carmen

Carmen Baltzarin kokeellinen lajihybridi carmen asettaa lukijalleen tuntuvia kokonaisuuden hahmottamisen ja tulkinnan haasteita. Useat erilaiset tekstilajit ja tyylirekisterit, kertojat ja aikarakenteet kohtaavat kirjan sivuilla. Löytääkö kriitikko perille intuition voimin?

Carmen on nimensä mukaisesti romaani carmenista. Teos alkaa, kun avaruuden synnytyskanavaan jumiutunut ja sieltä vaivoin ulos valahtanut päähenkilö – carmen, C, punainen nainen – alkaa kirjoittaa kirjeitä museoille. Naisen tarve päästä museoon runon ruumiiksi, eläväksi taideteokseksi on valtava: ”minun täytyy kääntää verta vuotava sisimpäni ulkopuolelle kaikkien nähtäväksi” (s. 16). Jäänee lukijan assosiaatioiden ratkaistavaksi, ilmeneekö carmen teoksessa myyttisenä romaninaisena, runona vai kenties loitsuna (lat. ’carmen’).

Teoksessa liikutaan pirstaloituvan todellisuuden ja jonkinlaisen symboliikkaa sekä assosiaatioita pursuilevan välitilan rajapinnoilla. Missä milloinkin, en aina hahmota. Kiinnostun ensin teoksen romaniyhteyksiä pursuavasta symboliikasta, sen kutsusta etsiä onkaloistaan intertekstejä.

kriitikkona olen kuin kala kuivalla maalla carmenin kanssa. sätkin luen kirjoitan haukon happea haltioidun. Carmenin carmen putoaa hapuileviin käsiini kohtalon oikusta. myönnän, pidän carmenia ensin oikkuna, outolintuna. en osaa kuin päivitellä ihmetellä pyöritellä silmävalkuaisia ruskeaa keskustaansa kohti. jokin siinä silti kutsuu kuin loitsuun. etsin alkuräjähdystä. kaivan tietoa kuin hautaa, kiihkeästi, hartaasti, hengästyen. carmenit ja Carmenit ja C:t sekoittuvat, limittyvät, lomittuvat. olen novellissa oopperassa elokuvassa romaanissa. lintuja. vapaudenkaipuisia. turvanhakuisia. ennustajanaisia. 

Löydän alkuräjähdykseksi ranskalaisen Prosper Mériméen pienoisromaanin Carmen (1845). Se kertoo Carmenista, villistä ja vapaasta romaninaisesta, joka rakastuu ohimenevästi itsensä vankilalta pelastavaan sotilaaseen, Don Joséen. Miehen takertuva rakkaus tukahduttaa vapaudesta elävän Carmenin, joka valitsee lopussa kuoleman ennemmin kuin menettää vapautensa. Mériméen novelli on synnyttänyt kaikki muut Carmenit Georges Bizet´n oopperaa ja Carlos Sauran elokuvaa myöten. Baltzarin carmen lienee tuoreimpia uudelleentulkintoja Mériméen novellista.

Vietän carmenin kanssa viikkoja. Symboliikka taittuu takavasemmalle, kun mielen valtaa muoto. Luen teosta limittäin ja lomittain Carmenin, kirjallisuuskritiikin ja muistini kanssa. Huuleni on hämmennyksestä pyöreä. Kokeellista kirjallisuutta? Haastavaa kirjallisuutta, sanoo Baltzar Suomen Kuvalehden haastattelussa. Minä en tiedä vielä, mitä sanoa. Paitsi että ajoittain huuleni vääntyy leveään hymyyn.

Teoksen huumori tuntuu rakentuvan yhtäällä jonkinlaisen lakonisesti ilmaistun absurdismin varaan. Sairaalan henkilökunta lääkäreineen sekoittuu kimeästi haukkuviin koiriin. C:n ystävällä M:llä on seitsemäntoista lasta, jotka ovat kaikki viisivuotiaita. Talo elää, märkii ja kohisee. Absurdismi luo teokseen tragikoomisen tunnelman. “kun lääkäri löytää sisältäni reiän, hänen haukkunsa voimakkuus laskee vähän” (s. 52).

