Uudet suomennokset Sylvia Plathin yhä ajankohtaisista moderneista klassikoista tuovat uudenlaista tarkkuutta sanoihin ja toisinaan myös tyyliin. Romaani Lasikellon ja runokokoelma Arielin moninaisissa sävyissä riittää aineksia useampaan tulkintaan.

Siltala yllätti julkaisemalla elokuussa suomennokset Sylvia Plathin tunnetuimmista teoksista The Bell Jar (1963) ja Ariel (1965). Kutsun tätä yllätykseksi, koska molemmat teokset on suomennettu jo kertaalleen, enkä ollut ajatellut, että ne kaipaisivat päivittämistä.

Aiemmissa käännöksissäkään ei ole mitään varsinaista vikaa. Mirja Rutasen suomentama Lasikellon alla ilmestyi vuonna 1975, ja Kirsti Simonsuuren Ariel on vuodelta 1983. Uuteen suomennokseen verrattuna Rutasen virkkeet ovat monisanaisempia ja raskaampia mutta silti aivan luettavia. Simonsuuren aiemmin kääntämät runot taas ovat välillä sekä alkukielisiä että uusia suomennoksia vaikeatajuisempia, mutta niillä on omat ansionsa.

Kahden Ariel-suomennoksen välillä on kuitenkin iso, ratkaiseva ero. Alkukielinen Ariel ilmestyi melko pian Plathin kuoleman jälkeen hänen aviomiehensä, runoilija Ted Hughesin toimittamana versiona, ja vanha suomennos perustuu tähän laitokseen. (Oikeastaan Hughesin versioita oli kaksi, yksi Englantia ja toinen Yhdysvaltoja varten.) Anni Sumarin uusi käännös taas on tehty vuonna 2005 ilmestyneen entisöidyn laitoksen pohjalta, joka noudattaa niin runojen kuin järjestyksenkin osalta Plathin jälkeensä jättämää käsikirjoitusversiota. Hughesin ja Plathin versioissa on suurin piirtein saman verran runoja, mutta valitut runot eivät ole samoja.

Kuolemattomaksi kuoleman kautta

Nekin, jotka eivät ole lukeneet Plathia, tietävät usein hänen elämäntarinansa – tai ainakin sen, miten hän kuoli. Tämä on ymmärrettävää, koska Plath on yksi Yhdysvaltain tunnetuimmista tunnustuksellisista kirjailijoista, joka käytti teoksissaan runsaasti omaelämäkerrallisia aineksia. Hän eli lyhyen mutta dramaattisen elämän, jonka kokemuksia hän käytti taiteensa raaka-aineena vaikeimpiakaan aiheita kaihtamatta. Myös Lasikellossa ja Arielissa puhutaan muun ohella mielenterveyden ongelmista, itsemurhayrityksistä, varhain kuolleesta isästä ja tämän oletetuista kytköksistä natseihin. Plath tunnetaan ensisijaisesti taitavasta sanankäytöstään, ja häntä pidetään usein uraauurtavana feministisenä kirjailijana. Monelle Plath on kuitenkin myös kirjailija, joka kirjoitti paljon kuolemasta ja joka päätti lopulta itse päivänsä.

Plathin kuolema onkin välillä hallinnut hänen elämäänsä ja tuotantoonsa liitettyjä mielikuvia. Plathin tytär Frieda Hughes toteaa entisöidyn laitoksen esipuheessa näin: ”Vieraat ihmiset ottivat haltuunsa sen kärsimyksen hetken, jolloin äitini tappoi itsensä. He omivat sen ja muotoilivat sen uudestaan. Ariel-kokoelmasta tuli minulle tämän äitini omimisen ja isäni mustamaalaamisen symboli.” (Ariel, s. 106–107.)

Esipuhe on julkaistu uuden suomennoksen jälkisanoina. Jotkut ovat syyttäneet Hughesia Plathin kuolemasta, koska hänellä oli suhde toisen naisen kanssa. Häntä on syytetty myös Arielin vääristelemisestä, koska hän toimitti käsikirjoituksesta erilaisen kokonaisuuden kuin se, jonka Plath jätti jälkeensä. Frieda Hughesin mukaan asia ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen; Plath ja Hughes olivat vaikeuksista huolimatta tekemisissä loppuun asti, ja Hughes arvosti paljon Plathin runoutta.

