Runominän vuosi – Kirjoituksia lyriikasta

Vesa Rantaman yleistajuinen ja sisällöltään runsas esikoinen kutsuu pohtimaan runouden olemusta. Runominän vuosi kuvaa hienosti nykyrunouden ilmiöitä. Sen yleistykset suomalaisen runouden historiasta eivät kuitenkaan vakuuta, vaan sortuvat tarpeettomiin kärjistyksiin ja iskulauseisiin.

Viime vuosina on ilmestynyt mainioita yleistajuisia esityksiä kirjallisuuden rakenteista ja tulkinnasta. Kirjoittajina eivät ole olleet kirjallisuustieteilijät vaan kirjailijat ja kriitikot. Proosaa ovat tarkastelleet esimerkiksi Sinikka Vuola ja Tommi Melender teoksissaan Maailmojen loput (2018) ja Romaanihenkilön elämä (2026) sekä Selja Ahava ja Emma Puikkonen teoksessaan Rakennenautintoja (2023). Tommi Parkko on kirjoittanut useampia runouden kirjoittamisen ja lukemisen oppaita.

Jokainen runoutta seurannut tuntee Vesa Rantaman paneutuneet kritiikit Helsingin Sanomissa ja Suomen Kuvalehdessä. Rantama liittyy esikoisteoksellaan Runominän vuosi (2026) yleistajuisesti runoutta käsittelevien kirjoittajien joukkoon. Esseekokoelmassaan Rantama mietiskelee elämää, kirjoittamista, luontoa ja yhteiskuntaa runouden tarjoamissa raameissa.

Kokoelma on Mirkka Rekolan ”vuosi on paikka” -ajatuksesta inspiroituneelle Rantamalle kronotooppi eli tilalliseksi muuttunut aikaulottuvuus: ”[- -] tämä kirja on paikka, joka kestää vuoden” (s. 10). Vuoden kronotooppiin sisältyy ajatus sisäisestä matkasta: runoutta kokemuksiaan vasten lukeva kirjoittaja eli runominä tutustuu itseensä eri vuodenaikoina, vuoden aikana. Hän ei etsi huippukokemuksia, vaan elämää siinä, miten tapahtumat toistuvat. Lukija saakin seurata tekstiseikkailuja kuukausi kuukaudelta neljänä vuodenaikana, talvesta talveen. Teoksen rakenteellinen ratkaisu on mainio – näinhän rakentuvat monet perinteiset ja uudemmatkin runoteokset!

Tietokirja omakuvana

Vuosi on runsas paikka. Rantama tarkastelee niin nykyrunouden aiheita kuin runouden näkyvyyttä, kritiikkiä ja lukemiskulttuuria. Hän marssittaa esille keskustelukumppaneita nykyrunoudesta varhaisromantikkoihin, Aristoteleeseen ja Platoniin. Hän kehittelee ideoita runouden historiasta, murroksista ja ajallisuudesta.

Runominää eli omaa lukijuuttaan ja kirjoittajuuttaan Rantama sanallistaa pitkin teosta, parhaiten esseessä ”Runominä ei kirjoita” (s. 65–81). Esseiden tyylissä yhdistyvät mutkattomuus ja huumori, aforistisuus ja viittaukset ajankohtaisiin keskusteluihin. Mukana kulkee myös ripaus filosofointia ja yhteiskunnallista kommentaaria. Runouden analyysi – silloin kun sitä löytyy – on soveltavaa ja temaattista, runon rakenteisiin Rantama ei syvemmin puutu. Sen sijaan hän antaa oivallisen neuvon runon avaamiseen: Jos et tunnu pääsevän käsiksi runon maailmaan, kirjoita siitä! (S. 269–271.)

