Epäorgaanisen vetovoima

Mario Perniolan Epäorgaanisen vetovoima on haastava filosofinen tutkielma ajattelun ja aistimuksellisuuden sekä seksuaalisuuden ja filosofian välisistä suhteista. Vaivannäkö kannattaa, koska teos todellakin stimuloi ja kiihottaa lukijaansa monilla eri tavoilla.

Suomalaisista kustantamoista Tutkijaliitto ja niin & näin ovat jo pitkään julkaisseet suomennoksia mielenkiintoisimmista ”uudemmista” filosofian alle laskettavista teoksista. Sanalla ”uudemmista” viittaan sellaisiin ajattelijoihin ja kirjoittajiin, jotka ovat syntyneet 1900-luvulla eivätkä ole toistaiseksi niin kanonisoituja, että heidän nimensä olisivat välttämättä tuttuja suurimmalle osalle lukevaa kansanosaa. Filosofiasta laaja-alaisesti kiinnostuneena lukijana ja tutkijana näiden kustantamojen julkaisemat käännökset ovat itselleni lähtökohtaisesti mielenkiintoisia, uteliaisuuteni herättäviä ja usein myös yllätyksellisiä tapauksia.

Italialaisen Mario Perniolan (1941–2018) teos Epäorgaanisen vetovoima oli yksi tällainen suuri ja stimuloiva yllätys. Perniolan nimi ei ollut minulle entuudestaan tuttu, ja Max Ryynäsen kääntämä Epäorgaanisen vetovoima onkin ensimmäinen ajattelijalta suomennettu teos. Teoksen nimen perusteella olin muodostanut hätiköidyn ennakkokäsityksen, että teos olisi sidoksissa ekologisiin ja ympäristöllisiin kysymyksiin tai kenties posthumanistiseen aatesuuntaukseen. Olen itse kiinnostunut kyseisistä aihealueista sekä yhteiskunnallisesti että tutkimuksellisesti, joten Epäorgaanisen vetovoima veti minua puoleensa jonkinlaisella salaperäisellä aurallaan. Kiusoittelevasti suomennoksen julkaisu vielä myöhästyi alkuperäisestä aikataulusta, ja kun vihdoin sain kirjan käsiini, huomasin nopeasti ennakkoluuloni täysin vääriksi.

Teoksen alkuperäinen italiankielinen nimi Il sex appeal dell’inorganico (1994) antaa lukijalle astetta paremman käsityksen siitä, mitä kirja käsittelee. Ryynänen perustelee johdannossaan, että on jättänyt alkuperäisen anglismin ’sex appeal’ kääntämättä sen mahdollisen vieraannuttavan vaikutelman takia. Toisaalta englanninkielisen käsitteen olisi voinut sujuvasti suomentaa ”seksuaaliseksi vetovoimaksi”. Suomennoksen takakannesta löytyvä teksti tiivistää teoksen seuraavasti: ”Mario Perniolan mukaan rock-musiikki, arkkitehtuuri, virtuaalitodellisuus ja metakirjallisuus perustuvat kokemisen tavalle, jossa ihminen käyttäytyy ’tuntevan esineen’ tavoin. Epäorgaanisen vetovoima sukeltaa esineiden yhteiskuntaan ja esineistymiseen”. Tämäkin kuvaus antaa vasta rajallisen vilauksen teoksen aiheesta, koska se on vain satunnainen otanta yksittäisistä luvuista käsitellyistä teemoista. Kokonaisuutena Epäorgaanisen vetovoima hahmottelee monimutkaista ajattelun ja aistimuksellisuuden välistä suhdetta.

Kimuranttia ajattelua

Epäorgaanisen vetovoima on suhteellisen tiivis teos: noin 140 sivuun mahtuu 27 lukua. Teoksen aikana Perniola ei luo johdonmukaisesti tai selkeästi etenevää argumentaatiota, vaan pikemminkin hän heittää ilmoille filosofis-runollisia ajatuksia. Perniolan tapa kirjoittaa filosofiaa on kimuranttia: kuten monet muut 1900-luvun mannermaiset filosofit, hän esittää harvoin selkeitä tai yksiselitteisiä argumentteja. Lopullinen vastuu teoksen ideoiden kiinniottamisesta ja erityisesti niiden tulkinnasta jää lukijalle. Jälkikirjoituksessa suomentaja itsekin myöntää, että teos avautui hänelle kunnolla vasta parin ensilukemisen jälkeen. Yhtä lailla hän viittaa kollegaansa, joka ”on useasti sanonut, että Perniolalla on vuosien mittaan ollut häneen valtava vaikutus – mutta ettei hän oikeastaan vieläkään osaa sanoa, mistä Perniola pohjimmiltaan puhuu” (s. 161–2).