Itse en ole kiinnostunut siitä, kenen syytä Plathin kuolema oli, jos kenenkään. Kysymystä kuolemasta yleensä ei Plathin kohdalla kuitenkaan voi sivuuttaa, sen verran isossa osassa se on hänen tuotannossaan ja ainoassa romaanissaan.

Alter ego Esther Greenwood

Lasikellon päähenkilö ja kertoja on nuori lahjakas Esther Greenwood, joka pääsee kuukaudeksi New Yorkiin muotilehden harjoittelijaksi. Harjoittelun pitäisi olla elämän parasta aikaa, mutta Esther ei oikein pääse suurkaupungin ja ylellisen elämän imuun. Kotiin Bostoniin palattuaan hän romahtaa ja yrittää tappaa itsensä. Siitä alkaa hoitojakso erilaisissa psykiatrisissa sairaaloissa.

Olen kirjoittanut romaanista aikaisemmin nuorena kirjallisuudentutkijana. Silloin keskityin tapaan, jolla romaani kyseenalaistaa yhteiskunnan heteronormatiivisuutta. Estherin hahmoa peilataan myös toisiin naishahmoihin, joista osa elää parisuhteessa naisen kanssa. Halusin ajatella monipuolisemmin romaanin feminismiä, joka kritisoi 1950-luvun Amerikan naisille tyrkyttämää ahdasta roolia vaimona ja äitinä. Käsitykseni mukaan päähenkilön seksuaalinen identiteetti ei mahtunut heteronormiin vaan oli liikkuvampi, mikä oli vastoin romaanin kuvaaman yhteiskunnan arvomaailmaa. Ajattelin tämän osaltaan työntävän Estheriä itsetuhoisuuteen. Tuo ensimmäinen tieteellinen artikkelini ilmestyi queer-kirjallisuudentutkimusta käsittelevässä Pervot pidot –kokoelmassa (2004).

Kun luen Lasikelloa yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen, ymmärrän yhä tekemäni queer-tulkinnan, mutta se ei nouse enää esiin yhtä ilmeisenä.

Nyt romaani kiinnostaa minua ennen kaikkea sen umpikujan takia, johon Esther joutuu. Liki puolet romaanista kertoo päähenkilön psyykkisestä sairaudesta ja siihen annetuista erilaisista hoidoista.  Romaanin nimikin viittaa metaforisesti ahdistavaan sairauden kokemukseen, joka estää elämästä ja eristää muista: ”Sille, joka on lasikellon alla ilmeettömänä ja pysähdyksissä kuin kuollut vauva, koko maailma on pahaa unta” (s. 296). Estherille ”lasikello” – läpinäkyvä kupu – kuvastaa masennusta, jonka valtaan hän joutuu, mutta lukija saattaa mieltää sen viittaavan myös yhteiskuntaan, joka rajoittaa nuoren naisen elämää ja valintoja.

Sairastumisen temaattista painoarvoa ja yhteiskunnallista ulottuvuutta korostaa myös romaanin alku: ”Kesä oli kummallinen, painostava, se kesä kun Rosenbergit joutuivat sähkötuoliin ja minä ihmettelin, mitä tekemistä minulla oli New Yorkissa. Menen teloituksista ihan sekaisin. Ajatuskin sähkötuoliin joutumisesta tekee pahaa, eikä lehdissä muusta kirjoitettukaan. […] Eihän asia minua koskenut millään lailla, mutta en voinut olla miettimättä, millaista olisi, kun kaikki hermosäikeet poltettaisiin elävältä.” (s. 7.) Julius ja Ethel Rosenberg olivat yhdysvaltalaisia kommunisteja, joita syytettiin Neuvostoliiton hyväksi vakoilemisesta ja jotka tuomittiin kuolemaan, vaikka pitäviä todisteita ei ollut.

Romaanin alku siis hahmottelee miljööksi sen painostavan, konservatiivisen ja vainoharhaisen kulttuuris-poliittisen tilanteen, joka 1950-luvun Yhdysvalloissa vallitsi. Samalla se ennakoi pahaa-aavistamattoman Estherin omaa lähitulevaisuutta, jossa hänen sairauttaan tullaan hoitamaan sähköshokeilla. Näin yksityinen, yhteiskunnallinen ja poliittinen punoutuvat yhteen.