Onko kyse sitten tietoteoksesta vai kaunokirjallisuudesta? Kesällä vastaani tuli Pentinkulman Päivien esittelyvideo, jossa Rantama kuvaa teostaan kaunokirjallisuudeksi. Näin hauskasti hän tiivistää projektinsa: ”Runominän omakuva varhaiskeski-ikäisiltä ruuhkavuosilta” (s. 71). Itse luen teosta paitsi Rantaman omakuvana, myös melko tyypillisenä 1980-luvulla syntyneen, yliopistolla kirjallisuutta opiskelleen ja kulttuuripiireissä eläneen sukupolvensa edustajan kuvana.

Esseiden tyylissä yhdistyvät mutkattomuus ja huumori, aforistisuus ja viittaukset ajankohtaisiin keskusteluihin.

Rantamalle essee on subjektiivinen laji, jossa olennaista on ymmärtäminen, ”mutta muuten kuin tietämyksen tai järjen avulla”, kuten hänen teoksensa alkuun nostettu Jon Fosselta lainattu motto kiteyttää. Rantama seurustelee modernismin klassikoiden ja nykyrunouden tunnettujen ja vähemmän tunnettujen runoilijoiden kanssa tavalla, joka tuo esiin runouden moninaisuutta ja ideoita. Mukana on Pentti Saarikosken, Mirkka Rekolan, Kari Aronpuron, Tua Forsströmin ja Anne Hännisen runoutta, mutta myös suurelle yleisölle tuntemattomampia tekijöitä sekä poplyriikkaa ja räpsanoituksia Hevisauruksesta Ibeen. Laaja ja edustava runoilijoiden lista sopii seinäksi, jota vasten Rantama pallottelee ideoitaan kirjallisuudesta ja elämästä.

Teos onkin runsas. Tarkennan kritiikissäni kahteen keskeiseen seikkaan eli runon ja sen lukemisen ajallisuuteen sekä Rantaman käsitykseen suomalaisen runouden historiasta. Oma lukukokemukseni oli kahtiajakoinen. Teoksen vahvuutena on nykyrunon tulkitseminen ja ymmärrettäväksi tekeminen sekä erilaisten runoilijoiden kutsuminen keskusteluun.

Erityisen oivaltavia ovat hienovireiset runouden olemuksen pohdinnat, jotka tarjoavat aforistisia kiteytyksiä: ”Runo on paperille tai ilmaan veistettyä kieltä, joka luo muotoisensa kurkistusaukon tuntemattomaan todellisuuteen” (s. 241) ja ”Runon maailmassa tiede ja mytologia eivät tarkkarajaisesti eroa toisistaan, vaan löytävät yhteisen kielen, tilan hengittää” (s. 284). Edelliset kuvastavat asioita, joita Rantama runoudessa arvostaa – samat seikat nousevat esiin henkilökohtaisen kirjoittajuuden pohdinnoissa.

Heikkoutena puolestaan pidän sitä, ettei Rantama aina perustele isoja kirjallisia tai yhteiskunnallisia heittojaan vaan luottaa siihen, että lukija on samaa mieltä.

Runouden avoimuudesta

Ajallisuuden käsittely, joka tukee hienosti teoksen vuositeemaa, on kiinnostavaa. Parhaimmillaan se on esseissä ”Ei tässä mammutin selässä olla” (s. 216–223) ja ”Runominä menee museoon” (s. 224–243). Niissä Rantama kiteyttää runon kyvyn luoda uusia, ehkä utopistisiakin aika-paikkoja ja ääniä, jotka eivät edusta vain yhtä yksilöitävää puhujaa: ”Runon kuuluu luoda oma tilansa, josta se voi ehdottaa mahdollisuuksia, jotka muualla maailmassa eivät realisoidu. Runon puhujaa eivät sido yhden kuolevaisen ruumiin rajoitukset, vaan runo puhuu aina yksilöä kollektiivisemmalla äänellä” (s. 220). Runous on omaleimaista: siitä löytyy ääniä, jotka ohittavat yksittäisen ihmisen kokemushorisontin (s. 223).

