Ylös alas

Ensimmäinen käännös kiinalaisen nykykirjallisuuden kansainväliseltä kärkinimeltä esittelee tarinamaailmoiltaan kiehtovan tekijän. Novellikokoelmassa kohtaavat modernismin ja maagisen realismin perinteet. Lupaus avantgardesta ei kuitenkaan täysin lunastu kielen ja esityskeinojen kohdalla.

Kaunokirjallisuuden Nobel-palkintoa jännittävät ovat saattaneet törmätä Can Xuen nimeen jo vuosia sitten. Kiinalainen tekijä on pitkään keikkunut vedonlyöntitilastojen kärjessä Thomas Pynchonin ja Margaret Atwoodin kaltaisten kirjailijoiden seassa. Lokakuussa The Guardian uutisoi, että kärkikahinoissa pyristelevät Can Xue ja Anne Carson. Niin se käy.

Ylös alas esittelee suomalaisille lukijoille viekkaan ja omalaatuisen kirjailijan, jonka haastava proosa sopii etenkin maagisen realismin ja keskieurooppalaisen modernismin ystäville. Novellit hätkähdyttävät omalaatuisella etenemisen tavallaan ja merkillisillä tapahtumillaan. Kertojat ovat milloin ihmisiä, milloin eläimiä, mutta lähes aina yhtä hämmentyneitä kuin lukijakin. Tarinat käyvät melkein järkeen.

Kokoelman aloittava kertomus ”Pystysuorainen liike” näkee maailman maaperän kerroksia kapuavan ötökän silmin. Olio voi vain kuvitella, mitä ylhäällä lymyää. Kollektiivisen me-kerronnan keskeltä erottuu ennen pitkää minä, joka aloittaa nousun kohti korkeuksia.

Hyönteisten ohella myös kissat pääsevät ääneen. ”Rakastavan kumppanin muistiinpanoja” kartoittaa uskollisen ystävän tuntemuksia, kun omistajan mielentila on vaakalaudalla. Novelli on kuin lapsen näkökulmasta kerrottu tarina, jossa aikuisen lukijan tehtävä on täyttää tiedolliset aukot. Tältä kantilta yllätyksiä ei tule, mutta tekstin jännitteinen maailma pitää otteessaan.

Monet kertomuksista voi pukea tällä tavalla hissipuheen muotoon. Can Xue taitaa kuitenkin myös hienovaraisemman, klassisemman novellin. ”Sademaisemassa” kertoja ryhtyy selvittämään hylätyn graniittitalon mysteeriä. Hän tapaa sen käytävällä kummituksia ja kasvottomia hahmoja. Talo alkaa kietoutua yhä syvemmälle kertojan menneisyyteen ja perhesuhteisiin. Yksinkertaisista aineksista rakennetaan erikoinen kertomus: hylätyn talon arvoitus, talo tietoisuuden metaforana ja todellisuudentajun kadottaminen pakkomielteen seurauksena ovat tuttuja elementtejä. Can Xuen käsissä ne eivät vain tunnu siltä.

On helppo jäädä novellien pintatason vangiksi. Yliluonnolliseen taipuvaisissa maailmoissa riittää hämmästeltävää. Vau-efektin rinnalle avautuu kuitenkin herkkä katse ystävyyden, sukulaisuuden ja ikääntymisen sosiaaliseen todellisuuteen. Vimmaisesti vapauteen hamuavissa mönkiäisissä riittää myös poliittista tulkittavaa.

Kauhukakaran kotouttaminen

Kertomusten takaa löytyy mitä merkillisin kirjailijahahmo, johon liittyy herkullisia anekdootteja: Can Xue on Deng Xiaohuan kirjailijanimi, joka suomentaja Tero Tähtisen mukaan tarkoittaa ’murtunutta lunta’ tai ’lumenrippeitä’. Haastatteluissa hän puhuu itsestään Can Xuena, ikään kuin kolmannessa persoonassa. Sitten on vielä hauskempia: hän painottaa olevansa kirjailijana huomattavasti aikaansa edellä ja vaatii lukijoilta tekstien ymmärtämiseksi modernismin syvää tuntemusta. Eräänlainen enfant terrible siis, vaikka ikää on jo yli 70 vuotta.