Kysymystä kuolemasta yleensä ei Plathin kohdalla kuitenkaan voi sivuuttaa, sen verran isossa osassa se on hänen tuotannossaan ja ainoassa romaanissaan.

Romaanin esittämä kuva kuolemasta on kiinnostava myös suhteessa kulttuuriseen kuvastoomme, jossa nuoren naisen kuolema ei ole kovinkaan omaperäinen aihe, päinvastoin. Kuollut nuori nainen on paljon käytetty ja ilmeisesti aina vain kiehtova kuva länsimaisessa taiteessa ja kulttuurissa klassisen maalaustaiteen itsemurhaajista Hamletin Ofeliaan ja Twin Peaksin Laura Palmerista Nick Caven & Kylie Minoguen ”Wild Roseen”. Plathin Lasikello kuvaa aihetta ikään kuin sisältä päin, nuoren naisen itsensä näkökulmasta, raadollisesti: haluna kuolla. Siinä ei ole mitään kaunista, romanttista tai ihannoitavaa. Se on rumaa, ruumiillista ja välillä naurettavaakin.

Vakavista aiheistaan ja tarkkanäköisestä kritiikistään huolimatta Lasikello ei ole raskasta luettavaa. Kaijamari Sivillin uudesta suomennoksesta välittyy kirkkaasti Plathin pisteliäs, musta huumori, itseironia ja tarkka, nopeasti sivaltava kieli. Kyytiä saavat tunkkaiset avioliittokäsitykset, äitiyden ihannoiminen ja seksiin liittyvä sukupuolittunut kaksinaismoraali.

Estherin poikakaveri Buddy esimerkiksi edellyttää Estheriltä seksuaalista kokemattomuutta ja ”puhtautta” – sana jota romaanissa käytetään paljon. Kun käykin ilmi, että Buddylla on ollut seksisuhde erään tarjoilijan kanssa, hän puolustautuu syyttämällä naista. Esther kommentoi asetelmaa sarkastisesti Buddyn puheita mukaillen: ”Totta kai Buddy oli vietelty, ei Buddy sitä ollut aloittanut eikä se tosiaankaan ollut hänen syytään. […] Buddy oli huomannut naisen tuijottavan häntä oudosti ja työntävän rintojaan häntä vasten keittiön kuhinassa […]. Ja sillä tavalla Buddy oli menettänyt puhtautensa ja poikuutensa.” (s. 92.) Buddyn kaksinaamaisuus ärsyttää Estheriä, joka on itsekin kiinnostunut seksistä mutta pelkää raskaaksi tulemista. Hän jättää Buddyn ja hankkii laittoman pessaarin, minkä jälkeen hän toteaa tyytyväisenä: ”Olin itsellinen nainen. Seuraavaksi pitäisi löytää tarkoitukseen sopiva mies.” (s. 279.)

Sivillin suomentamana Plath on älykäs, kiukkuinen ja hauska – vaikka päähenkilö Esther onkin välillä pahasti hukassa.

”Ja miehiä syön kuin ilmaa!”

Ja sitten on Ariel, se runokokoelma, joka oli Plathin työpöydällä hänen kuollessaan. Tytär Friedakin toteaa, että tämä on monelle ensimmäinen mielikuva kirjasta. Enkä ihmettele, onhan anekdootti pysäyttävä ja mieleenpainuva. Se ei riitä kuitenkaan selittämään sitä tärkeää merkitystä, joka kokoelmalla on 1900-luvun englanninkielisen kirjallisuuden historiassa. Arielin arvostus perustunee pikemminkin sen vahvaan naisnäkökulmaan, tarkkoihin havaintoihin, kuvatun maailman tietynlaiseen raakuuteen ja ilmaisuvoimaiseen kieleen, jonka sävyt vaihtelevat kuulaasta kauneudesta kitkeryyteen ja raivoon. Runoissa puhutaan erilaisista naisista, äitiydestä, sairastamisesta, rakkaudesta ja siinä pettymisestä mutta myös ratsastamisesta ja mehiläistenhoidosta.