Erityisesti moderni runous on kyennyt oman tilansa ja yksilön ylittävän äänen luomiseen. Se on tehnyt Rantamalle asioita, ”jollaisia ilmeisesti psykedeelit tekevät monille” (s. 69). Runo onkin esseissä usein oman elämän ja ajatuksen jäsentäjä.

Rantama korostaa runouden avoimuutta ja tapahtumaluonnetta: runon merkitystä ei voi ratkaista kuin ristisanatehtävää tai sudokua. ”Runo on itse tapahtuma, ei tapahtuman kuvaus” (s. 29). Näille määrittelyille löytyvät akateemiset vastineensa, jotka voisi kiteyttää uuskriitikko Cleanth Brooksin ajatukseen ”runosta ei voi kirjoittaa parafraasia” ja niin kirjallisuusfenomenologien kuin poetiikantutkijoiden jakamaan ideaan siitä, että ”runoa voi verrata partituuriin – teksti näyttää, miten runo on tuotettavissa lukutapahtumassa”. Rantama kuitenkin opponoi monin kohdin akateemista lukemista, kuten esseessään ”Runominä, c’est moi” (s. 126–138), sillä hän kokee, että opetukseen sisällytetty älyllinen muotoon ja konventioihin, kuten runoilijasta erilliseen puhujaan, rajoittunut kysymyksenasettelu helposti unohtaa elämyksellisyyden ja runon yhteydet maailmaan.

Rantaman määritelmät runoudesta ja sen lukemisesta ovatkin oikeastaan arvoarvostelmia siitä, millaiset runot ja tavat lähestyä runoutta hän näkee arvokkaina. Runon ja sen lukemisen määrittely tulevat lähelle toisiaan, sillä runouden tapaan myös runominän lukemisessa ”aikamatkat ovat mahdollisia, jopa suotavia” (s. 51).

Runominän vuodessa vuorottelevat pitkälle mietityt ja spontaanimmat tekstit. Yksi parhaimmista mietittyjen joukossa on ”Runoilusta” (s. 269–281), joka käsittelee niin kirjoittamista kuin lukemista ja kritiikkiä. Jos tahtoo saada nopeasti käsityksen siitä, mikä on parasta teoksessa, kannattaa lukea tämä essee. Spontaaneilta vaikuttavia rykäisyjä ovat esimerkiksi ”Elokuun runo” ja ”Syyskuun runo” -tekstien yhteyteen kirjoitetut merkinnät. Pidin luonnosmaisten tekstien intiimiydestä. Kun Rantama yhdistää runouteen anekdootteja omasta elämästään, lukemisen kokemuksellisuus vahvistuu.

Onko mitta militaristinen?

Muutamasta runouden kannalta olennaisesta asiasta on pakko esittää kritiikkiä. Tässä kiinnitän huomion suomalaisen runouden historiaan, jolle Rantama antaa olennaisen roolin ennen kaikkea modernistisen runouden ja nykyrunouden vastapoolina. Vastakkainasettelussa on niin runon rakenteeseen ja maailmasuhteeseen kuin runouden vastaanottoon liittyviä esteettisiä ja poliittisia arvolatauksia. Rantaman keskeiset väitteet suomalaisesta runoudesta ja sen vastaanotosta tavoittaa seuraavasta lainauksesta:

”Runouden ymmärtämättömyyden trendi liittyy merkittävään katkokseen, joka tapahtui sotien jälkeisessä runoudessa: kaikessa hiljaisuudessa lyriikka lakkasi olemasta kansakuntaa rakentavaa, isänmaallista, nationalistista.

Sota oli 1950-luvun modernisteille sen luokan trauma, että siitä oli vaiettava, käännyttävä muihin aiheisiin. Isänmaallisuus meni muodista myös käytännön syistä: se ärsytti sodan voittajiin kuulunutta naapuria. Paitsi menneen runouden aiheet, ennen kaikkea sen mitat ja poljennot alkoivat hävityn sodan jälkeen kuulostaa militaristisilta.” (S. 25–26.)