Näiden huojentavien kommenttien pohjalta uskallan itse kirjan arvioijana esittää oman yritelmäni tiivistää, mitä Epäorgaanisen vetovoima käsittelee. Oman tulkintani mukaan Perniola tarkastelee asioiden ontologiaa ei-elollisena eli epäorgaanisena kategoriana suhteessa jumalallisen, inhimillisen ja eläimellisen kategorioihin. Teoksessa hahmotellaan filosofista kehitystä ja ajatuksellista muutosta, jossa myös me ihmiset tunnistamme itsemme tunteviksi asioiksi. Tässä mielessä Perniola erottaa ihmisen kategorian pystysuoraksi liikkeeksi nimittämästään olemassaolosta, jossa ihmistä ei kohoteta kohti jumalaa, mutta yhtä lailla häntä ei lasketa kohti eläinlajin kategoriaa. Sen sijaan Perniolan filosofia hahmottelee inhimillistä muutosta, jota luonnehtii vaakasuora liike kohti asioiden kategoriaa: asiat eivät ole ihmisen ylä- tai alapuolella vaan vierellämme, rinnallamme ja ympärillämme (s. 16).

Epäorgaanisen vetovoima jatkaa Perniolan aiemmasta teoksesta Del Sentire, jossa filosofi ”loi perustaa aistifilosofialle, pohdinnalle, johon Perniola toivoi filosofian ryhtyvän vapauduttuaan pyrkimyksestä täydentää aistitonta tietoa, maailman siirtyessä byrokraattisesta kulttuurisesta sensuaaliseen, mediaaliseen” (s. 8). Epäorgaanisen vetovoimassa Perniolan keskeinen lähtökohta on esittää, että nykykulttuurissamme asiat, tunteet ja aistiminen ovat liittoutuneet keskenään siihen pisteeseen asti, että älyllisen abstraktin ajattelun ja fyysisen tuntemuksen välinen railo on kaventunut.

Alkuperäisen italiankielisen nimensä mukaisesti teos käsittelee seksuaalisuutta suhteessa aistimuksellisuuden ja kokemuksellisuuden filosofiaan. Näiden puolesta kirjassa on omistettu omat lukunsa esimerkiksi sadismin, masokismin, fetisismin, hedonismin ja sukupuolen tarkasteluun filosofisista näkökulmista. Perniolan keskeinen teesi tuntuu olevan vaatimus, jonka mukaan filosofian pitää älyllisenä toimintana liittoutua seksuaalisuuden kanssa ruumiillisena toimintana. Epäorgaanisen eli ei-eloperäisen seksuaalinen vetovoima syntyy siitä, kun filosofian spekulatiivinen voima ja seksuaalisuuden voima naitetaan yhteen. Perniolan mukaan tämä filosofian ja seksuaalisuuden avioliitto on länsimaisessa kulttuurissa ollut aina tähän asti julkilausumatonta mutta periaatteessa mahdollista. Omana aikanamme tuo liitto kuitenkin tunkeutuu useimmille elämän osa-alueille.

Seksuaalisuus ja filosofia

Esimerkeiksi epäorgaanisesta seksuaalisuudesta 1900-luvun länsimaisessa kulttuurissa Perniola nostaa muun muassa tieteisfiktion kyborgin, lookin käsitteen erotuksena muodille ja rock-musiikin kehityksen 60- ja 70-lukujen progressiivisesta rockista uuteen aaltoon ja teolliseen rockiin. Kyborgi biologisena olentona, johon on yhdistetty elektronista teknologiaa, on Perniolan mukaan ”miltei-esine”, joka on orgaanisen ja epäorgaanisen, inhimillisen ja koneellisen sekä luonnollisen ja keinotekoisen sekoitus (s. 40–43). Erilainen proteesien kehittely ja digitaalisten laitteiden kehittely ovat esimerkkejä siitä, kuinka kyborgin käsite ei ole enää tieteisfiktiota, vaan osa ihmisten ja teknologian mahdollista tulevaisuutta.