Kokoelman avaa ”Aamulaulu”, jossa puhutaan lapsen syntymästä jotenkin paljaasti ja hauskasti: ”Rakkaus käynnisti sinut kuin pullean kultakellon. / Kätilö läpsäytti jalkapohjiasi, ja kalju huutosi / valtasi paikkansa elementtien joukossa.” On virkistävää, että syntymän kuvauksesta puuttuvat niin juhlavuus kuin suloisuuskin. Runon sävy vaihtelee viehättävästi. Esiin nousee vanhempien huoli vauvan mukanaan tuomien vaatimusten edessä: ”sinun alastomuutesi / luo varjon turvallisuutemme ylle”. Lapsesta puhutaan kuitenkin myös kauniisti ja hellästi: ”Koko yön sinun yöperhosen hengityksesi värisee / litteiden, vaaleanpunaisten ruusujen joukossa. / Herään kuuntelemaan: / kaukainen meri liikahtelee korvissani.” Itsestään runon minä puhuu sen sijaan humoristisemmin: ”Parkaisu, ja kömmin sängystä, lehmänraskaana ja kukkaisena / viktoriaanisessa yöpaidassani.” (Ariel, s. 7.)

Avausruno esittelee heti teoksen monisävyisen ja paikoin humoristisen otteen. Uuden elämän alkua käsittelevän runon sijoittaminen kokoelman ensimmäiseksi puhuu myös tehokkaasti sitä vastaan, että teos pelkistettäisiin jonkinlaiseksi ”kuolemakirjaksi”.

Simonsuuri ja Sumari ovat noudattaneet suomennoksissaan hieman erilaisia periaatteita.

Kokoelman tunnetuimpia runoja ovat varmaankin ”Lady Lazarus” ja ”Isi”, joita kumpaakin luonnehtii provosoiva tai haastava asenne. Ensin mainitussa puhuu juuri ja juuri henkiin jäänyt itsetuhoinen nainen. Nimi viittaa Raamatusta tuttuun juutalaiseen Lasarukseen, jonka Jeesus herätti kuolleista. Runossa viittaillaan muutenkin juutalaisuuteen, joka saa kärsimykseen ja kaltoinkohteluun liittyviä sivumerkityksiä. Puhujan kasvoja luonnehditaan ”ohueksi juutalaispellavaksi”, kenties käärinliinojen takia, ja mukana on myös kaikuja holokaustin kuvastosta, kun puhuja sanoo olevansa ”luuta ja nahkaa”. Juutalaisuuden vastinpariksi runossa nostetaan natsit.

”Lady Lazarus” alkaa jonkinlaisen ihmepelastumisen kokemuksella: ”Olen tehnyt sen taas. / Kerran kymmenessä vuodessa / onnistun siinä – // eräänlainen kävelevä ihme, ihoni / hohtava kuin natsin lampunvarjostin” (s. 16). Runon nainen muistuttaa paljon Plathia itseään. Puhuja kertaa aikaisempia läheltä-piti-menehtymisiään ja suhtautuu kuolemaan kuin se olisi haaste: ”Kuoleminen / on taito siinä missä muutkin. / Minä teen sen poikkeuksellisen hyvin. // Teen sen niin että tuntuu helvetisti. / Teen sen niin että todella tuntuu. / Voisi varmaan sanoa että minut on kutsuttu.” (s. 17–18.) Ja vaikka runossa kuvataankin kärsimystä ja toisaalta pakkoa alistua toisten tirkisteleville katseille, siinä on myös uhmaa. Runo päättyy julistukseen: ”Herr Jumala, Herr Lucifer / pitäkää varanne / pitäkää varanne. // Tuhkasta / nousen punaisin hiuksin / ja miehiä syön kuin ilmaa.” (s. 19.)

”Isi” on vielä selkeämmin omaelämäkerralliselta vaikuttava runo, jonka puhujaa on vaikea olla samastamatta Sylvia Plathiin. Runossa puhutaan saksalaisesta isästä, joka kuoli puhujan ollessa lapsi, ja isään liittyvistä vaikeista tunteista. Tässäkin runossa puhuja samastuu juutalaisiin, kun taas saksankielinen isä edustaa natseja. Runon minä yhtä aikaa kaipaa poissa olevaa isäänsä ja tuntee tätä kohtaan kammotusta. Yhtäältä puhuja sanoo: ”Rukoilin saadakseni sinut takaisin. / Ach du.” (s. 79) Toisaalta hän tuntuu sälyttävän saksalaisten sotasynnit isänsä niskaan: ”Ich, ich, ich, ich. / Tuskin pystyin puhumaan. / Luulin jokaista saksalaista sinuksi. / Ja räävitön kieli // veturi, veturi / puhkui minut pois kuin juutalaisen. / Juutalaisen Dachauhun, Auschwitziin, Belseniin. / Aloin puhua kuin juutalainen.” (s. 80.) Harvoin törmää runoihin, jotka näin suoraan ilmaisevat ristiriitaista vastenmielisyyttä kaivattua ihmistä kohtaan.

