan tämä merkkitapaus. Ennakkokohu ja erityishuomio lankeavat ansaitusti. Mutta onko Boomereita woke-kulttuurin puristuksessa ’sitä ITEään’?” (s. 56.)
Kysymystä seuraa lyhyt ja ensi alkuun asiapitoinen katsaus ITE-taiteen historiaan toisen maailmansodan jälkeen. Jakson tyylillisesti turvallinen odotushorisontti kuitenkin romahtaa, kun Yli-Juonikas rinnastaa vaikeasti määriteltävän, mutta välittömästi tunnistettavan kansantaiteen aikuisviihteen näkemiseen. Rinnastusta pedataan esimerkeillä, jotka huipentuvat Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari Potter Stewartin pornografiasta esittämään lausuntoon: ”Tunnistan sen kun näen sitä.”
Aikuisviihde on Yli-Juonikkaan koominen vakiomotiivi, sillä jo Uudet uhkakuvat -esikoisteoksessa (2003) Jaakko Yli-Juonikas -niminen hahmo kokee yhdessä novellissa tietokoneviruksen muodossa pornoholokaustin ja toisessa dyykkaa pornolehtiä. Proosafiktiosta tutut teemat ja tekniikat toistuvat Yli-Juonikkaan esseissä myös tällä tavoin.
Totuus tuolla jossain
Onko essee-Jaakon ja prosaisti-Jaakon välillä sitten jotain selkeää eroa? Onko sillä lopulta edes väliä? Esseen Jaakko on kaikkea muuta kuin luotettava, ja siten hyvin lähellä kirjailijan proosassaan käyttämiä neuroottisia ja vainoharhaisuuden riivaamia hahmoja. Tämä luo kiinnostavan suhteen Yli-Juonikkaan fiktioproosan ja esseistiikan välille molempien leikitellessä ironian keinoin sillä, millaisia odotuksia ja käsityksiä lukijalle muodostuu todellisen ja fiktiivisen Yli-Juonikkaan maailmankuvasta.
Esimerkiksi Kirka-esseessä Yli-Juonikas puhuu ensin nuottikirjoituksesta kielijärjestelmänä, ”jolla säveltäjä kuvaa musiikkikappaleensa jäännöksettä”, mutta jatkaa Kevätuhrin partituurin olevan teoksen musiikin ”täydellinen kielellinen kuvaus”, joka on ”kirjoitettu muusikoiden salakoodilla, jota maallikko ei osaa lukea” (s. 13) – sellaista kun osataan vain musiikkitieteen laitoksilla. Jako tavallisiin ihmisiin ja salaista tietoa hallitsevaan (akateemiseen) eliittiin on salaliittoteorioihin uskoville tyypillinen tapa jäsentää maailmaa. Samalla tällainen vainoharha tai ”vaihtoehtoinen normaali” on Yli-Juonikkaan kirjailijapoetiikalle ominainen aihe.
Esseen Jaakko on kaikkea muuta kuin luotettava, ja siten hyvin lähellä kirjailijan proosassaan käyttämiä neuroottisia ja vainoharhaisuuden riivaamia hahmoja.
Paranoian teema on esillä etenkin Erkki Kurenniemeä käsittelevässä esseessä. Siinä Yli-Juonikas kirjoittaa futuristihahmon keräilymentaliteettiin viitaten, kuinka ”[k]aikkein erikoisimmissakin keräilyhankkeissa piilee epäilemättä sisäinen logiikka. Erilaisia keräilijähahmoja voi tarkastella luontevasti juuri järjestyksen ja epäjärjestyksen jatkumolla” (s. 95). Tämän jälkeen hän kertoo Stephen Blumbergista, kirjavarkaasta, jonka hallusta löytyi yli 23 600 yliopistojen ja museoiden kirjastoista varastettua teosta. Myös Blumberg paljastuu erikoismieheksi, joka seuraa omaa systeemiään:
”Blumbergia motivoi epäluulo amerikkalaisia kirjasto- ja museolaitoksia kohtaan. Hän uskoi, että valtaeliitti pyrkii pitämään merkittävää kirjallisuutta piilossa tavalliselta kansalta. Harvinaisia teoksia varastamalla hän halusi pelastaa ne sensuuripimennolta. Epäselväksi jäi, miten hän olisi voinut koskaan avata kirjakokoelmaansa yleisölle joutumatta heti kiinni. Psykiatrit näkivät Blumbergin ajattelussa paranoidisen skitsofrenian piirteitä. Silti hänenkin mielipuolisuudessaan oli metodi.” (s. 97.)