Vaikka Perniolan hahmotelma on läheistä sukua Donna Harawayn esittämille ajatuksille teoksessa Kyborgimanifesti (A Manifesto for Cyborgs, 1985), tuntuu Perniola ammentavan enemmän tieteisfiktiosta, erityisesti Ridley Scottin elokuvasta Blade Runner (1982). Elokuva puolestaan perustuu Philip K. Dickin tieteisfiktioromaaniin Do Androids Dream of Electric Sheep? (1968). On huomioitava, että sekä romaanissa että elokuvassa kyse on androideista eikä kyborgeista. Käsitteen look Perniola ymmärtää laaja-alaisesti ilmiönä, jossa erottelu inhimillisen ruumiin ja valmistetun vaatteen raja puolestaan hälvenee: itse ruumis koetaan vaatteeksi, jota voidaan muokata meikkauksella, tatuoinneilla, ruokavaliolla ja erilaisilla kehonmuokkauksen menetelmillä.

Rock-musiikin kohdalla Perniolaa kiinnostavat progressiivisen rockin mahdollisuudet. Olisi osuvampaa puhua oikeastaan laveammin kaikesta kokeellisesta (rock)musiikista, koska Perniolaa kirjoittaa seikkailullisesta ja genrerajoituksista vapautuvasta musiikista, jossa kokonaisvaltaiseen kokemukseen yhdistyy erilaisia muotoja ja haluja tuottaa luonnollisista virikkeistä eroavaa keinotekoista kiihotusta (s. 78). Musiikin kohdalla voimme löytää aiemmin historiallisen yhtymäkohdan tälle ajatukselle Richard Wagnerin (1813–1883) käsitteestä kokonaistaideteos (Gesamtkunstwerk), jossa pyrittiin yhdistämään musiikin, draaman, näytelmän ja tanssin elementit kokonaisvaltaiseksi teokseksi (ks. Wolfman 2013). Hieman samaan tapaan venäläinen säveltäjä Aleksandr Skrjabinin (1872 – 1915) keskenjäänyt teos Mysterium tavoitteli mystistä kokemusta, johon musiikin lisäksi olisi kuulunut muun muassa visuaalisia efektejä, tanssia, suitsukkeita ja runoutta (Garcia 2009). Perniolan esineellisyyden filosofiaan kuuluu kuitenkin vahvasti myös luonnollisten ihmisäänien ja soittimien muokkaaminen keinotekoisesti erilaisten efektien kautta.

Edellä mainittujen esimerkkien lisäksi Perniola mainitsee vielä muun muassa arkkitehtonisen kokemuksen, vampyyrikirjallisuuden ja postmodernin metakirjallisuuden. Näiden monenkirjavien ilmiöiden rinnalla Perniola tutkii teoksensa teemoja keskustelemalla filosofian ja psykologian historian jättiläisten kanssa. Epäorgaanisen vetovoimassa viitataan muun muassa Platoniin, Aristoteleeseen, stoalaisiin, Descartesiin, Kantiin, Hegeliin, Schellingiin, Marxiin, Freudiin, Lacaniin, Heideggeriin, Walter Benjaminiin, Wittgensteiniin sekä Deleuzeen ja Guattariin. Kuten monet muut modernit mannermaiset filosofit, Perniola lainailee vapaasti muilta ajattelijoilta ilman suuria tunnontuskia tieteellisestä tarkkuudesta lähdemateriaalinsa käytössä. Aiemmat ajattelijat ja näiden teoriat toimivat enemmänkin hedelmällisenä maaperänä, josta Perniola taidokkaasti kasvattaa omia filosofisia mietelmiään.

Epäorgaanisen eli ei-eloperäisen seksuaalinen vetovoima syntyy siitä, kun filosofian spekulatiivinen voima ja seksuaalisuuden voima naitetaan yhteen.

Filosofian ja seksuaalisuuden liiton lisäksi Perniola kirjoittaa asioiden ja aistien liitosta: tämä puolestaan johtaa ilmiöön, jota Perniola nimittää ”neutraaliksi seksuaalisuudeksi”. Neutraali seksuaalisuus kuitenkin vaatii aistien ja tunteiden, subjektin ja objektin lakkauttamista. Sana neutraali voi ohjata suomalaisen lukijan luentaa väärään suuntaan, koska suomenkielisen sanan konnotaatiot johtavat ajatukseen puolueettomuudesta tai tasapuolisuudesta. Perniolalle neutraalius ei kuitenkaan merkitse mautonta, hajutonta, väritöntä ja steriiliä vaan enemmänkin monitulkinnallista ja epämääräistä: ei-binääristä, androgyynia, sukupuoletonta, ja yleisemmin jotain, joka pakenee dualistista kategorisointia. Kyseinen ajattelumalli on kytköksissä kieliopilliseen neutriin, vaikka Perniolan omassa äidinkielessä italiassa sitä ei olekaan.