Toisaalla huumoria syntyy esimerkiksi nopeasti tunnistettavista nykykulttuurin ilmiöistä, kuten deittailun osuvasta kuvauksesta: “käykö jos vaihdetaan numeroita, lähdetään eri suuntiin, tekstataan kaks yötä putkeen ja ghostataan sit toisemme?” (s. 190). Ja armottomasta, satiirisesta tykityksestä, joka kohdistuu taiteilijoiden heikkoihin työskentelyehtoihin ja -olosuhteisiin, kun carmen latelee museolle yliampuvat työskentelyehtonsa. Roolit vaihtuvat, kun instituution sijaan taiteilija sanelee ehdot:

”en työskentele kuukautisteni aikana tai viikkoa ennen kuukautisiani, jos minusta ei tunnu siltä. kuukautiseni ovat epäsäännölliset, joten en aina tiedä niiden tarkkaa ajankohtaa etukäteen. museo sopeutuu tilanteeseen seuraavin keinoin: 1) museo jättää teoksen tarkat päivät avoimiksi. 2) museo siirtää teoksen toteutusta. viestinnässä mainitaan, että kuukautiseni ovat syy siirtoon. 3) museo hyväksyy poissaoloni koko teoksen ajalta tai sen osalta. kuukautiseni mainitaan poissaoloni syynä viestinnässä, ja saan teoksesta täyden palkkion.” (s. 25–26.)

vieläkö on villihevosia

loitsun lumoamana etsin tarttumapintaa. On hähmäistä pirstaleista liukasta kuin paloja saippuaa. poukkoilua paikasta ajatuksesta ajasta tilasta toiseen. ensikierrokset ovat hämmennystä, lämmittelyä, pään pyörittelyä. päätän purkaa carmenin pikkuruisiin osiin. avata sen silmut kuin punaisen naisen virkatun pitsiliinan. en tarvitse verta liu’uttamaan sormia langassa.

Carmenista kuoriutuu jonkinlainen lajien risteyttäjä. Teos yhdistää proosaa, runoutta ja valokuvaa muistuttaen muodoltaan hieman Maria Matinmikon teosta Valohämy – taide, maisema, maailmanloppu (2023). Carmenin voisi kuvitella toimivan äänikirjana samaan tapaan toteutettuna kuin Valohämy: omana, kuunnelmaa muistuttavana, äänimaisemoituna teoksenaan.

Carmen vaihtaa typografiaa, tyyliä, lukusuuntaa vinhaa vauhtia. Kuvarunoudesta luetteloon, WhatsApp-keskustelusta elokuvakäsikirjoituksen tuntuiseen dialogiin ja takaisin. Typografialla pelaaminen ja kuvarunous tuovat teoksen kieleen fyysisyyden tuntua. Mieleen lipuu Stina Saaren runoteos Onninno (2023), jossa kieli ruumiillistuu esimerkiksi visuaalisten elementtien ja kielen sääntöjen unohtamisen seurauksena.

Carmen vaihtaa typografiaa, tyyliä, lukusuuntaa vinhaa vauhtia.

Carmenin hybridinen muodosta toiseen hyppiminen häiritsee, tuntuu pilkkaavan minua. Olet liian hidas ja kömpelö, nyt ollaan jo tuolla, ei kun täällä, se rallattaa, kun yritän vasta kiinnittyä edelliseen havaintoon.

lukukierroksella 13,75 kuiskaus kallon perukassa: älä lue lineaarisesti. elämä ei ole suoraviivainen. päätän carmenin sisällysluettelon joka toisena vaihtuvat otsikoiden fontit lukuohjeiksi. hyppelehdin joka toisen luvun yli kevyesti kuin lapsuuden hyppynaruhaaveissa. yhtäkkiä valo. onko intuitio menetelmä?

Teos voidaan jakaa kahteen vuorotellen esitettävään osioon: päähenkilöä lintuperspektiivistä kuvaaviin lyhyisiin ”Höyhensaaret” -lukuihin ja tuon saman protagonistin kertomiin, vaihtelevasti nimettyihin kirjeistä koostuviin lukuihin. Osioiden lukeminen toisistaan irrallaan avaa horisonttiin uusia näkymiä. Osiot uivat toistensa lomassa kuin kuviokellujat, erkaantuvat sitten omille teilleen, kunnes palaavat taas toistensa lomaan.