Tällainen ote kirjalliseen julkisuuteen keventää ainakin omaa lukemistani. Paikoin ilmatiiviit novellit hengittävät, kun tietää, millaisella mahtipontisen taiteilijan muotilla kirjailija leikittelee. Novellien huumorillekin herkistyy: ”Mitä minun muka piti pelätä? Noita kahta kummitusta? Hehän saattoivat eläessään olla vain kaksi lukkoseppää tai apteekkaria. Kuoleman jälkeen he olivat pukeutuneet valeasuihin, ei mitään sen ihmeellisempää.” (s. 189–190.)

Paikoin ilmatiiviit novellit hengittävät, kun tietää, millaisella mahtipontisen taiteilijan muotilla kirjailija leikittelee.

Can Xue asetetaan lähes poikkeuksetta rinnakkain tiettyjen länsimaisten kirjailijoiden, kuten Franz Kafkan, Jorge Luis Borgesin tai Italo Calvinon kanssa. On kiinnostavaa, että verrokit ovat niin ikään poikkeuksetta miehiä. Yhdistyykö vaikea taideproosa kirjallisessa julkisuudessa näin helposti miehiseen perinteeseen? Vertaukset ovat yhtä kaikki päteviä, onhan Can Xue kirjoittanut asiaproosaa kaikista edellä mainituista. Näillä esimerkeillä tunnutaan monesti myös kurottavan kuilua lukijalle tutun läntisen kirjallisuuden ja tälle niin kaukaisen kiinalaisen kirjallisuuden välillä. Juuri Kafkan kupeessa Can Xuesta tulee kriitikko Vesa Rantaman mukaan ”lähestyttävämpi eurooppalaisille lukijoille: voi ajatella Can Xuen yhdistäneen Kafkan absurdin maailman kiinalaiseen kansanperinteeseen ja kirjallisuuteen” (Suomen Kuvalehti, 43/2026).

Can Xuen läntiset vaikutteet ovat kuitenkin Kafkan absurdismia laajemmat. Hän kertoo Asymptote-verkkolehden haastattelussa olevansa rakastunut länsimaiseen kulttuuriin ja ahmineensa eurooppalaisia prosaisteja ja filosofeja koko elämänsä. Modernismi, jonka ymmärrystä hän lukijoiltaan vaatii, on juuri länsimaista miesten kirjoittamaa modernismia. Suuntaukseen lukeutuu hänen näkemyksessään niin 1700–1800-lukujen saksalaisten romantikkojen sävellystaide kuin Danten Jumalainen näytelmä. Hänen tuotantonsa voikin olla kätevämpää nähdä eurooppalaisen modernismin jatkumona, jossa Kafka toimii virikkeen sijaan kirjallisena peruskalliona.

Ylös alas ja eestaas

Vaikka kokoelman novelleissa on vaihtelua etenkin kertojien suhteen, monet niistä muistuttavat toisiaan monella tavalla, hyvässä ja pahassa. On minäkertoja, jonka kautta sattumukset suodattuvat, on vastakkainasettelua sosiaalisten auktoriteettien kanssa, on menneisyyden kummittelema nykyaika. Novellien perusajatuksen nojaaminen pystysuuntaiselle liikkeelle alkaa ennen pitkää maistua puulta. Kertomukset tuntuvat rakentuvan samojen periaatteiden sanelemana, ja huomaan kyllästyväni aivan kummallisiin seikkoihin, kuten kertojien identtisesti rajoittuneeseen tiedolliseen asemaan: voisitteko joskus ymmärtää, mitä on meneillään!

Kertomusten kieli on hyvin niukkaa ja taloudellista. Se jättää valtavasti lukijan mielikuvituksen varaan, mutta usein jäljelle jää vain monotonista ja tylsää lausetta, yllätyksettömiä kuvia. Jos luen useamman novellin yhdeltä istumalta, huomaan kadottavani herkkyyteni kielen vivahteille. Puksutan eteenpäin kuin höyryveturi, enkä osaa pysähtyä aloilleni. Kielestä tulee vain kummallisten tapahtumien väline, ja suhtaudun kertomuksiin kuin jännitysromaaneihin: Mitähän seuraavaksi tapahtuu? Missäköhän tulen vielä tapaamaan tuon motiivin? Onko tässä novellin avain?