On kuitenkin täsmennettävä, että aistit eroavat Perniolan mukaan aistisuudesta. Mikäli aistisuus lakkautettaisiin, johtaisi se kaiken dynaamisen ja jännitteisyyden katoamiseen. Sen sijaan Perniolan epäorgaanisen vetovoiman tunnistaminen ja neutraalin seksuaalisuuden tavoittelu merkitsee tulemista itsensä tuntevaksi ja aistivaksi asiaksi, mikä on vapautumista välineellisestä, yksiselitteisesti seksuaalisesta kiihottumisesta. Tuntevan ja aistivan asian symboliksi Pernila hahmottelee filosofis-seksuaalista kyborgia; tämä on ”miltei-esine”, joka filosofian avulla kykenee tuntemaan ruumiin esineen tai asiana. Kyky perustuu filosofian voimaan arvottaa kyseisen ajatuksen rajojen ylittävää voimaa.

Epäorgaanisuus, neutraali seksuaalisuus ja ihmisen esineellistyminen, muuttuminen asiaksi ovat Perniolalle myös hengellisyyden ja pyhyyden kokemuksia. Tämä siirtymä merkitsee minuuden ja omien rajojen hengellisten ja ruumiillisten rajojen ylittämistä. Rajojen ylittäminen aistimukselliseen epäorgaaniseen maailmaan ei vaadi ihmiseltä äärimmilleen kehitettyjä kognitiivisia ja ruumiillisia kykyjä vaan päinvastoin: Perniolan mukaan filosofian tai taiteen harjoittamisesta tai sairaudesta syntynyt psyykkinen tai fyysinen vaiva on avain epäorgaaniseen maailmaan. Filosofi-seksuaalinen kyborgi, tunteva asia kiihottuu sopimattomista ja epätavallisista asioista kuten käsitteistä, numeroista, äänistä, tiloista, esineistä ja kirjoituksista, jotka ovat dualistisessa maailmankuvassa kahlittuja toiminnallisuuteen, hyödyllisyyteen, estetiikkaan ja muodollisuuteen (s. 156-7). Perniola ei teoksessaan hyökkää suoraan kapitalismia vastaan, vaikka hän lainaakin Marxia käsitellessään kapitalismia fetissin muotona. On kuitenkin selvää, että epäorgaanisuus taipuu myös yhdeksi kapitalismin vastarinnan muodoksi sen hylätessä laskennallisen hyödyllisyyden ja tehokkuuteen perustavan arvottamisen.

Esine, asia, olio?

Ryynäsen mukaan alkuperäisessä italiankielisessä tekstissä Perniola on käyttänyt sanaa cosa. Otavan Italia-Suomi -suursanakirja tarjoaa sanalle seuraavat käännökset: a) tavara, esine; b) asia, seikka; c) juttu. Ryynänen on päätynyt omassa käännöksessään näistä ensimmäiseen kategoriaan eli sanaan ’esine’. Käännösratkaisu on siinä mielessä perusteltu, että se tekee suomen kielessä suhteellisen yksiselitteisen erotuksen elollisten kategoriaan. Kuitenkin teosta lukiessa sana särähtää monessa kohtaa korvaan eikä tunnu luontevalta. Suomenkielisen sanan ’esine’ konnotaatioissa on vahvasti ajatus valmistetusta aineellisesta tavarasta, laitteesta, koneesta tai välineestä. Sanan ’asia’ semantiikka on laaja-alaisempi ja soveltuu täten paremmin Perniolan filosofiseen pohdintaan. Voimme filosofisessa asiayhteydessä luokitella ihmiset, yli-inhimilliset entiteetit ja muunlajiset eläimet esineiden tapaan ’asioiksi’, vaikka arkikielessä ilmaisu ei olisikaan luonteva.

Suomentajan johdannossa Ryynänen myöntää itsekin, että teosta oli ”mahdotonta” kääntää (7). Hän tuo esille, että cosa voi olla asia, olio tai esine, joista viimeisin on Ryynäselle tuntunut luonnollisimmalta. Ryynänen ohjeistaa, että lukijan on hyvä pitää mielessä sanan monet merkitykset teosta luettaessa. Silti olisin kaivannut sanavalinnalle parempia perusteluja.