”Höyhensaaret” tuntuvat tapahtuvan kirjeluvuista erillisessä aika- paikka- ja tilannetasossa. Päähenkilö, ”Punainen nainen”, on sairaalan oloisessa ympäristössä, ehkä psykiatrisella osastolla. Hänellä tuntuu olevan yhteys lähellään oleilevaan lintuparveen. ”Vahteja on joka lähtöön, sanoo punainen nainen harmaalle ja iskee silmää meille” (s. 81).

Osioissa on sama päähenkilö, carmen, C, punainen nainen, mutta erilliset kertojat ja näkökulma. Kirjeluvuissa on minämuotoa käyttävä ja päähenkilön tajunnasta käsin operoiva henkilökertoja. ”Höyhensaarissa” kertojan siivet siirtyvät lintuparvelle, joka kuvaa päähenkilöä ulkopuolelta me-muotoista kerrontaa käyttäen. Kertojaratkaisu tuntuu kujeilevalta, koska se ei selvinne lukijalle heti. Lintukertojat ovat myös teoksen lukuisiin lintuviittauksiin yhtyvä ratkaisu, joka havainnollistaa teoksen vapaussymboliikkaa.

Olen kysymysmerkin muotoinen, kun pohdin kerronnan kronologiaa. Olen näkevinäni toisteisuutta tai kehämäisyyttä, ikään kuin tapahtumat tekisivät ympyrän. Viimeisen ”Höyhensaaret” luvun tapahtumat voisivat johtaa suoraan ensimmäisen ”Höyhensaaret” luvun tilanteeseen. Ensimmäisessä kirjeluvussa taas ollaan samassa päivämäärässä kuin viimeisessä ”Höyhensaaret” luvussa. Teoksen alku näyttäytyy toisenlaisena, kun olen lukenut lopun kahdettakymmenettä kertaa.

Osiot eroavat myös typografialtaan, tunnelmaltaan sekä ymmärrettävyydeltään. ”Höyhensaarissa” leijutaan perinteisemmän proosan parissa. Fonttikoko ja rivinväli on isompaa kuin kirjeluvuissa. Lyhyet, pääsääntöisesti alle sivun mittaiset luvut asettuvat ilmavasti. Elokuvamaiset kohtaukset ovat verkkaisia, tasoittavat sykettä vimmaisten kirjelukujen jäljiltä.

Teoksen alku näyttäytyy toisenlaisena, kun olen lukenut lopun kahdettakymmenettä kertaa.

Jokaisella kirjeluvulla on oma nimensä, teemansa ja tunnelmansa. Kirjeluvut näyttäytyvät hallitsemattomina. Kun luulen olevani tukevasti satulassa, lennän leppäkeihäänä lähimpään lautakasaan. Carmen on kuin villihevonen, joka vikuroi vasten yrityksiäni sulloa se konventioiden kanssa samaan karsinaan: ”miten menee melkee kuolin haha luetko ees näitä luitko ees yhtä näkeekö kukaa tätä lausetta […] huuda jos oot siellä älä ajattele mua enää koskaa” (s. 221).

Kirjeiden kieli ei ilmene kirjemäisenä kuin ”hyvä museo” -tyylisissä puhutteluissa. Päähenkilön ajatukset tuntuvat fragmentaarisilta ja poukkoilevilta, jonkinlaisten äkisti iskevien impulssien ohjaamilta. Tajunnanvirtamaisena vyöryvä teksti vilistää eteenpäin kuin hurjistunut joki.

punaisen kansan puolesta

Romanivähemmistön näkyväksi tekeminen näyttää yhdistävän Carmen Baltzarin monialaista taidetta. Lyhytelokuva all the love in my body (2026) kuvaa kahden romanitytön traagisesti päättyvää työpäivää puisten kilpikonnaesineiden myyjinä Kreikan aurinkorannalla. Aurora Lemman kanssa ideoitu ja toimitettu Esseekokoelma kuolemasta Ohi – kirjoituksia kuolemasta ja sen vierestä (WSOY, 2022) puolestaan tutkii kuolemaa. Baltzar tarkastelee esseessään ”Erilaisia ​​kuolleita, kuolevia ja kuolevaisia” myös Suomen romanien kaltoinkohtelun historiaa.