Rantaman mukaan sotia edeltänyt runous oli siis ymmärrettävämpää, koska sillä oli selkeä nationalistinen sanoma. Koska Suomi hävisi sotansa, runoilijat kokivat traumaattisena sen, ettei enää ollut isänmaata, josta laulaa. Samalla runojen muotokieli kontaminoitui: mitat alkoivat kuulostaa militaristisilta.

Selvennykseksi: militarismi tarkoittaa sotilaallisen voiman, puolustuskyvyn ja armeijan ihannointia. Militarismissa ovat olennaisia sotilaalliset arvot, kuri ja hierarkia. Militarismi pitää sotaa ja asevoimien käyttöä hyväksyttävänä ongelmanratkaisukeinona. Kun nationalistista paatosta ei enää saatu, lukijatkin olivat ymmällään.

Kommentoin Rantaman väitteitä tarkemmin myöhempänä, mutta ensin nostan esille kirjoittajan toisen väitteen, jonka mukaan mitallinen runo on sosiaalisesti rajoittunut – tähän liittyy ainakin osin sekin, että mitallinen runo ei Rantaman mukaan uudistu samaan tapaan kuin yksilöllinen modernistinen ja sen jälkeinen runous:

”Tiukemmin säädellyt runomuodot ennen modernistista murrosta tarkoittivat samalla sitä, että runoudella oli säädetty paikkansa elämässä, arjessa ja juhlassa. Runous oli lähempänä viihdettä perinteisten mittojen aikaan, ja myös sen ajattelu oli useammin sidottu aikansa konventioihin.

Mitallinen runous eli arjessa mukana onnittelusäkeinä ja kirjeisiin kirjattuina runonpätkinä, sitä oli helpompi tuottaa koska säännöt olivat selkeät. [- -]

Modernilta runolta sen sijaan odotettiin joka kerta sääntöjen keksimistä uudelleen. Elämästä oli tullut niin monimutkaista, että modernin runon on välttämättä oltava vaikeaa, sanoi Eliot.” (S. 139.)

Rantamalla on oikeus kärjistää, mutta hänen linjauksensa tuntuvat epäuskottavilta. Mistä runoudesta hän puhuu? Sopivatko edellä lainatut sanat esimerkiksi Shakespearen sonetteihin, jotka Aale Tynni tulkitsi suomeksi 1965 tai Goethen ”Keijujen kuninkaaseen”, jonka Otto Manninen suomensi 1900-luvun alkupuolella tai August Ahlqvistin ”Laulu kellosta”-runoon eli Friedrich Schiller -käännökseen vuodelta 1859? Ovatko ne juhla-aikoja seurailevaa viihdettä ja jotenkin mekaanisen vaivattomia tuottaa? Entä miten helppoa Aleksis Kiven oli kirjoittaa mitallisesti ja rytmisesti täysin omintakeinen Kanervala 1860-luvun Suomessa, jossa käytiin kuumaa kiistaa siitä, mitkä ylipäätään ovat runon poljennolliset periaatteet? Vertautuvatko Mannisen ja Eino Leinon rytmit ja riimit joulukorttivärssyihin? Eikö niistä löydy pikemminkin mitä uskomattomampia äänteellisiä innovaatioita ja eri aikatasoja yhteen kytkeviä maailmoja?

Rantaman väitteisiin syntyy aivan toinen näkökulma, jos mittoja ajattelee pakotteina ja kirjoittamisen rajoitteina. Samoin mittasysteemejä voi ajatella historiallisina varaintoina, joita runoilijat hyödyntävät luodessaan omaa tyyliään tai uusia rytmisiä ilmaisutapoja äidinkieleensä.