Suomennos tarjoaa vaikeaselkoiselle ja haastavalle filosofiselle tekstille sujuvasti eteenpäin soljuvan ja helppolukuisen käännöksen, vaikka siinä esiintyy myös suomen kielelle raskaita monen lauseen virkekokonaisuuksia. Oletettavasti käännös on näissä kohdin uskollinen alkukieliselle tekstille, mutta suomeksi virkkeitä olisi voinut paikoin jakaa lyhyemmiksi kokonaisuuksiksi. Kirjan oikoluku on ollut myös puutteellista, koska painettuun tekstiin on jäänyt useampi kirjoitusvirhe. Kokonaisuutena suomennos on silti tasokas ja sisällön vaikeaselkoisuuteen nähden miellyttävä lukukokemus.

Epäorgaanisen vetovoima on haastavuudestaan ja vaikeaselkoisuudestaan huolimatta äärimmäisen lumoava ja vetovoimainen kokemus. Perniola onnistuu stimuloimaan lukijaa läpi teoksen ja kiihottamaan lukijaansa älyllisesti. Taidokkaasti Perniola kääntää paikoin asetelman toisin päin ja saa filosofiallaan lukijansa kiihottumaan myös seksuaalisesti.

Epäorgaanisen vetovoima on haastavuudestaan ja vaikeaselkoisuudestaan huolimatta äärimmäisen lumoava ja vetovoimainen kokemus.

Koen kuuluvani laajempaan joukkoon tutkijoita, jotka ovat pettyneet akateemisen maailman kankeuteen ja siihen, kuinka yliopistot julkisina laitoksina alkavat taipua palvelemaan akateemisen kapitalismin lakeja. Me, jotka haluamme uudelleen elävöittää filosofian yhteisöjä radikaaleilla ja vaarallisillakin tavoilla vaikuttavaksi ajattelun muodoksi, voimme löytää Perniolan ideologiasta rohkaisevia ajatuksia: filosofia ei voi olla järkevää ja liberaalia niin kauan, kuin se sulkee itsensä akateemisiin oppitunteihin, koulukuntiin tai muiden valtajärjestelmien vankilaan. Hahmona filosofin ei tulisi enää olla varovaista viisautta ja hyveitä opettava lehtori, vaan löytöretkeilijä: hän tutkii nykymaailmaa, todellisuutta ja filosofian perinnettä, mutta käyttää löytämäänsä materiaalina äärimmäisille ajatuksille.

Perniolan mukaan ”on aika nähdä, että avioliitto ja yliopisto ovat pahuuden puolella, ne ovat elämiselle välttämättömän seksuaalisen ja filosofisen kohtuuttomuuden huumediilereitä eivätkä niinkään hyvän puolella olevia seksuaalisen tai kognitiivisen libidon parannuskeinoja” (s. 31). Sen sijaan Perniolan hahmottelemassa filosofian ja seksuaalisuuden yhtymisessä meille avautuvat uudet ajattelun ja kokemuksen portit, jotka rinnastuvat huumausainekokemuksiin. Paikoin Epäorgaanisen vetovoiman lukeminen tuntuukin jopa kyseenalaiselta, peräti vaaralliselta, mutta alati koukuttavalta ja kihelmöivältä.

Kirjallisuus

Berggren, Ola, Silja Kinnunen, Kristiina Lounasvuori-Riikonen, ja kustannusosakeyhtiö Otava. Italia-suomi-suursanakirja. Helsingissä: Otava, 2003.

Dick, Philip K. Uneksivatko androidit sähkölampaista? (Do Androids Dream of Electric Sheep?, 1968.) Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Helsinki: Täysi Käsi, 2022

Garcia, Emanuel E. “Alexander Scriabin’s Mysterium and the Transcendence of Music: Psychoanalytic Notes on Genius, Mysticism and Art. The Psychoanalytic Review. Vol. 96, No. 3, June 2009.

Haraway, Donna: ”Kyborgimanifesti”. Teoksessa Haila, Yrjö & Lähde, Ville (toim.): Luonnon politiikka. Tampere: Vastapaino, 2003.

Perniola, Mario. Epäorgaanisen vetovoima. Italiankielinen alkuteos Il sex appeal dell’inorganico, 1994. Suomentanut Max Ryynänen. Tampereella: Eurooppalaisen filosofian seura ry / niin & näin -kirjat, 2026.

Wolfman, Ursula Rehn. ”Richard Wagner’s Concept of the ’Gesamtkunstwerk'”. Interlude, 12.3.2013. https://interlude.hk/richard-wagners-concept-of-the-gesamtkunstwerk/. Tarkastettu 1.10.2026.

Tällaista on olla kyborgi: Neil Harbisson kertoo, miksi hänen päähänsä on asennettu antenni. https://yle.fi/a/74-20116641. Tarkastettu 30.9.2026.