Kielestä tulee vain kummallisten tapahtumien väline

Kielellisen yksitoikkoisuuden vielä ymmärtää, se on kuitenkin erottamaton osa novellien poetiikkaa. Can Xuen paikoin mautonta metaforista kuvastoa en kuitenkaan purematta niele. Novellissa ”Punaiset lehdet”, kaikesta huolimatta yhdessä kokoelman parhaista, kertoja runoilee opettaja Gun mielenliikkeistä: ”Yksi punainen lehti leijaili verkkaisesti hänen ajatustensa metsän yläpuolella. Kaikki hänen metsänsä puut olivat paljaat lehdistä, sillä talvi oli saapunut.” (s. 23.) Hieman myöhemmin kieli kartoittaa ruumiillisten tuntemusten hähmäistä maastoa: ”Kuumia aaltoja vyöryi ilmassa, ja hänen kehonsa alkoi tuntua kuumeiselta. – – Heidän pikkutarkka ja paneutunut asenteensa sai kylmät väreet kiirimään opettaja Gun selkäpiissä. Kulmat ja kylmät tuntemukset vaihtelivat hänen kehollaan.” (s. 28.)

Kielikuvien kiusallista latteutta on vaikea laittaa kertojan tai campin piikkiin, sillä kumpaankaan ei anneta muuten aihetta. Ehkä kyse on Can Xuen korkeakirjallisesta huumorista, joka ei tavoita poloisia tuntosarviani.

Lukemisen koreografiat

Can Xuella on haastavan kirjailijan maine, eikä syyttä. Novellit eivät ole aivan tästä maailmasta, ja ne vaativat usein tulkinnallisia ponnisteluja. Kokoelman erheettä suomentanut Tähtinen taustoittaa jälkisanoissaan Can Xuen proosan erityisluonnetta. Novelleissa on hänen mukaansa jälkiä niin symbolismista ja surrealismista kuin absurdista teatterista. Hän ehdottaa kehollista lukuasentoa vaikeuksia lievittämään: ”Ehkä hänen proosaansa tulisikin lähestyä tanssina ja silkan ’ymmärtämisen’ sijaan lukijan tulisi yrittää sovittaa omat tulkinnalliset askeleensa kirjailijan verbaalisiin liikkeisiin.” (s. 254.) Aivan tavan lukuproosasta ei siis ole kyse: Tähtisen mukaan Ylös alas on ”edustava esimerkki” kokeellisesta ja avantgardistisesta proosasta.

Kokeelliseen kirjallisuuteen hurahtaneet saattavat kuitenkin pettyä tuotelupaukseen kokoelmasta avantgarden airueena. On totta, ettei Can Xue ole Tähtisen sanoin ensi sijassa kiinnostunut juonellisista jatkumoista, mutta proosan eturintamalle on vielä matkaa. Kertomukset eivät laajenna käsitystäni kirjallisuuden mahdollisuuksista – Can Xue rajoittuu keinovalikoimaltaan pitkälti sadan vuoden takaiseen modernismiin, vaikkakin hyödyntää tuttuja temppuja virkistävästi. Tilat ovat täynnä menneiden aikojen kerrostumia, mutta maltillisemmin kuin esimerkiksi 1900-luvun puolivälin ranskalaisessa uudessa romaanissa. Virkkeiden välisiä yhteyksiä katkotaan silloin tällöin, mutta mistään new sentence -jurnutuksesta ei ole kyse.

Toisaalta kokoelmaan valikoidut tekstit puoltavat Tähtisen ehdottamaa lukutapaa. Monet niistä ovat Can Xuen muita novelleja kevyempiä ja vihjaavat vähemmän kohti poliittisia tulkintoja. Suomennettavaksi olisi voinut päätyä myös synkempää Can Xueta, jonka kuvaaman yhteiskunnallisen todellisuuden edessä lukuasentoja ei tarvitse etsimällä etsiä. Esimerkiksi omaelämäkerrallinen novellikokoelma Dialogues in Paradise (1988) kuvaa kirjailijan poliittisen terrorin sävyttämää lapsuutta. Sen painajaismaisia novelleja toivon joskus pääseväni lukemaan myös suomeksi. Jospa mahdollinen kaunokirjallisuuden Nobel-pysti antaisi taloudellista pontta lisäsuomennoksiin. Täytyy vain toivoa, että Tukholman konserttitaloon sataa jonakin joulukuisena iltana murtunutta lunta.