(Liian) helppoja vastakkaisuuksia

En näe mitään kohtuullista syytä sille, että Rantama käyttää näkemystä mitallisen runouden mekaanisuudesta ja tunkkaisesta nationalistisesta sanomasta modernismin ja nykyrunouden määrittelyyn ja niiden lähestyttävyyden puolustamiseen. Ajatukset perustunevat valikoiviin pysäytyskuviin 1930-, 1940- ja 1950-luvuilta – ahdasmielinen oikeistolaisuus, kulttuurielämää kapeuttaneet sodat ja modernistisukupolven esiinnousu.

Lisäksi uskon näkemyksen varsinaisen perusteen löytyvän siitä, että oma aikamme elää vastakkainasetteluista ja tämä tuntemusrakenne on helppo siirtää retorisesti historiasta kertomiseen silloinkin, kun se ei kuvaa asioiden kulkua täsmällisesti.

Seuraavassa sitaatissa tiivistyy ajatuskulku, johon Rantama palaa toistuvasti:

”Haavikko symboloi sitä, miten koko 1950-luvun modernismi ja suomalainen vapaamittainen runous ryömi ulos juoksuhaudoista ja halusi unohtaa ne, puhua symbolein aseiden sijaan” (s. 207).

Rantaman näkemys suomalaisesta modernismista, joka toteutuu vapaamittaisena ja puhuu symbolein vasta 1950-luvulla, on omituinen. Sitä ennenkö runous on maannut juoksuhaudoissa nationalististen päähänpinttymiensä vuoksi? Näkemyksen osuvuutta voi pohdiskella yksinkertaisten kysymysten avulla. Millaisella kielellä kirjoittivat esimerkiksi Edith Södergran, L. Onerva ja Katri Vala 1910- ja 1920- ja 1930-luvuilla ensimmäisen maailmansodan jälkeen? Omalaatuisella symbolisella ja rytmisellä kielellä, joka on pääosin vapaamittaista ja -rytmistä, joskin Onervan kohdalla myös persoonallisen mitallista. He olivat modernisteja, symbolisteja ja ekspressionisteja, jotka kirjoittivat keskellä sotien repimää maailmaa ja etsivät yksilöllistä ja yhteisöllistä rooliaan. Jos taas Paavo Haavikkoa lukee yhtään tarkemmin, huomaa, että varsinkin hänen varhaistuotannossaan on selkeä tuntuma mittaan, aivan kuten monilla muilla modernistiklassikoilla, mutta käsittelytapa on vapaa.

Mitta saattoi olla monille suomalaisille modernisteille ongelmallinen perinteen tunnus ja samalla kriteeristö, jota oli vaikea esimerkiksi P. Mustapään ja Aaro Hellaakosken jälkeen ylittää muuten kuin se hylkäämällä. Tämä ei silti tarkoita, että modernismi ylipäänsä hylkäsi mitallisuuden Suomessa tai muualla maailmassa. Voidaan ajatella esimerkiksi T. S. Eliotia ja Rainer Maria Rilkeä, joihin Rantama viittaa myönteisesti modernisteina tai nykyrunouden kaiuttajina. He ovat monin tavoin mitan jatkajia. Rantaman modernismikäsitys on kenties puritaanisempi kuin monen 1950-luvun uuden runouden kannattajan. Hän ohittaa kevyesti sen tosiasian, että hyvin monen juhlitun modernistin säe on kiinni mitallisen runon perinteessä uudistuksista huolimatta ja svengaa pitkälti tämän yhteyden ansiosta.

Rantaman näkemys suomalaisesta modernismista, joka toteutuu vapaamittaisena ja puhuu symbolein vasta 1950-luvulla, on omituinen.