Alussa runon kieli tuntuu kuitenkin johtavan aivan muualle kuin vakaviin aiheisiin, mikä kertoo Plathin sävykkyydestä. Alkukielinen runo alkaa nimittäin melkein kuin vanhan junan kolinaa kuvaava rallatus: ”You do not do, you do not do / Any more, black shoe”. Ehkä junavertaus tulee mieleen runossa (ja yllä olevassa sitaatissa) mainitusta ”veturista”. Tällaisten säkeiden kääntäminen niin, että niiden sointi ja rytmi säilyisivät samana, on melkein aina täysin mahdotonta. Kummassakin suomennoksessa lähtökohdaksi on otettu alkukielen shoe’ta vastaava ”kenkä”, jonka äänteisiin ensimmäisiä sanoja soinnutetaan.

Sumarin suomennos runosta alkaa näin: ”Sinä et kelpaa, et kelpaa / enää, musta kenkä”, mitä pidän ihan onnistuneena ratkaisuna. Kyseiset säkeet ovat vaivanneet tätä kirjoittaessa minunkin mieltäni, ja oma alitajuntani on tarjonnut muun muassa tällaista vaihtoehtoa: ”Et kelpaa enää, ei, / et kelpaa enää, musta kenkä”, joka mielestäni rallattaa. En ole ehdottamassa tätä paremmaksi versioksi, kunhan havainnollistan käännöskritiikin kirjoittamisen sivupolkuja.

Paikoin Sumarin suomennos myös korjaa joitain aikaisempia ongelmakohtia, kuten puheena olevan runon toisen säkeistön alun, joka kuuluu englanniksi näin: ”Daddy, I have had to kill you. / You died before I had time – ”. Simonsuuri kääntää napakasti: ”Isi minun täytyi sinut tappaa. / Kuolit ennen kuin ehdin – ”. Pelkän imperfektin käyttäminen häivyttää kuitenkin näkyvistä alkuperäisten säkeiden ajallisen kompleksisuuden. Sumarin ”Isi, minun on ollut pakko tappaa sinut. / Kuolit ennen kuin ennätin – ” (s. 79) on tarkempi.

Simonsuuri ja Sumari ovat noudattaneet suomennoksissaan hieman erilaisia periaatteita. Siinä missä Simonsuuri pyrkii säilyttämään Plathin harkiten käyttämiä riimejä, Sumari luo rytmiä useammin muilla keinoilla, mikä tekee runoista helppotajuisempia. Simonsuuren kieli on muutenkin runollisempaa, kun taas Sumari suosii puheenomaisuutta.

Lasikellon ja Arielin uusien suomennosten julkaiseminen samaan aikaan antaa kiehtovan mahdollisuuden vertailla Plathia prosaistina ja runoilijana. Teoksissa on niin paljon samoja aineksia ja teemoja, että ne on helppo tunnistaa saman tekijän teoksiksi. Sävyltään ne ovat kuitenkin yllättävän erilaisia. Siinä missä Lasikello on enimmäkseen raikkaan kirpeä lukukokemus, on Ariel monien sävyjensä ansiosta hyvässä mielessä häiritsevämpi. Joka tapauksessa uudet suomennokset luettuani tajuan, että ne ovat lahja, jota en ollut osannut toivoa.

 

Lähteet

Helle, Anna 2004: ”En ollut koskaan tuntenut Doreenin kaltaista tyttöä”. Heteroseksuaalinen hegemonia ja lesbouden mahdollisuus Sylvia Plathin romaanissa Lasikellon alla”. Lasse Kekki & Kaisa Ilmonen (toim.) Pervot pidot. Homo-, lesbo- ja queer-näkökulmia kirjallisuudentutkimukseen. Helsinki: Like, 185–207.

Plath, Sylvia 1983: Ariel. Runoja. Suom. Kirsti Simonsuuri. Helsinki: Kirjayhtymä.

Plath, Sylvia 1997/1963: Lasikellon alla. Suom. Mirja Rutanen. Helsinki: Otava.

Jaa artikkeli:

 

Anna Helle

Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija ja suomentaja.