Epäluulo, valtaeliitti, skitsofrenia – Yli-Juonikkaalle niin tuttuja aiheita, että en yllättyisi, jos esseessä alettaisiin puhua Neuromaanista ja ponikirjasarjasta tutusta kuvitteellisesta hahmosta, Neuropositron-yhtiön Kai Parantaisesta. Toisaalta Blumbergin kaltaisia hahmoja käsittelevät kohdat ovat ironisuudestaan huolimatta kiistatonta asiaproosaa. Esseistinä Yli-Juonikas tuntuukin olevan epäluotettavimmillaan ollessaan vilpitön ja vilpittömimmillään puhuessaan epäluotettavista mielentiloista, mutta ei aina näinkään ole. Lukija ei voi tietää, uskooko kirjailija Yli-Juonikas puheisiinsa itse, vai syntyvätkö esseiden väitteet ja kokemukset esseeminä-Jaakon ”kokemuksista”. Lukijalle tällä on kiinnostavia seurauksia, kun joutuu miettimään, milloin – ja millä kerronnan tasoilla – esseet puhuvat totta.
Tässä suhteessa esseet ovat jatkoa Yli-Juonikkaan Twitter-tilin sisällölle, joka toimi vuosien ajan tekijän fakta- ja fiktioproosan jatkeena. Mitä mikroblogin kirjoittaja-Jaakon luotettavuuteen tulee, on hyvä tietää Yli-Juonikkaan kirjoittaneen Susikoira Roi -vitsien ohella hyvin avoimesti esimerkiksi oman isänsä kuolemasta. Siksi myös esseissä totuuden ja kuvittelun raja on kenties siellä, mihin lukija päättää itse sen lopulta vetää.
Esseen käymättömillä korpimailla
Lukijan näkökulmasta vainoharha toden ja epätoden välillä on kenties syvimmillään – ja parhaimmillaan – nimiesseessä, jonka alaotsikko ”rajoitteellinen kirjoitelma giallojen lumovoimasta” on samalla esimerkki käytetystä diftongipohjaisesta rajoitteesta. Näennäisesti essee on kömpelön huvittavasti kirjoitettu katselmus italialaisen kauhuelokuvan suosittuun alalajiin ja sen historiaan. Kummallista esseessä on, että jokainen elokuva on suomennettu oudosti, välillä jopa väärin; esimerkiksi Dario Argenton kasarigiallo Opera on suomennettu jostain syystä nimellä ”Oopperataide”. Argenton etunimeä ei mainita lainkaan, Klaus Kinski puolestaan on pelkkä Klaus, ja Marcello Mastroianniin viitataan myös vain sukunimellä. Ei voi olla sattumaa…
Tosiasiassa kyseessä on Georges Perecin Häviämisen (2023) veroinen mestarityö, jonka esteettinen voima liittyy erottamattomasti sen hyödyntämän rajoitteen tunnistamiseen. Luin itse tekstin ensin hörähdellen epäuskoisena käsitellyille juonikuvauksille ja typerille nimekkeille. Kun ystäväni myöhemmin vinkkasi, miten rajoite toimii, tekstin tyrmistyttävä kompositio paljastui kaikessa kauneudessaan.
Yli-Juonikkaan esseekokoelma onkin palkitseva, hauska ja oivaltava teos. Se löytää kotimaiselle esseelle uusia kirjallisia korpimaita, joissa vain harva on toistaiseksi käynyt. Ainoa kokoelman teksteistä, joka ei aivan kanna maaliin, on fantastisesti nimetty, mutta latteaksi jäävä päätösessee ”Parhaat tyhmien kirjoittamat kirjat!?”. Muutamat sen sanaleikeistä hymähdyttävät, samaten kuin Agatha Christien sekoittaminen Ágota Kristófiin ja japanilaismodernisti Ōoka Shōhein kutsuminen ilman varsinaista syytä super jäiseksi mega autistiksi, mutta muuten teksti ei kirjallisena anti-anti-esseenä oikein tunnu löytävän suuntaa – siis ihan hauskaa, mutta en varmaan lukisi koskaan enää.
Voi olla, että senkin pohjalla on jokin vaiettu menetelmällinen kierre, jonka ratkaiseminen saa tekstin aukeamaan kristallinkauniina kuin kyseessä olisi vuosisatoja todistamista kaivannut matemaattinen ongelma.
Jos näin lopulta käy, myönnän auliisti olleeni väärässä.
Paavo Kässi
Paavo Kässi on runoilija, kirjoittaja ja kustannustoimittaja.