Voimakkaasti mittoja ja kansallisuusaatetta yhdistävää runoutta voi löytää lähinnä 1860–1880-luvuilta August Ahlqvistin kieli- ja kirjallisuuspoliittisesta projektista, mutta jo Aleksis Kivi irtoaa rintamasta. Kansallismielisyyskin oli Suomessa yllättävän moninaista, sillä se oli niin työväenluokkaisesti kuin porvarillisesti perusteltua ja haki tukea ja juuriaan niin idästä kuin lännestä. Se sisälsi myös pyrkimyksen monipuoliseen kulttuuriseen vuorovaikutukseen, ja sivistyspäämääriin tähtäävässä nationalismissa kiteytyy ajan eurooppalainen valtavirtaideologia.

Entä miten Rantaman väitteet sopivat moniin 1900-luvun puolivälin keskeisiin, eri sukupolvia edustaviin runoilijoihin? Tuskin kukaan voi väittää, että Lauri Viidan Betonimylläri, Kukunor ja Käppyräinen ovat poljennoltaan kaavamaisia ja militaristisia. En tunnista piirteitä myöskään Juha Mannerkorven rytmisesti monipuolisista mitallisista runoista tai dynaamista ja syllabista mittaa omalaatuisesti yhdistelevän Eila Kivikk’ahon lyyrisistä helmistä tai Helvi Juvosen hienovireisestä ja avoimesta säkeestä, saati Kirsi Kunnaksen leikillisestä ja humoristisesta runoudesta. Heidän teemansa eivät ole mitenkään ilmeisen nationalistisia, vaan eläviä nykylukijallekin. Voi pohtia myös, missä määrin mitat tunnistava poljennollisuus on pois Lassi Nummen, Eeva-Liisa Mannerin tai Tuomas Anhavan runoudesta. Heillä on paljon vapaamittaisia runoja ja heidän vapaarytmisiä runojaan kehystää tietoisuus mitasta.

Tuntuu, että Rantama käsittelee suomalaista runoutta paljon penseämmin kuin vaikkapa Urin muinaista kulttuuria, jossa kirjallisuus ”luotiin tuomaan [- -] kansalaisille lohtua, yhteisyyttä ja rohkeutta” (s. 77). Eikö omalla kielellä runoilu, ”jonka keinoin on hapuiltu persoonaksi, kansakunnaksi, ihmiskunnaksi” (s. 89), olekaan arvokasta, kun se liittyy Suomen historiaan?

Siinä Rantama on oikeassa, että selkeän mitallisuuden jääminen taustalle on vaikuttanut ymmärrettävyysasiaan eli siihen, miten runoja luetaan ja miten ne jäsentyvät vastaanottajien mielissä. Sen sijaan on väärin väittää, että ennen sotia runous olisi ollut lähinnä mitallista ja nationalistista.

Jos kyse olisi muutamasta irrallisesta heitosta, ei asiaan kannattaisi puuttua. Rantaman esseissä kyse on toistuvasta poliittisesta ja psykologisoivasta selityksestä, jolla kirjoittaja käsittelee suomalaisen runouden historiaa ja sen yhteiskunnallista motivaatiota. Voi olla, että nykylukijat eivät tunne suomalaisen runouden perinnettä, sillä en ole huomannut yhdenkään Rantaman teoksesta kirjoittaneen kriitikon puuttuneen asiaan.

on väärin väittää, että ennen sotia runous olisi ollut lähinnä mitallista ja nationalistista

Koska Runominän vuosi on niin kiinteästi kiinni suomalaisessa runoudessa, on tärkeää todeta, että runoperinteen ja modernismin suhde sekä niiden molempien suhde nykyrunouteen on täynnä monimutkaisia päällekkäisyyksiä, jatkuvuuksia ja katkoksia. Mikäli tarkastellaan yksilöllisiä kirjailijapoetiikkoja, suhdeverkosto on entistä monimutkaisempi. Vaikka 1950-luku vakiinnuttaa vapaamittaisen ja -rytmisen runon vallan, on ajan runoudessa runsaasti kytkentöjä 1900-luvun alkuvuosikymmenten runouteen, jossa korostuvat yksilöllinen kokemus- ja arvomaailma sekä vapaus rakentaa juuri sellaisia muotoja, joita asiat ja utopiat edellyttävät.