Suomen kansallisoopperan The Sugar Factory -ohjelmassa esitetty love is a rebellious bird (2026) lyhytoopperan libretto perustuu carmeniin. Sara Mellerin kanssa ohjattu ooppera on Baltzarin verkkosivujen mukaan ensimmäinen kansallisoopperassa esitetty teos, jonka tekijäkaarti libretosta näyttelijöihin ja ohjaukseen omaa romanitaustaa.

Baltzar sanoo kuitenkin Helsingin Sanomien haastattelussa (2022) vapauttaneensa itsensä velvollisuudesta toimia romaniväestön äänitorvena: “Kirjoitan niistä aiheista, jotka itselle tuntuvat tärkeiltä tai mitkä milloinkin vievät mukanaan, ja se [romaniaihe] on vain yksi aihe niiden joukossa.”

carmen ei viihdytä vaan kiihdyttää osoitellessaan natseja, aktion t4 -ohjelmaa, punaisten ihmisten kansanmurhaa. kiihtynyt mieli lukee ennusta profetiaa merkkiä. yksityisestä tulee yhteiskunnallista tulee poliittista tulee globaalia. riistetty romanikansa on köyhä on työtön on vammainen on vimmainen on muukalainen on homo on sivuihin sysättävien symboli. uuden ajan kuva vai jonkun runon (carmen) loihtima tekstuaalinen näky? 

Teos kantaa sisällään historiallisesti ja yhteiskunnallisesti merkittäviä sisältöjä ja teemoja.  Esimerkiksi kirjeluku ”metsällä” syöksyy syrjittyjen romanien historiaan Suomessa ja ylisukupolviseen traumaan: “tunnelmani ei sovi viisivuotiaalle. viisivuotias aikuisen kehossa on konflikti” (s. 68).

“oli kylmä niin kuin nyt tai vielä kylmempi ja vanhemmat etsivät kärryineen ja lapsineen yösijaa. monen yrityksen jälkeen joku antoi heille luvan nukkua saunarakennuksessa. sauna oli vielä kuuma ja kostea, isäntäväki oli kylpenyt. he asettuivat levolle saunan kostealle lattialle ja he hikoilivat ja hikoilivat kerrostensa läpi, vieretysten ja puristuksissa, lopulta nukahtaakseen, herätäkseen sitten suden hetkellä vaatteet jäätyneinä ihoon ja ihmiset toisiinsa kiinni.” (s.69.)

liika on liikaa onko

Ajoittain pohdin, olisiko teos tuntunut vähemmän liian pieneen korsettiin pakatulta keholta, jos se olisi jaettu kahteen tai kolmeen romaaniin? Esimerkiksi päähenkilön ja ”Z”n traumakemiaisen suhteen dialogimuotoinen kuvaus tuntuu irralliselta muusta teoksesta. Monta kymmentä sivua nielevä dialogi muistuttaa elokuvakäsikirjoitusta toimintaohjeineen. Baltzar on myös elokuvantekijä ja tuumailen, onko suhde tuotu teokseen elokuvakäsikirjoitusmuodon mukaan saamiseksi vai toisinpäin?

sumua, sakeaa, sankkaa / solmussa, silmussa, supussa / kerrat kertojen perään / kuin romaninaisen rohto / avaavat kieroon kasvaneet sielunpeilit / intuition ihmeille

Mériméen Carmen, se ensimmäinen, kuolee pienoisromaanin lopussa. Luulen ensin carmeninkin kuolleen: ”Punaisen naisen silmät ovat auki avaruuteen mutta niiden sisällä ei ole katsojaa” (s. 224). Kunnes tajuan. Baltzarin uudelleentulkinnassa kuoleman kynnyksellä ovat korkeintaan vanha, murtuva maailmanjärjestys ja kaikenlaiset konventiot.

Lopussa uskallan sanoa, että teos rikkoo perinteisen kertomisen konventioita, ei päästä lukijaa helpolla, usuttaa intuition äärelle. Baltzarin carmen jättää minuun ajatuksen: kun rikkinäinen todellisuus ei tarjoa turvaa, on uudelleensynnyttävä. Otettava oma vapautensa, ryhdyttävä runoksi, loitsuksi, kali zirikliksi: “todellisuuden kieltävä ruumiiton olento on täällä” (s.26).