Rantaman runouden perinteen tarkastelu onkin nähdäkseni voimakkaasti kiinni nykyhetken arvoissa ja yleisöön vaikuttamisessa. Tähän liittyen on pakko mainita, että Rantama toistaa runouden murrosta kuvatessaan painokkaasti sanaparia ”hävityt sodat”, mutta ei selitä sanoja.

Psykologis-politisoiva kertomus ei ole Rantaman teokselle eduksi, sillä edes 1950-luvun modernismi ei ollut kentän toimijoille yksinkertainen tapahtuma, joka linkittyy hävittyjen sotien traumaan. Sen kirjalliset juuret ovat kansainvälisissä ja kansallisissa virtauksissa, jotka ulottuvat 1800-luvun lopulle saakka. Modernistit olivat poliittisesti suhteellisen neutraaleja. Joukko oli aatteellisesti vähintäänkin kirjava. He olivat harvoin julistuksellisesti sodanvastaisia, mutta tahtoivat uudistaa sotapolven runoilijoiden abstraktin ja vanhentuneeksi kokemansa kielen ja tuoda kirjallisuuteen elämän koko ristiriitaisuudessaan.

Laajoja väitteitä nykyhetkestä

Samaan psykologis-poliittiseen juonteeseen yhdistyy teoksessa jokseenkin summittainen yhteiskuntakritiikki – genre, johon jokainen voi tutustua sosiaalisessa mediassa. Rantama suomii runouden avulla ”talousviisaita ja muita maakareita” (s. 188), jotka kaatavat ”kaikki rahat” tahoille, ”jotka valmistautuvat tuhoamaan kumppanilajejaan ja lajitovereitaan” (s. 190). Ylipäätään aikamme ihminen ”tekee parhaansa tuhotakseen muut lajit ja itsensä” (s. 53) maailmassa ”joka vääjäämättömästi kulkee kohti tuhoaan” (s. 101). Tuho ei koske vain luontoa ja ihmisarvoa vaan myös sivistystä.

Pienilevikkisen kirjallisuuden ostotukien leikkausta käsitellessään Rantama toteaa esimerkiksi seuraavaa: ”Omaehtoinen opiskelu ja kulttuurin harrastaminen ovat hallituksen näkökulmasta riski, mikä on pohjattoman surullista” (s. 191). Vaikka ajatuksissa on osin perää ja päätösten luomien tunnekokemusten aitoutta on mahdotonta kiistää, usein väitteet jäävät irrallisiksi ja johtopäätökset ovat huteria: ”Vähälevikkisen kirjallisuuden jakelun ja julkaisun hankaloittamisessa näen lukutaidottomuuden haparoivat ensiaskelet” (s. 192). Rantama ei skaalaa vaan väittää. Miten edellä lainaamani katkelmat sitten suhtautuvat seuraaviin väitteisiin, joiden yhteydessä Rantama kirjoittaa kirjallisuuden jakelusta:

”[- -] suomenkielinen runous on täysin vapaaehtoistyön varassa. Suomenkielinen runous ei ole kätevää tai ainakaan helposti löydettävissä, mutta juuri tämä on sen vahvuus.” (S. 59.)

Yksi väite on, että runous on lajina ahtaalla, koska nykyhallitus ei enää kohdenna – kieltämättä erittäin lyhytnäköinen ja vahingollinen päätös – verovaroja vähälevikkisen suomalaisen kirjallisuuden ylläpitoon, ja koska kustantajat kaventavat runouden näkyvyyttä ja saatavuutta. Samaan aikaan Rantama kuitenkin väittää, että vaikeus löytää runoutta on vahvuutta. Vapaaehtoistyö on toki olennaista, mutta ei kuitenkaan ainoa runouden kannattelija, sillä ennen kaikkea valtio ja erilaiset säätiöt rahoittavat runoutta. Kaupalliset ja muut toimijat myös julkaisevat runoutta hyvinkin laajasti, jopa niin että todennäköisesti ”kirjoittajia on määrällisesti enemmän kuin sen lukijoita” (s. 70).

Kun Rantama heittelee runoutta käsitellessään toistuvasti isoja yhteiskunnallisia väitteitä, aloin jossakin vaiheessa miettiä, mitä väitteiden kokonaisuus tarkoittaa ja mihin Rantama pyrkii? Olisinkin kaivannut lisää runouden tilaa kommentoivien jännitteisten väitteiden kehittelyä, kenties myös runollista tai kriittisen hedelmällistä ehdotusta siitä, miten niukkojen resurssien maailmassa voitaisiin toimia. Miten esimerkiksi muilla pienillä kielialueilla niukkuutta jaetaan siten, että runous voi elää?

Näen ristiriidan myös sen välillä, että Rantama luo runoudesta kuvan avoimena, jopa vallankumouksellisena tilana (s. 106), mutta kuitenkin runoja tarkastellessaan siirtyy usein tyypillisen ideologisiin jakolinjoihin palautuvan keskustelun osapuoleksi.

Salliva rosoisuus

Parhaimmillaan Rantama on, kun hän pohtii runon tapahtumaluonnetta ja kykyä rakentaa merkityksiä. Nykyrunoudesta hän kirjoittaa vankalla ammattitaidolla, kokemuksellisesti ja varsin lähestyttävästi. Kirjallisuusinstituution valaiseminen kriitikon näkökulmasta on teoksen kiinnostavimpia aiheita.

Henkilökohtaiset anekdootit, kuten kuvaus moporeissusta vähälumisen järven jäällä aprillipäivänä (s. 82) ja kertomus tuulten pieksemän karhean männyn halaamisesta (s. 159), tuovat runominän lähelle lukijaa. Heikoimmillaan Rantama on toistaessaan nykykeskustelun ilmeisimpiä hokemia – iskulauseet kyllä piirtävät realistista ajankuvaa jälkipolville, mutta uskoisin, että teos kestäisi paremmin aikaa, mikäli muodikkaita heittoja olisi hieman karsittu, sillä ne eivät tuo juuri lisäarvoa runouden käsittelyyn.

Rantama näyttää, että nykyruno on kiinni aikansa teemoissa ja että sitä voi lähestyä ilman raskasta teoreettista taustaa.

Teoksessa on erittäin runsaasti konkreettisia runoesimerkkejä Keijo Virtasesta ja Kaarina Valoaallosta Vesa Lahteen, Hannimari Heinoon ja Sini Silveriin. Niihin tutustumalla voi kokeneempikin lukija löytää uusia tuttavuuksia. Rantama näyttää, että nykyruno on kiinni aikansa teemoissa ja että sitä voi lähestyä ilman raskasta teoreettista taustaa. Kenties voi ajatella niinkin, että kirjan heikommin perustellut väitteet ovat osa kokemuksellista ja inhimillistä runominää – hiukan rosoisena kokonaisuutena Runominän vuosi kutsuu lukijaa keskusteluun ja vastaväitteisiin.

Teoksen loppuun painettu kirjallisuuslista osoittaa, miten rikas paikka runovuosi on – siinä riittää aineksia useammankin vuoden mietteisiin. Ehkäpä Rantama tutustuu seuraavassa teoksessaan vanhempaan suomalaiseen runouteen ja havaitsee, mitä kaikkea sen kohdalla tarkoittaa ajatus ”omasta tilasta” (s. 220) tai siitä, että runous on ”teknologiaa, kuvitteellista tai todellista, joka ylittää ajallisia etäisyyksiä” (s. 12). Ehkä jopa siitä, että runous on ”kieltä, joka ei ole allekirjoittanut sopimuksia” (s. 120).

Vesa Rantama on Kiiltomatoa julkaisevan Lukukeskuksen hallituksen jäsen.